Insurgent -elokuva

Kuva täältä

Insurgent on kakkososa Divergent-trilogiassa, ja jatkaa tarinaa siitä, mihin Divergent jäi. Tässä trilogiassahan eletään dystopiamaailman Chicagossa, jossa ihmiset on jaettu luonteensa mukaisesti viiteen ryhmään, jotka ovat abnegation eli vaatimattomat, dauntlessit eli uskaliaat, candorit eli rehdit, erutidet eli terävät ja amityt eli sopuisat. Päähahmo Tris on divergent eli hän ei sovi yhteen ryhmään vaan hänessä näyttää olevan piirteitä kaikista ryhmistä. Insurgentissa Tris pakoilee erutiden johtajaa, Jeaninea, joka on ottanut asiakseen lahdata kaikki divergentit ja tuhonnut abnegationit. Elokuvan juoni eroaa kirjan juonesta siten, että elokuvassa Jeanine on löytänyt abnegationeiden alueelta boksin, joka sisältää tietoa kaupungin perustamisesta. Boksia ei saa auki kukaan muu, paitsi divergentti ihminen (eli ihminen, joka ei kuulu mihinkään viidestä ryhmään) ja tähän hän tarvitsee Trisiä, joka on kaikista speshöölein divergent.

Heti alkuun minun täytyy tunnustaa, että minä en pitänyt Insurgentista kirjana, sillä se oli hyvin sekava eikä siinä tapahtunut yhtään mitään. Odotukseni eivät siis olleet erityisen ylhäällä elokuvan suhteen. Haluankin varoittaa, että minulla saattaa olla vahvoja negatiivisia ennakkoluuloja Insurgentista ja huono asenteeni kirjaa kohtaan voi paistaa joistakin sanomisistani läpi.

Elokuvan katsomisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, ettei tarina ole kiinnostava, mutta yllätyin kyllä positiivsesti, jos vertaan kirjaan. Juonimuutos teki juonesta ehdottomasti yhtenäisemmän ja paremman, mutta ei se kyllä vieläkään ollut hyvä. Tai yhtenäinen. Lähinnä mieleen tulee hyvin sekava kokonaisuus. Valitettavasti kirjoista oli periytynyt juonen muutoksesta huolimatta paikallaan polkevuus. Hahmot vain juoksivat paikasta toiseen tietämättä itsekään mitä tekisivät eivätkä asiat liikkuneet suuntaan tai toiseen. Olen lukenut kirjat ja olin silti ihan pihalla (varsinkin alkuun) elokuvan tapahtumista. Kirjaa oli helpompi lukea, vaikka selitykset kaikelle puuttuivat, mutta elokuvaa katsellessa sitä huomaa monien juttujen häiritsevän ja tuntuvan typeriltä selitysten puuttuessa.

Plussaa elokuvalle etenkin Shailene Woodleystä eli Trisin näyttelijästä. Hän on kyllä todella hyvä työssään ja hän sai minut pitämään Trisistä, vaikka minulla on ollut Trisin kanssa vähän vaikea suhde. Lisäksi elokuvaversio oli minun onnekseni minimoinut kirjasta tuttua Trisin ja Fourin välistä päätä hajottavaa, turhanpäiväistä kinastelua. Four oli sitten valitettavasti hahmona tylsä tässä elokuvassa. Ainut miespuolinen, vähänkään kiinnostava hahmo oli Peter, joka onneksi piristi elokuvaa kivasti aina välillä. Hänet olisin toivonut joka kohtaukseen mukaa.

Mutta siis yhteenvetona: en tykännyt, tylsä ja sekava. Yksi tähti Sailene Woodleylle ja puolikas juonen muutoksesta parempaan suuntaan.

Insugent ja Allegiant: Kaikki mikä niissä niin mättää

Nyt vuorossa olisi mielipiteeni sekä Insurgent- että Allegiant-kirjoista, jotka ovat osa Veronica Rothin Divergent-trilogiaa. Insurgentin luin joskus viime alkusyksynä innostuttuani Divergentistä. Insurgent oli mielestäni melko huono, mutta luin sen läpi melko nopeasti, jotta vihdoin pääsisin Allegiantiin ja loppuhuipennukseen. Allegiant ei valitettavasti ollutkaan se huipennus, jota olin odottanut ja jätin Kindlelläni lukemisen 87%:n kohdalle useammaksi kuukaudeksi. Ehkä se kertoo jo riittävästi kiinnostukseni tasosta. Nyt joululomalla päätin ryhdistäytyä ja lukea sen loppuun hinnalla millä hyvänsä.

