Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Kuva täältä

Ei kiitos kertoo väljähtäneestä avioliitosta, jossa ei ole enää seksiä tai läheisyyttä. Heli Valkonen on epätoivoisen rakastunut aviomieheensä ja yrittää tehdä lähestymisyrityksiä kerta toisensa perään, mutta Mattia ei kiinnosta seksi. Hän haluaa vain pelata tietokonepelejä. Matti ei edes koskaan sano rakastavansa Heliä. Lopulta Heli ei enää tiedä, mitä hän olisi valmis tekemään saadakseen seksiä, ja mitä tällaisessa avioliitossa tulisi tehdä.

Tartuin kirjaan kirjastossa, sillä ideana se kuulosti hauskalta. Aihe olikin yllättävän koskettava minun mielestäni. Hyvin tuotiin esille Helin epätoivo ja yritykset, jotka tuntuivat julmasti kaatuvan selityksiin ja huomiotta jättämisiin. Itse olisin kuitenkin toivonut syvällisempää sukellusta kaikkiin niihin tunteisiin ja tilanteisiin, joita näistä aiheutui. Chick lit on genrenä vähän huono minun mielestäni tällaisten aiheiden pohtimiseen. Siinä kun ongelmat usein lakaistaan maton alle hyvin nopeasti.

Kirjan pahin ongelma olivat kuitenkin henkilöt, jotka eivät onnistuneet koskettamaan minua millään tasolla. Heli oli melko rasittavan oloinen ja välillä kävi ihan sääliksi Mattia, kun Heli tuntui olevan niin sekopää. Heli oli huono kontrolloimaan tunteitaan ja ne heittelehtivätkin melkoista vuoristorataa. Matti taas olisi voinut olla hyvin herttainen ja samaistuttava hahmo, mutta hän oli valitettavan etäinen kirjassa eikä häneen keskitytty juuri lainkaan. Tosin Matin sulkeutuneisuudelle löytyi selitys myöhemmin kirjassa.

Jos kirjassa olisi 100 sivua vähemmän tekstiä, voisi se olla ihan kelpo kolme tähteä. Minulla oli sellainen versio, jossa oli 351 sivua ja itse päädyin skippaamaan varmaan ainakin 50 sivua tekstiä, koska kirja sisälsi niin paljon kaikkea turhaa. Muun muassa pariskunnan Kreikan matka oli varsinainen snoozefest. Kirjan takakannessa tätä sanotaan, että "Terävän humoristinen romaani iskee siekailematta uuvahtaneen avioliiton kipupisteisiin.", mutta itse jäin odottamaan paljon terävämpää huumoria ja rohkeampaa tarttumista ongelmiin.

Kaksi ja puoli tähteä.

Onko kukaan muuten lukenut CougarWoman -blogia? :D Siinä on rouvashenkilö, joka kirjoittaa siitä, kun hän pettää miestään. Tarina kuulostaa vähän keksityltä jutulta, mutta viihdearvoltaan kohtuullinen.

Lauren Conrad: L.A. Candy -sarja

Kuva täältä, täältä ja täältä

19-vuotias Jane muuttaa Los Angelesiin bestiksenä, Scarlettin, kanssa. Hän aloittaa työt tapahtumasuunnittelijan firmassa ja totuttelee uuteen elämäänsä, kun hän törmää TV-tuottajaan eräällä klubilla. TV-tuottaja haluaa Janen ja Scarlettin tähdiksi reality-ohjelmaan, jossa heidän elämäänsä kuvataan aamusta iltaan. Jane on innoissaan uudesta mahdollisuudesta ja kun ohjelman kuvaukset alkavat, alkaa myös uusi VIP-elämä. Ohjelman myötä hän saa uusia ystäviä, mutta valitettavasti kaikki eivät ole aikeissaan aivan puhtoisia.

Aikoinaan katselin The Hillsiä telkkarista ja Lauren oli totta kai lempparini. Olen ostanut L.C.:n Style- ja Beauty-kirjat, sillä kaikki palat hänestä, mitkä ovat lähteneet irti, on pitänyt ostaa. Muistan aikoinani kuulleeni myös näistä kirjoista, mutta jostakin syystä jätin lukematta nämä. Reality-TV-hulluna olisi voinut kuvitella minun juoksevan innoissaan näitä hakemaan.

