Marie Lu: Warcross (Warcross #1)

Emika Chenin vuokrarästit ovat erääntymässä ja koti lähtemässä alta. Hän elää tulevaisuuden New Yorkissa ja taistelee selviytymisestään palkkiometsästäjänä Warcross-pelissä, jossa miljoonat ihmiset viettävät joka päivä elämäänsä virtuaalimaailmassa. Kun Warcrossissa pelataan maailmanmestaruuskisoja, Emikalle tarjoutuu pikainen keino tehdä sen verran rahaa itselleen, että selviää jälleen hetken eteenpäin. Hän hakkeroituu sisälle peliin ja sinkoaa ihmisten tietoisuuteen hetkessä. Silloin hänelle tarjotaan mahdollisuutta työskennellä idolilleen, Warcorssin tehneelle Hideo Tanakalle. Emikan tulee selvittää turvallisuusvika Warcrossissa ennen muita hakkereita ja hän voi voittaa elämänsä rahapalkinnon.

Olin hieman yllättynyt, että pidin Warcrossista erittäin paljon, sillä muut lukemani arvostelut ovat olleet niin vaihtelevia. Ajattelin sijoittuvani johonkin siihen keskivaiheille niiden perusteella. Olen kuitenkin aina pitänyt Marie Lun kerrontatavasta ja rakastan scifiä, joten olisi pitänyt tietää, että Warcross tulee olemaan minun mieleeni. Varsinkin cyberpunk-genre scifin sisällä kiehtoo minua, ja Warcrossin voisi sanoa edustavan juurikin sitä.

Suurin ongelma Warcrossissa on se, että Emika oli lähestulkoon ainut kiinnostava (ja hyvin rakennettu) hahmo. Emikalla on sateenkaaren väriset hiukset ja taisteluluonne. Hän on tottunut selviytymään elämästä hetki hetkeltä eteenpäin. Emikan mukaan oli helppo hypätä ja ymmärtää hänen sisukkuuttaan. Henkilöhahmot ovat aiemminkin olleet minun ongelmani Lun kirjoissa, tosin niillä on tapana kehittyä kirja kirjalta. Warcrossissa kaikki muu kuitenkin toimii niin hyvin, ja se korvaa hahmojen yksipuolisuutta tiettyyn rajaan asti.

Tarinankerronta on Lun kirjoissa aina koukuttavaa. Warcrossisakin upposin keskelle tarinaa ja maailmaa keveästi. Lu osaa rakentaa maailmoja erinomaisesti, ja kaikkien hänen kirjojensa maailmat ovat olleet hyvin erilaisia tähän mennessä. Warcrossisa pääsee sisään tulevaisuuden maailmaan, jossa teknologia on osa elämää. Tässä on paljon samaa kuin esimerkiksi Ready Player Onessa, mutta koen, että Warcross on kohdeyleisöltään paremmin YA:ta lukeville sopiva.

3.5-4 tähteä

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Dharan johtaa lapsista ja nuorista muodostuvaa Nokkoslaumaa. Dharan on aina tiennyt, että hänen on kannettava johtajan taakka ja johdetettava maailma vallankumoukseen, jotta asiat korjaantuisivat. Ympäristö on tuhoutunut, ruokaa ei ole ja ihmiset sotivat keskenään tulevaisuuden maailmassa. Kun Dharanin laumaan eksyy Vayu, mitätön nuori poika, syntyy poikien välillä erityinen suhde. Dharan ja Vayu kykenevät näkemään toisen maailman, paratiisin, yhdessä, ja Dharan on entistä vakuuttuneempi siitä, että hänen tehtävänsä on johdattaa kaikki parempaan maailmaan.

Olen "säästellyt" Nokkosvallankumousta omassa e-kirjahyllyssäni todella pitkän aikaa. Tarina on kuulostanut niin synkältä, etten ole omannut voimia siihen tarttumiseksi ennen kuin nyt. Yhteenvetona voisin sanoa, että olipas tämä ihana ja hirvittävä yhtä aikaa. Maailma on yksi kurjimmista dystopiamaailmoista, johon olen törmännyt. Luonto on pilalla, syöpä tulee, kun elää 40-vuotiaaksi ja kaikki sotivat keskenään. Lapset käyttävän pölyä ja syövät toisiaan nälkäänsä. Jotenkin tämä ilmastoasia ja maailman pilaantuminen tuntuu olevan hyvinkin tyypillinen aihe näissä suomalaisissa YA-kirjoissa.