Luin muutaman suomalaisbloggaajan kirjoituksia näistä ja he olivat olleet etenkin Allegiantiin tyytyväisiä. Minä olen taas aivan eri kannalla ja pidän Divergentiä ehdottomasti vahvimpana osana näistä. Nyt yritän selventää, miksi minä en pitänyt Insurgentista tai Allegiantista ja olisi mahtavaa kuulla muiden perusteluja omiani vastaan.

En suosittele lukemaan tästä eteenpäin ellet ole jo lukenut Divergentiä, sillä tässä voi tulla erittäin pahoja spoilereita. Lopussa on 'kenelle suosittelisin'-kappale kolmasviimeisenä ja siitä lähtien lukeminen on taas turvallista. Teen nyt alkuun pienet tiivistelmät kirjoista, jos joku haluaa kuitenkin lukea spoilereiden uhallakin tekstin eikä ole lukenut kirjoja aiemmin.

Insurgent

Tris ja Four + pari muuta ovat paossa Jeaninelta, joka tietysti yrittää nirhauttaa parhaansa mukaan heidät. Alkuun he ovat Amityn alueilla, josta he siirtyvät takaisin kaupunkiin (amityt on maalaishippejä, koska ne on kilttejä luonteeltaan) ja tapaavat factionlessien johtajan, joka "sattuu" olemaan Fourin mamma. Trisin ja Fourin välit alkavat rakoilla epäluottamuksesta ja erimielisyyksistä johtuen. Tris ei esimerkiksi luota Fourin äitiin ja molemmat tekevät omilla tahoillaan asioita toisen selän takana. Taistelu Jeanine Matthewsia kohtaan on tämän kirjan pääasiallinen juoni kuin myös kysymykset siitä, mitkä ovat Fourin äidin, Evelynin, todelliset motiivit.

Allegiant

Evelyn on factionlessien johtaja ja hallitsee tässä kirjassa lähes koko kaupunkia. Ylläripylläri, hän on kamala nilkki johtajana. Tris ja Four ja kumppaneita lähtee aitojen ulkopuolelle tutkimaan mitä siellä on. Selviää, että Chicago on ollut koekaupunkina yritettäessä puhdistaa saastuneita geenejä ja poppoo päätyy Bureau-yhtiön tiloihin (firma, joka hoitanut tätä geenihässäkkää) hengailemaan ja ottamaan selvää siitä kuka ajaa kenenkin etua. Tris ja Four jatkavat kiistelyään ja älytöntä puuhasteluaan. Olisi ihan vaan lukijan mielenterveydelle terveellisempää, jos näiden parisuhteesta voisi edes vaihteeksi Insurgentin jälkeen nauttiakin. Kirjassa on kertojina sekä Tris että Four (Four on sata kertaa coolimpi nimi kuin Tobias).

Mennäänpä sitten niihin ongelmiin.

Sekä Allegiant että Insurgent ovat molemmat mielestäni melko sekavia tapahtumiltaan ja junnaavat paikallaan. Allegiantissa asiaa ei auta nuo edellä mainitut kaksi kertojaa. Kertojien äänet ovat hyvin samanlaiset ainakin englanniksi lukemassani versiossa. Niin samanlaiset, että välillä pitää mennä kappaleen alkuun tarkistamaan, että kumpis se nyt olikaan. Tai sitten jossain vaiheessa kappaletta tajuaa, että 'aaaaa tämä olikin Four' kertojaäänen suudellessa Trisiä, kun kappaleen alussa ollut kertojan ääni on päässyt unohtumaan ja on kuvitellut lukevansa tarinaa Trisin silmin siihen saakka.

Nämä meidän kaksi kertojaa sitten taas pariskuntana on aivan oma lukunsa ongelmissani. Ykköskirjassa pari oli ihana ja jäin odottamaan innolla romanssin kehittymistä ja millaisia kupruja siihen mahdollisesti tulisi. Valitettavasti yksi paha pettymys koski juuri tätä romanssia. Insurgentista lähtien pari alkoi kiistelemään yhdestä ja samasta asiasta, valehtelusta ja salaa asioiden tekemisestä, Allegiantin loppuun saakka. Kiistely tapahtui tietysti kaikista tylsimmällä tappelun tavalla eli mököttämällä ja yksinäisellä märehtimisellä eivätkä ne johtaneet kunnolliseen tilanteen eskaloitumiseen vaan asiat annettiin sitten anteeksi, kun tarpeeksi kauan oltiin niistä jauhettu. Tuntui, että parisuhde ja sen ongelmat hallitsivat juonta toisin kuin Divergentissä tarina kulki erikseen ja romanssi oli vain ihana lisä. Allegiantin aikana toivoin parin jo eroavan, jotta ei tarvitsisi kuunnella enää samaa ruikutusta ja kaikista pahinta; toivoin sitä Fourin puolesta, ettei minulta vietäisi pois loppuakin mielikuvaa hänestä vahvana ja mysteerisenä ihmisenä.