Kirjat olivat selkeästi nuoremmalle YA-yleisölle suunnattuja (tai niin minä ainakin haluan uskoa). Henkilökuvaukset olivat melko yksinkertaisia ja päähenkilö hyvin hajuton ja mauton. Sellainen, johon on helppo samaistua, koska hän sattuu olemaan puhdas pulmunen ja aina tekee sankarillisesti. Hahmoissa oli selkeät roolitukset eikä heissä ollut juurikaan syvyyttä. Tosin tämä ilmeisesti on chick littiä, joten ihan liikaa ei kannata odottaa. 

Kirjoitustyylikin tökki kaikissa kolmessa osassa. Pääpiirteittäin voisi sanoa, että se oli hyvin hengetöntä ja teennäistä. Teksti tuntunut millään soljuvan luonnollisesti ja eteneminen oli hyvin epätasaista. Kaikissa kirjoissa pystyi hyppimään sivuja, sillä kirjat sisälsivät melko epämielenkiintoisia tapahtumia ja juonen kannalta hyödyttömiä asioita. Lauren (tai kuka assistentti tämän sitten on ikinä kirjoittanutkaan) ei ole osannut rakentaa minkäänlaista draamankaarta tarinalle ja kliimaksit näissä kirjoissa ovat hyvin töksähteleviä sekä mitättömiä. Lisäksi tyttöjen väliset keskustelut olivat todella käsikirjoitetun kuuloisia.

Olen vähän pettynyt siihen, miten vähän tässä tuli näkökulmaa tosi-TV:n tekemisestä ja draamaa kulissien takana. Laurenilla kuitenkin on sisäpiiritietoa sen tekemisestä. Minulle, tosi-TV-hullulle, ei ole vaikea myydä realitystä kertovaa sarjaa. Juonen ei tarvitse olla erityisen ihmeellinen tai hahmojen erityisen hyvin rakennettuja ja monimutkaisia. Minähän pidin (jossain määrin) jopa The Selection-sarjasta, joka oli hirvittävää roskaa. Mutta tästä puuttuu kaikki se, mikä tekee tosi-TV:stä niin mehukkaan; draama ja vahvat henkilöt. Ainoastaan viimeisessä osassa pääsemme vähän kiinni siihen realityn tekemiseen ja sen ihmeellisyyteen, mutta itse sanoisin, että liian myöhään ja liian vähän.

Olen pahoillani LC, mutta en voi antaa kirjoillesi enempää kuin 1.5 tähteä :(

Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus

Kuva 

Kevytkenkäinen kummitus kertoo Lara Lingtonista, jonka elämä on rempallaan. Paras ystävä on häipynyt Goalle ja jättänyt Laran huolehtimaan yksin heidän yrityksestään, ja Lara on toivottoman rakastunut entiseen poikaystäväänsä, joka ei näytä kaipaavan Laraa ollenkaan. Sitten Lara saa seurakseen isotäti-Sadien haamun, joka vaatii Laraa etsimään kadonneen kaulakorunsa. Siinä sivussa hän määräilee muutenkin Laran tekemisiä ja pakottaa hänet muun muassa menemään treffeille löytämänsä miehen kanssa. 

Kevytkenkäinen kummitus oli, ikävä kyllä, lievä pettymys. En saanut kirjalta sitä mitä hain. Olisin toivonut ihanan keveää romanssia huumorilla höystettynä, mutta sain hyvin kuivakan romanssin pätkän ja lähinnä masentavan päähahmon. Kevytkenkäisen kummituksen tiivistelmä kuulosti kyllä jännittävämmältä ja kekseliäämmältä, mutta toteutus hieman ontui. Tarina laahaa turhan hitaasti eteenpäin ja jännitteet puuttuivat kokonaan.

Alan epäillä, että Lara-nimiset päähenkilöt ovat tuomittuja olemaan surkeita minun silmissäni. Hän oli nimittäin minun mielestäni ärsyttävä suurimman osan ajasta ja se jokin rakastettava piirre tuntui puuttuvan hänestä. En tiedä, onko se Kinsellan tyyli, mutta hänen naispäähahmot tähän mennessä lukemistani kirjoista ovat olleet hyvin epävarmoja itsestään, ja tässä se alkoi koetella jo hermojani. On hyvin masentavaa, kun heillä tunnu olevan minkäänlaista kontrollia elämästään tai asioistaan. Tarinan miessankari oli myös pettymys. Hän oli pelkkä ideaalisen miehen kuori, komea, rikas ja omasi särkyneen sydämen, mutta muuta hänessä ei juurikaan ollut.