Tähän kammotavaan maailmaan Vayun ja Dharanin häiriintynyt suhde sopi erinomaisesti. Suhde oli niin kieroutunut, että tarinasta sai kunnon ahdistukset itsellekin. Dharan piti Vayua valittunaan, mutta se ei tuntunut juuri muuta tarkoittavan kuin läheisyyttä Dharanin ehdoilla.

Dharan oli todella ristiriitainen henkilö - hänen nokkoslapsensa rakastivat ja palvoivat häntä, mutta lukijana oli vaikea nähdä Dharanissa mitään hyvää. Dharan käyttää pölyä ja ihmisiä hyväkseen, osittain tiedostamattaan ja osittain tahalleen. Hän suorastaan rakastaa olla parrasvaloissa ja on vakuuttunut, että johtajan osa on vain häntä varten tehty. Vayu taas ajoi minut lähes hermoromahduksen partaalle olemalla helppo tossutettava tuossa kummallisessa suhteessa.

Välillä mietin kesken lukemisen, että voinko oikeasti pitää tästä kirjasta lopussa, kun hahmot tuntuivat niin vastenmielisiltä jossakin vaiheessa, mutta kyllä näköjään. Sekä Dharanilla että Vayulla oli aivan selvä kehityskaari tarinassa. Lisäksi Enoranta osasi hienosti kutoa tarinaan sen viestin, että eihän kukaan meistä täydellinen koskaan ole, varsinkaan sellaisessa maailmassa kuin missä Nokkosvallankumous tapahtuu.

Tarina kiehtoi ja houkutti lukemaan, asiat liikkuivat hyvää tahtia eteenpäin. Kirjan loppu tuntui melko sekavalta ja kirja loppui hieman kuin seinään. Tulee aina vähän hassu olo, kun lukee suomen kielistä kirjaa eikä ymmärrä lopussa lukemaansa ja pitää kerrata muutamat viimeiset kappaleet. Näissä suomalaisissa nuorten aikuisten kirjoissa toivoisin myös aina vähän suureellisempia tarinoita yleisesti ottaen.

Hirvittävän ihana - neljä tähteä.

Miniarvosteluita YA-kirjoista: Heart's Blood, Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea ja Delirium

Hellurei. Aikamoinen tovi on taas mennyt viime postauksesta. Väliin on mahtunut minun elämäni viimeiset totiset yliopistokurssit ja tentit. Paljon töitä viikonloppuisin. "Joululomalla" kaksi 6 päivän pätkää, joilla molemmilla painoin yli 70 tuntia töitä. Tutkimuksen tekoa ja artikkelin kirjoittamista. Jouluaatto ja ihana rentoutuminen kotona.

Eniveis, takaisin ollaan asiassa, ja tässä postauksessa kokoan yhteen muutamasta syksyllä lukemastani kirjasta lyhyesti mietteet.

Juliet Marillier: Heart's Blood

Kuva täältä

Heart's Blood on jälleen yksi Kaunotar ja hirviö -mukaelma. Nuori tyttö nimeltään Caitrin pakenee omia salaisuuksiaan paikkaan nimeltä Whistling Tor, joka on mystinen kylä keskellä metsää. Whistling Torissa salaisuudet vellovat kylän päällikön, Anluanin, ympärillä ja kyläläiset tuntuvat vihaavan Anluania erityisellä tavalla, jota ulkopuolisen on hankala ymmärtää. Caitrin on kuitenkin tyytyväinen päästessään pakoon Anluanin eristyksissä olevaan linnoitukseen, ja valmis kestämään omituisen päällikön mielenliikkeitä, jotta pysyy vain itse turvassa.