Nämä parisuhdedraamat onnistuivat todellakin murjomaan Fourin ja Trisin ennen niin ihanat persoonallisuudet mielessäni. Varsinkin Fourista välittyi epävarma ja heikko mielikuva. Hän ei osannut tehdä mitään oikein. Pikkuhiljaa hermoni menivät hänen sekoiluihinsa ja itsesääliin. Four onnistui kuitenkin pysymään inhimillisenä toisin kuin Tris. Trisistä Roth teki superihmisen, joka oli oikeassa aina kaikesta ja joka uhrautui päättömästi. Varsinkin hänen marttyyrimainen teko lopussa oli ärsyttävä ja paistoi läpi useaa sivua aiemmin kuin hän mukamas vasta teki päätöksen.

Ihan kaikista suurin ongelma minulle oli varmaankin selitykset divergenssiin ja kaupunkeihin. Ensinnäkin, geeniselitys oli ehkä huonoin ikinä. Ihan vain perusluonnonlaki jo sotii kirjan pääperiaatetta vastaan. Huonot geenit karsiutuvat pois luonnonvalinnalla ja vahvat jatkavat sukua. Divergenssi ei näytä pääsevän vallitsevaksi kirjojen perusteella. Ja jos geenejä on osattu alun perin muunnella, niin niitä osataan myös sammuttaa tai laittaa takaisin päälle (ainakin melko suurella todennäköisyydellä). Nämä geenit, joita on sitten muunneltu, ja jotka on sitten todettu ikään kuin virheellisiksi, ovat myös aika epäuskottavia jo yksinäänkin. Ainakaan nykykäsityksen mukaan persoonallisuus ei synny pelkästään geenien vaikutuksesta. Se on jo ajatuksen tasolla melko yksinkertainen. Tähän kohtaan voisi pohtia esimerkiksi mielenterveydenhäiriöihin liittyvää periytymistä ja genetiikkaa. Tai miljoonan muun asian genetiikkaa. Aika harva sairaus on kuitenkin sellainen, että jos on sille altistava geeni, sen saa 100%:n varmuudella. Ympäristö ja kaikki muu mahdollinen vaikuttaa geenien ilmentymiseen hyvinkin paljon.

Minä keksin noin tuhat pahempaa asiaa, joita geneettisellä vahingolla saataisiin aikaan kuin vaikea persoonallisuus. Uskoisin myös, että ihmisten geenien muuntelu ei olisi mitään erityisen halpaa saatikka, että sitä tehtäisiin ilman kunnollisia alustavia kokeita, joissa voitaisiin todeta sitten, ennen kuin tehdään mitään koko kansanlaajuista muuntelua, että typerä idea, eipäs tehdäkään. On myös hämmentävää, että ensiksi ongelmien ajateltiin johtuvan ihmisten huonoista geeneistä. Sitten niitä muunneltiin ja tulos oli entistäkin huonompi. Sitten päädytään, että palataanpa takaisin muuntelua edeltäneeseen aikaan. Tästä seuraa ongelma minun ajatuksenkulussa: jos oli suuria ongelmia ennen geenimuuntelua, niin miksi sitten palata takaisin siihenkään tilanteeseen. Miksei geenimuuntelua jatkettu niin kauan, että saataisiin tyydyttävä tulos? Olisipa Roth valinnut mielummin vaikka jonkun viruksen, joka saastutti ihmiset tai vastaavaa.