Kummitustäti-Sadie oli varsin hauska tapaus. Olisi ollut vieläkin hauskempaa, jos on hän olisi parittanut Laraa useammankin miehen kanssa, ja muutenkin potkinut vähän lisävipinää hänen elämäänsä. Laran elämä oli muuten nimittäin niin tylsistyttävää. Etenkin Laran työelämän seuraaminen oli puuduttavaa, ja olisin toivonut, että se olisi jätetty kokonaan pois tästä. Mielummin olisin lukenut takakannessa luvatuista juhlista ja miehistä, jotka jäivät uupumaan suureksi osaksi kirjaa. Niinpä tarina tuntui raahustavan eteenpäin ja roikkuvan kiinni sellaisissa asioissa, joilla ei ollut minulle lukijana juurikaan väliä.

Mutta ei tämä siis mikään erityisen huono kirja ollut. Parempi kuin äskettäin lukemani Nora Robertsin Jotain lainattua.

Kira Poutanen: Rakkautta au lait

Kuva täältä

Rakkautta au lait kertoo nuoresta "taitelijanalusta", Larasta, joka päättää jättää Suomen taakseen ja sännätä Ranskaan, kun koulussa opettaja sanoo, että ryhdistäydy. Lara löytää äkkiä itselleen kämppiksen, osaa täydellistä ranskaa onneksi, ja päätyy töihin kahvilaan, jossa hän tapaa upean ja rikkaan Charlesin. Äkkiä Lara löytääkin itsensä keskeltä satumaista romanssia, jossa hän elää kuin prinsessa, mutta joutuu lopulta pohtimaan, että onko kaikki niin täydellistä, miltä se vaikuttaa.

Kuvittelin löytäneeni kirjastosta jonkun suurenkin aarteen, kun tähän kirjaan törmäsin. Muistin lukeneeni moniakin lehtijuttuja jossakin välissä Kira Poutasesta, tuosta suomen chicklit-kirjallisuuden lupauksesta. Minä en nyt kyllä valitettavasti ihan vakuuttunut. Tarina ei ole ollenkaan romanttinen, kaikki oli niin pinnallista, että tarina oli jo parodia itsessään, eikä tarinasta jäänyt yhtään mitään käteen, sillä se loppui niin omituisesti.

Kirjan parasta antia olivat hauskat kohdat, joissa Lara on todellinen törppö. Ne olivat oikeastaan tämän kirjan ainut valoisa puoli. Mutta ne kohdat toki olivat tosissaan kerrassaan ilahduttavia. Oli ihanaa seurata, miten häpeilemätön Lara oli. Hän ei ruvennut nöyristelemään tai hävennyt hassua käytöstään, vaan kohdensi ryhtiään entisestään ja otti isomman hymyn naamalle tehtyään jotakin hölmöä. Ehkäpä yksi ainoista piirteistä Larassa, joista itse asiassa pidin. Ehkä toinen positiivinen asia oli rento ote elämään kirjassa. Mikään ei ollut turhan vakavaa ja elämä jatkui aina eteenpäin.

Lara oli kokonaisuudessaan varmasti yksi ihmeellisimmistä päähenkilöistä, joista olen lukenut. Ihmeellinen siinä mielessä, että en ymmärrä, miksi joku haluaisi kirjoittaa chicklit kirjan päähenkilöstä sellaisen kuin Lara oli. Hän oli niin epäsamaistuttava kuin vain olla ja voi, ja omasi melko ikäviä luonteenpiirteitä. Poutanen yritti saada hänestä luultavasti itsevarman ja itsenäisen naisen perikuvan, mutta aikaansaannos oli kyllä kaikkea muuta. Lara jäi mieleeni itsekeskeisenä, itserakkaana, hemmoteltuna ja laiskana ihmisenä. Jo kirjan alku kertoo hänestä kaiken oleellisen: hän vain randomilla lähtee pois Suomesta, kun joku käskee häntä tekemään töitä tullakseen paremmaksi taiteilijaksi. Omasta mielestään Lara on kuitenkin täydellinen ja kukaan ei vaan ymmärrä hänen suuruuttaan. Hän myös päättää parikymppisenä ladata naamaansa botoksia, koska sellainen tilanne vain nyt sattuu tulemaan vastaan eräässä vaiheessa kirjaa. Seuraavaksi muutama Laran ajatus tai kommentti, jotka esittelevät häntä suorina lainauksina kirjasta. Saanen esitellä, todellinen bimbojen bimbo, Lara:

"toisaalta voisin ehkä ujuttaa rintaliiveihin muutaman sirpaleen ja yrittää saada Kelan korvaamaan minulle rintojenkohotusleikkauksen.." Tervettä ajattelua.