Kaupungin ulkopuolinen maailma oli aikamoinen pettymys. Kun Tris ja Four poistuivat kaupungista Allegiantissa, olin niiin tyytyväinen, sillä kaupungin junnaava tilanne alkoi tuntua puuduttavalta umpikujalta. Odotin mahtavaa seikkailua ja jännittävää maailmaa aitojen ulkopuolella, vähän Mad Maxin tai Resident Evilin tyyliin. Maailma oli kuitenkin yllättävän samanlainen kuin tänäkin päivänä ja kuolettavan tylsä paikka viettää aikaa. Rothin ratkaisu oli se, että Tris ja Four päätyivät vain tuijottelemaan kaupungin tapahtumia ruuduilta ja kuuntelemaan sepustuksia geeneistä. Government oli jossakin kaukana. Sitten sekoillaan sen välillä, että ovatko geneettisesti vialliset oikeasti jotenkin pahoja vai ei. Koko se hieno maailma ja mukaansa tempaava juoni, joka piti minua otteessaan Divergentissä, loisti poissaolollaan.

"Pahikset" ovat näissä kirjoissa yksi iso heikkous. Jeanine oli ainut potentiaalinen pahis näissä kirjoissa. Pahisten multihuipentuma oli se, kun Evelyn luovutti sodan, kun Four vain lampsi pyytämään sitä. Mihin ne kaikki diktaattorin elkeet unohtuivat? Miksei niille Bureaun tyypeille voinut sanoa vain, että Four menee kysymään voisiko sodan lopettaa ja jos vastaus on ei, isketään näihin sotahulluihin muistiseerumit? Pitikö tätäkin ratkaisua pitkittää, kun oli selvästi niin ultimaatttinen ongelma. Ymmärrän hyvin sen, ettei ole olemassa täysin pahoja ihmisiä, mutta näissä kirjoissa jäi kuitenkin puuttumaan sellainen selkeä vastapaino ja se voima, jota tuli vastustaa. Ketä vastaan näissä nyt siis loppujen lopuksi taisteltiin? Suurin taistelu Allegiantissa oli siitä, että Tris esti Bureau-häiskiä resettaamasta Chicagolaisia muistiseerumilla. Bureau-tyypit taas yrittivät estää sodan eli ihmisten turhan kuolemisen. Nälkäpeleissä poliittinen valtapeli oli kiinnostavaa ja toimi, mutta näissä politiikka ja vääryys kaupunkilaisia kohtaan ei oikein noussut edes todelliseksi kysymykseksi. Muuten kuin tietysti sen muistiseerumijupakan osalta.

Seerumeista puheen ollen. Miksi ihmeessä on pitänyt kehittää erikseen joku kuoleman seerumi? Ööh. Tulee mieleen aika monta myrkkyä ja ainetta, jotka toimivat "kuoleman seerumeina" ilman, että sitä varten tarvitsee kehitellä jotain näin fancyä. Seerumien käyttökin oli vähän ontuvaa. Miksi Chicagolaisiin olisi tarvinnut käyttää juuri muistiseerumia? Eikö heihin olisi voinut käyttää sitä amityn onnellisuusseerumia? Koko maapallon/jenkit olisi voinut ruiskutella täyteen amityn seerumia ja kaikki olisivat halailleet puita ja kyntäneet peltoja.

Amityn seerumin levitys olisi ollut ratkaisuna aika saman arvoinen kuin todellinenkin ratkaisu. Konfliktit vältettiin tai ne ratkesivat laiskasti. Evelyn luovutti siis kysymällä. Marcus luovutti joukkopaineen alla. Ketään ei kiinnostanutkaan, että onko kaupunki aidattu vai ei. Chicago jatkoi elämäänsä omaa rataansa. Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Eikö tässä maailmassa ollut mitään muuta muuttamisen arvoista muuta kuin vapaa tahto lähteä pois silloin, kun haluaa?

Nyt erittäin paha spoiler alert! Olen lukenut jotain sellaisia juttuja, että kirjailija haluaa olla erilainen ja erottua muista siten, että murhailee kirjan henkilöitä melko surutta. Sanoisin, että sitä saa mitä tilaa ja kuolemat ovat juuri niin tyhjänpäiväisen oloisia kuin on niiden tarkoitusperäkin. Hän ei saa kasvatettua henkilöistä niin kiinnostavia (tai läheisiä), että niiden kuolema juurikaan kiinnostaisi. Insurgentissa Tori kuolee melko alussa kirjaa todella mitään sanomattomasti ja minua asia ei liikuttanut sitäkään vähää, sillä en kokenut Toria mitenkään erityisen tärkeäksi henkilöksi. Myöskään äidin kuolema ei juurikaan koskettanut Divergentissä, koska hänestä ei juurikaan puhuttu koko kirjassa. Hän olisi ollut paljon kiinnostavampi elossa. Willin kuolema taas oli pakollinen paha ja siitä seurannut välirikko Christinan kanssa ärsyttävä. Eräskin kuolema (kaikki lukeneet varmaan tietää mikä) tuntuu väkisin tehdyltä pakkoratkaisulta eikä miltään eeppiseltä päätökseltä. Olisin halunnut sanoa 'vau' ja itkeä, mutta sen sijaan minä ihmettelin vielä useammankin kappaleen jälkeen, että ei kait nyt noin mitäänsanomattomasti pääty se elämä.

Olen saanut traumat Divergentin jälkeen kirjasarjoista/trilogioista. Pelkään kuollakseni, että luen ensimmäisen kirjan, joka on koukuttaa ja sen jälkeen koen karvaan pettymyksen. Olisihan minulla aina se vaihtoehto lopettaa lukeminen kesken, mutta optimisti minussa kuvittelee, että kyllä se tästä.

No, kelle minä nyt suosittelisin näiden kahden lukemista. Tekisi mieli sanoa, että en kellekään ja vaatia omatkin rahat takaisin. Parempi, kun luette vaan Divergentin ja kuvittelette mielessänne jonkunlaiset omat jatkot sille. On kuitenkin vaikea oikeasti sanoa niin, sillä toiset ovat pitäneet näistä paljonkin. Kirjat ovat liikuttaneet heitä ja he ovat pitäneet loppua omaperäisenä ratkaisuna. Eli sanoisin, että lukekaa nämä ja päättäkää sitten, mitä mieltä olette. Kun on pettynyt näin pahasti kirjaostoonsa kuin minä, on vaikea nähdä niitä hyviä asioita, joita kirjoissa on ollut. Sitä ryhtyy vain etsimään vikoja vikojen jälkeen ja alkaa liioitella niitä häiritseviä tekijöitä.

Nyt sitten täytyy sanoa kiitos ja anteeksi. Isot aplodit sinulle, joka olet lukenut tämän loppuun. Ei varmasti ollut helppo tehtävä, mutta ei muuten ollut tämän kirjoittaminenkaan. Korjasin tekstiä useaan otteeseen (varmaan kahdeksan tuntia olen käyttänyt yhteensä), jotta se ei olisi niin provosoiva. Tämä oli nyt vain minun mielipiteeni kirjasta ja on jännittävää, miten se eroaakaan joidenkin toisten mielipiteistä niin paljon.

P.s. Luin tosiaan Insurgentin varmaan 6kk sitten ja 87% Allegiantista suoraan sen jälkeen eli minulla voi olla asiavirheitä kirjoihin liittyen, kun muisti ei riitä.

Divergent l. Outolintu

Eilen sain vihdoin päätökseen Veronica Rothin kirjoittaman Divergent-trilogian ja tässä tulee nyt kirjoitus ensimmäisestä osasta, Divergentistä. Pahoittelut jo etukäteen siitä, että joudun käyttämään omia suomennoksiani tekstissä. Luin kirjat Kindlelläni ja luonnollisesti ne ovat siitä syystä olleet minulla englanniksi. Palautetta saa antaa :D

Divergent kertoo Trisistä, joka asuu kaupungissa (entinen Chicago), jota reunustaa aidat ja joka on jaettu viiteen osioon persoonallisuuksien mukaan. Nämä osiot ovat abnegation (epäitsekkäät), erutide (viisaat, älykkäät), candor (rehelliset), amity (kiltit, avuliaat tms) ja dauntless (rohkeat). Näiden lisäksi kaupungissa häärii factionlessit eli sellaiset, jotka eivät kuulu mihinkään näistä. Jokaisella henkilöllä tulisi olla selkeästi päällimäisenä yksi näistä factioneiden piirteistä, mutta Trisille selviää, että hän on divergent eli häntä ei voi lajitella yhteen factioniin. Divergenssi on vaarallista ja se on syytä piilottaa, sillä divergentit ihmiset tapetaan. Siitä ei voi kertoa edes omille vanhemmilleen. (Divergenssi onkin sitten täysin eri asia kuin factionless, koska totta kai aidatussa kylässä on järkevää heittää osa ihmisistä myös kerjäläiseksi ja pummeiksi, vaikka heidät periaatteessa on pystytty luokittelemaan factioniin ja jopa työskennelleet niissä, ihan vain luokkayhteiskunnan kunniaksi.)