"Olen aina luullut, että komeat miehet ovat tyhmiä"  Aivan. Ja silti kehuskelet itseäsi moneen otteeseen niin älykkääksi ja viisaaksi.

"Tajuutsä, mä olen vihdoin löytänyt sen ainoan miehen maan päällä, joka on yhtä komea kuin on älykäs. Siis niin kun positiivisessa mielessä, rumia ja tyhmiähän kyllä riittää." Ensinäkin minusta tuo lause on jotenkin erittäin omituinen eikä käy ollenkaan järkeen, ja toisekseen kiitos vaan Laralle, jonka miellyttävyyspisteet eivät juuri ropisseet kirjan aikana noin muutenkaan.

"Toisaalta eiväthän kaikki kauniit naisetkaan ole tyhmiä - otetaan nyt esimerkiksi vaikka minut!" Vaatimattomuus ei ainakaan ollut Laran suurin hyve. Ehkä enemminkin yliluonnollisen suuret kuvitelmat itsestä olivat suurempi ilon aihe lukijalle.

Ja näitä lauseita olisi riittänyt loputtomiin. Larassa ei tapahtunut minkäänlaista kehitystä kirjan aikana, korkeintaan pahenemista, mutta lukijana onneksi jollakin tapaa turruin hänen hölmöilyynsä, ja kirjan lopussa olin hyväksynyt Laran huonot puolet niin, etteivät ne enää häirinneet minua.

Jos päähenkilö oli epäsamaistuttava, niin oli kyllä koko tarinakin. Se oli niin pinnallinen. Lara olisi minun mielestäni kaivannut kunnon suossa rämpimistä ja pientä opetusta elämästä ennen kuin asiat olisivat lähteneet vain rullailemaan Ranskassa, mutta Miss Täydellisyyden elämä tuntui kyllä loksahtelevan paikoilleen niin hyvin, että ihan harmitti. Rakkaustarina Charlesin ja Laran välillä epäuskottava ja kävi melkein sääliksi Laraa, kun hän kuvitteli heidän suhteensa olevan jollakin tapaa rakkautta. Mutta sitten aina muistin millainen tyhjäpää Lara oli tai hän sanoi jotakin niin typerää, että kaikki sääli hävisi.
  
Mietin pitkään, voisinko antaa tälle kirjalle edes kaksi tähteä, mutta en vaan voi. Jos kirja olisi loppunut jotenkin eri tavalla, olisi tämä voinut olla edes jokseenkin viihdyttävä ja mukiinmenevä chicklitiksi, mutta itse en ymmärtänyt ollenkaan lopun ratkaisua. Siispä yksi ja puoli tähteä nopealukuisesta kirjasta, josta jäi käteen muutamat naurut:

Mariah Keyes: Tuiki, tuiki tähtönen

Lukutahtini oli alkukesästä melkoisen hyvä verrattuna normaaliin tahtiini ja sain todella mukavasti luettua. Tämäkin kirja on yksi sen vähän paremman pätkän satoa. Kesän edetessä iltani ovat kuitenkin täyttyneet kaikenlaisesta muusta tekemisestä ja lukeminen on jäänyt vähän sivuosaan. En vain repeä ihan kaikkeen. Mutta ehkä minä taas kohta pääsen lukemaan oikein kunnolla. 

 Kuva täältä

Tuiki, tuiki tähtönen kirjassa seurataan Star Street numero 66:n asukkaita salaperäisen vierailijan silmistä katsottuna. Talossa asuu nelikymppinen Katie, jolla on poikaystävänä rikas yrityssaneeraaja Conall, Lydia, joka asuu kahden puolalaisen kämppiksensä kanssa, jotka molemmat pelkäävät häntä, heidän alapuolellaan asuu vanha Jemima, jolle tulee vieraaksi hänen kasvattipoikansa Fionn kuvaamaan puutarhaohjelmaa telkkariin, ja lisäksi talossa asuu vielä Matt ja Maeve, rakastunut nuoripari. Pikkuhiljaa kirja alkaa availemaan ihmisten salaisuuksia samalla, kun se seuraa ihmisten elämää.