Tris on syntynyt abnegationiin, mutta päättää vaihtaa dauntlessiin. Kuten voi päätellä, nämä kaksi factionia ovat hyvin erilaisia. Faction menee veren edelle eli omaa perhettään ei saisi enää nähdä enää vaihdon jälkeen paitsi sovittuina aikoina ja lisäksi se määrittää minkälaista työtä tulee tekemään, joten päätös on suuri. Trisin valitsemassa dauntlessissa onkin vähän nihkeämpi meininki eikä factioniin pääse ilman, että läpäisee koulutuksen ja tätä rankkaa koulutusvaihetta aletaan sitten seuraamaan samalla, kun tämä dystopiamaailma alkaa pikku hiljaa avautumaan.

Tätä kirjaa on hyvin vaikea tiivistää ja selittää sitä lukemattomalle, sillä maailma on näissä niin omanlaisensa. Kun minä luin tämän viime keväänä, olin hyvin innoissani. Kirjan maailma petasi paljon mahdollisuuksia tuleville kirjoille ja Tris vaikutti erinomaiselta päähenkilöltä, vähän Katnissin kaltaiselta paitsi ehkä vielä askeleen verran toiminta- ja päätöskykyisemmältä. Four, toinen päähenkilö, on myöskin erittäin kiinnostava tapaus. Tässä kirjassa asiat liikkuivat jatkuvasti ja juoni oli hyvä. Tämä oli ehdottomasti paras tämän sarjan kirjoista.

Mutta kyllä minä tästäkin keksin nurinaa. Ensinäkin nämä osiot/factionit olivat kyllä vähän typeriä. Amityt hoitaa maanviljelyn, koska....?? Jos Tris olisi mennyt ihan mihin tahansa muuhun factioniin kuin dauntlessiin, kirja olisi ollut supertylsä. En myöskään ymmärtänyt sitä, miksi omaa perhettään ei saa factionin vaihdon jälkeen enää tavata. Mitä haittaa siitä olisi ollut? Eikö ole vähän epäreilua, että ne, jotka pysyvät factionin sisällä, saavat nähdä perhettään mielin määrin ja muut eivät? No, reiluus ei kylläkään tainnut olla tämän kirjan pointti.

Toisekseen aidan merkitystä korostettiin useaan otteeseen, mutta ainut mitä siitä sanottiin oli vain, että ihmiset olettivat, että sen ulkopuolella on ihan kamalaa ja aidat pitävät huolen, ettei kamaluus tule sisälle. Kuinka voi olla, että monta sataa vuotta ketään ei kiinnosta mennä aidan toiselle puolelle? Etenkin, kun siellä näkyy, että aidat on selkeästi teljetty niin päin, ettei sieltä pääse ulos? Eikö factionlessit olisi vain helpompi heittää aidan ulkopuolelle, kun heistä ei kerta mitään hyötyä ole?  Trisin päässä sentään vähän käväisee aidan typeryys, mutta siihen se sitten jääkin. Aidasta siis puhuttiin, mutta juttu oikeastaan sivuttiin kokonaan ykköskirjassa ainakin ja oli vähän sellainen btw, elämme täällä aidan keskellä jostain syystä, mitä kukaan ei tiedä. Eikö tuolla kaupungissa pitänyt olla kokonainen faction, joka on kiinnostunut tutkimaan uusia asioita ja toinen faction, jotka ovat hullun uhkarohkeita?

SPOILEREITA TÄSSÄ KAPPALEESSA! Viimeisimpänä nipotuksen aiheena olivat muutamat henkilöiden kuolemat kirjassa, jotka olivat mielestäni aika turhia. Tämä tosin tuntuu toistuvan myöhemmissäkin kirjoissa. Mielestäni Roth olisi saanut paljon enemmän irti tulevista kirjoistaan, jos ei olisi tappanut äitiä ja Williä, he olivat kuitenkin hyvinkin käyttökelpoisia henkilöitä juonen kannalta, varsinkin äiti olisi ollut kiinnostava.

Vaikka monia asioita jäi roikkumaan tässä kirjassa ja selityksiä puuttumaan, tämä tempaisi kyllä täysillä mukaansa. Halusin heti lukea Insurgentin ja Allegiantin, mutta näin jälkiviisaana suosittelisin jättämään tämän sarjan lukemisen Divergentiin. Divergentissä on oikeastaan koko tämän sarjan taika purkitettuna; dauntlessien jännittävä elämäntapa ja hienosti eteenpäin kulkeva juoni. Sitä samaa ei mielestäni tulevista osista löydy.