Täytyy heti alkuun sanoa, että odotin jotain aivan muuta Tuiki, tuiki tähtöseltä. Sen kannessa oli pieni sydänmerkki kirjaston puolesta, ja Keyesin kirjat sattuneesta syystä sijaitsevat Kinsellan kirjojen vieressä, joten kuvittelin tämän olevan samanlaista hömppää. Kirja oli kuitenkin mielestäni kaikkea muuta kuin romanttinen kirja, enemmänkin fiktiivinen tarina useasta ihmisestä ja heidän elämästään. Chicklitiksi tämä taas on minun mielestäni aivan liian raskasta luettavaa.

Alkuun minua otti päähän, ettei kirja ollutkaan romanttinen tarina, ja se tuntui muuttuvan jatkuvasti synkemmäksi ja synkemmäksi, mikä ärsytti aina vain lisää. Minä kun kuvittelin lukevani jotakin vaaleanpunaisen hattaran tapaista. Aloin jo pelkäämään, etten jaksaisi kaikkea sitä angstia, jota kirja sisälsi. Etenkin kirjan onnellisen pariskunnan, Mattin ja Maeven, tarina alkoi varsinkin saada hyvinkin ikäviä sävyjä. Mutta sen pienen hetken jälkeen, kun kiinnostukseni oli lähes kokonaan mennyttä, aloinkin oikein kunnolla tykkäämään tästä.

Kaikki hahmot olivat minun mielestäni todella hyviä. He olivat hyvin aidontuntuisia ja jokaisella oli omanlaisensa persoonallisuus. Jokaisen elämä oli erilainen ja heidän ongelmansa poikkesivat toisistaan. Oli hauskaa, miten he kaikki elivät niin erillistä elämää, tuskin tunsivat toisiaan, ja silti heidän elämänsä kietoutuivat toisiinsa. Kirja muutti kaikkien heidän elämänsä suuntaa niin, että oli hyvin vaikea arvata loppua ja sitä, kuka päätyisi yhteen kenenkin kanssa.

Kirjaan oli kyllä melko vaikea päästä sisään ja minusta se vaati lukijalta aika lujaa omistautumista. Itse luin tämän melko nopeasti harppoen pitkiä pätkiä kerrallaan ja niin se tuntui toimivan minulle parhaiten. Kertojan vaihtuminen lyhyin välein olisi ollut raskasta pienemmissä pätkissä luettuna eivätkä kaikki henkilöt olisi tulleet niin tutuiksi. Jos minulla olisi tällä hetkellä koulua, tämän kirjan lukemisesta ei olisi luultavasti tullut yhtään mitään. Tarina oli niin rönsyilevä useine henkilöineen ja heidän taustatarinoineen, että se teki seuraamisen sekä henkilöihin tutustumisen melko työlääksi.

Rönsyilevyyden sekä romanttiseksi kirjaksi melko suuren sivumäärän vuoksi tämä kirja oli myös tahdiltaan aika hidas, ja tarinan kunnollista etenemistä sai odotella hyvinkin pitkään. Jonain huonompana hetkenä olisin kyllä keskeyttänyt tämän kirjan tylsänä, mutta Tuiki, tuiki tähtösen onneksi minulla oli päällä hyvä luku-flow. Pieniä paljastuksia alettiin ripottelemaan vähän kerrallaan. Aloin itse kyllästymään siihen tiedon panttaukseen ja ärsyyntymään oikein kunnolla. Toisaalta pidin siitä, että henkilöt ja tarina rakennettiin hitaasti, vaikkakin lukijalle kirja olisi ollut helpompi selättää vähemmällä sivumäärällä.

Mitä tulee sitten kirjan salaperäiseen vierailijaan, en oikein välittänyt siitä.

Ja tuo kirjan kansi on niin huono.

Kaiken kaikkiaan kirja oli minusta mielenkiintoinen, mutta jää herkästi pinnalliseksi ja tylsäksi, jos siihen ei jaksa satsata riittävästi ajatuksiaan. Hahmot eivät itsestään tule tutuiksi, vaan minusta tuntui, että heistä piti olla itse todella kiinnostunut. Mutta mielestäni kirjalla oli ihan toimiva idea ja varsinkin jälkeenpäin olin tyytyväinen, että jaksoin lukea tämän läpi niinkin intensiivisesti.

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan!

Toivottavasti kaikilla oli mukava juhannus :) Itse olen kotiutunut juhannuksen vietosta ja valmiina jatkamaan töiden paiskimista. Kirjojen lukemisesta ei tullut yhtään mitään reissussa, mutta se ei oikeastaan harmita, kun muuten olen saanut luettua niin mukavasti verrattuna normaaliarkeen.

Katselin joskus aikoinaan sen Himoshoppaaja-elokuvan ja ajattelin, ettei minulle voisi olla mitään iloa sen tyyppisistä kirjoista, ja tehokkaasti olen skipannut kaikki Sophie Kinsellan teokset. Köyhänä opiskelijana jouduin kuitenkin jälleen kerran ottamaan hatun käteen ja astelemaan kirjastoon. Olin siellä eksyksissä ja kamalassa kiireessä ja äkkiä tuli sitten vain kiskaistua joitakin kirjoja, joista yksi on siis tämä Soitellaan, soitellaan! Kinsellalla oli varsin vaikuttava rivi kirjoja, joten tämä valikoitui lähinnä takakannen pikaluvun perusteella enkä kyllä voi sanoa katuvani valintaani.

Kuva täältä

Soitellaan, soitellaan! kertoo Poppystä, joka on menossa naimisiin kuukausi sitten tapaamansa miehen, Magnuksen, kanssa. Poppy hukkaa Magnukselta saaman arvokkaan smaragdisormuksen, joka on ollut Tavishien suvussa jo pitkään. Samana päivänä häneltä varastetaan myös puhelin, mutta neuvokkaana naisena hän löytää roskapöntöstä itselleen puhelimen, joka kuuluu Sam Roxtonin sihteerille. Poppy ei pysty elämään ilman puhelinta ja tekee sopimuksen Samin kanssa, että saa lainata puhelinta siksi aikaa, kunnes sormus löydetään, jos Poppy hoitaa viestien välittämistä puhelimen kautta sillä välin. Poppy ei kuitenkaan malta olla puuttumatta puhelimesta aukenevaan Samin elämään ja päättää järjestellä Samin asioita salaa.

Soitellaan, soitellaan! on juuri sellainen höpsö chicklit kirja, jolta ei kannata odottaa järkevää naissankaria, hahmon kehitystä tai yllättävää juonta, vaikka kyllä tämä kuitenkin onnistui minua hiukan jopa yllättämäänkin. Minä satuin lukemaan tämän kirjan juuri sopivaan aikaan, sillä olin hyvin väsynyt työasioiden vuoksi, ja kirjan höpsöt jutut ja hassut tempaukset rentouttivat ja piristivät kyllä erittäin mukavasti. Nauroin ihan ääneen pariin kertaan lukiessani tätä, niin hyvälle mielelle tästä tulin.

Kirjan suurin heikkous on sen hahmot. Päähenkilö Poppy Wyatt on todella lapsellinen ja ärsyttävän dramaattinen kaikkien asioiden suhteen. Hänellä oli hirvittävän huono itseluottamus ja hän antoi kaikkien muiden polkea häntä maahan, ja samaan aikaan hän yritti miellyttää kaikkia muita parhaansa mukaan. Mutta niin ärsyttävä kuin Poppy ikinä olikaan, ei häntä voinut ottaa tosissaan enkä itse jaksanut vetää herneitä nenään hänen hölmöilyistään ja erikoisesta ajatuksenjuoksustaan. Muuten hahmoista hermoja raastoivat lähinnä Poppyn ystävät, jotka olivat minun mielestäni ihan hirveitä ystäviä, ainakin toinen heistä. Henkilöistä paras oli tietysti tarinan miessankari, jonka takia kirjaa jaksoi lukea huomattavasti paremmin. Hänessä oli erityisen ilahduttavaa se, että hän ei ollut mikään varsinainen unelmien prinssi, vaan saattoi käyttäytyä epähuomioivasti.

Minä itse olin onnellinen siitä tunteesta, joka minulle jäi aina tämän lukemisen jälkeen. Ongelmia tuli ja ikäviä juttuja kohdattiin, mutta kaikesta selvittiin. Jäin vain toivomaan, että kirjasta olisi tehty elokuva, mutta ilmeisesti ei.

Kenelle: Kevyttä kirjaa etsivälle, joka ei kaipaa liian vakavasti otettavia henkilöitä.