Olen julistanut sen jo useampaan kertaan aiemminkin täällä, mutta minä rakastan Kaunotarta ja hirviötä. Sen vuoksi haluan aina vain lukea näitä mukaelmia ja hypätä uudesta näkökulmasta tarinan kyytiin. Valitettavasti Heart's Blood jäi minulle kuitenkin melko keskinkertaiseksi ja helposti unohdettavaksi versioinniksi, ja itse kehottaisin tarttumaan ennemmin esimerkiksi Naomi Novikin Uprootediin. Ei siinä, kirjassa on ihan jees hahmot ja hauska oma maailmansa, mutta jotenkin kaikki tuntui soljuvan ehkä vähän liiankin helposti juonessa aina eteenpäin. Myöskään kirjan romanssi ei vedonnut minuun erityisesti ja tuntui epäuskottavalta. Mutta periaatteessa, ei pahemmin valituksia, kolme tähteä :)

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Kuva täältä

Hadley myöhästyy lennoltaan isänsä ja uuden äitipuolensa häihin New Yorkista Lontooseen. Odotellessaan seuraavaa lentoa lentokentällä, hän tutustuu Oliveriin, joka on tulossa samalle lennolle ja sattumalta istuu Hadleyn vieressä lennon ajan. Tänä aikana nuoret tutustuvat toisiinsa ja Hadley huomaa jopa hieman rakastuneensa poikaan. Harmillisesti nuorten polut erkanevat yllättävästi lentokentän tungoksessa Lontoossa eikä kumpikaan tiedä edes toisen sukunimeä.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea oli juuri sitä mitä odotinkin sen olevan: söpö, hauska ja harmiton. Todella nopealukuinen romanssi, joka herätti lähinnä lämpimiä ja mukavia ajatuksia päässä. Lopuksi täytyi vain todeta, että samalla tämä kirja on juuri se syy, miksi en oikeastaan lue YA-romansseja: minä olen liian vanha ja kyyninen rakastuakseni tähän teokseen ihan täysillä. Jotenkin, kun 17-vuotias rakastuu päivässä, se tuo mieleeni lämpimiä muistoja omista teiniajoista ja ihastumisista, mutta jään aina kaipaamaan kuitenkin sitä seuraavaa tarinaa vähän vanhemasta Hadleystä ja rakkauden etsimisestä :) Mutta tästä saa varmasti hyvän mielen! 

Lauren Oliver: Delirium (Delirium #1)

Kuva täältä

Tulevaisuuden jenkeissä rakkaus on julistettu vaaralliseksi sairaudeksi ja valtio pakottaa kaikki 18 vuotta täyttävät käymään läpi toimenpiteen, jossa rakkaus ja tunteilu hävitetään ihmisestä. Lena elää tätinsä ja tämän miehen sekä serkkujensa kanssa tavallista 17-vuotiaan elämää ja odottaa innolla toimenpidettä. Hän on katsonut oman äitinsä tuhoutuvan rakkauden vaikutuksesta ja haluaa päästä mahdollisimman nopeasti eroon tuosta hirvittävästä sairaudesta. Mutta sitten Lena törmää Alexiin, poikaan, joka vangitsee Lenan huomion ja riskeeraa kaiken.

Täytyy sanoa, että odotukseni Deliriumille eivät olleet mitkään herin kovat. Alku olikin kankea, mutta lopulta sivut kääntyivät kyllä ihan kiitettävään tahtiin. Tarinaa ja juonenkäänteitä tosin olisin toivonut hieman enemmän. Kirja keskittyi enemmän romanssiin ja tunteiluun eikä jännitystä oikein ollut kuin aivan viime metreillä. Toinen ongelma oli se, että hahmot jäivät minulle etäisiksi enkä kokenut heihin minkäänlaista yhteyttä. Lisäksi minua häiritsivät kummalliset selitykset "deliriasta", johon liittyen kirjassa oli aikamoista lääketieteellistä höpönlöpön-puhetta. Mutta oli tässä hyviäkin asioita. Ajatus rakkaudesta deliriumina oli hauska idea ja maailmassa on paljon mahdollisuuksia. Jos hahmoja rakennetaan seuraavissa osissa lisää, voisin varmasti tykästyä tähän enemmän. Ehkä aika on myös ajanut näiden kaikenmaailman dystopioiden ohi enkä siksi innostu tästä niin. No, joka tapauksessa kaksi tähteä viidestä.

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar (Punainen kuningatar #1)

Kuva täältä

Mare on 17-vuotias taskuvaras maailmassa, jossa veren väri jakaa ihmiset kahteen luokkaan. Punaiset ovat köyhiä ja syntyneet palvelemaan hopeisia sodassa ja rahvaiden töissä. Hopeiset taas omaavat hirvittäviä voimia ja keskittyvät keskinäisiin valtataisteluihin. Mare on joutumassa sotilaaksi sotaväkeen, sillä hän ei omaa mitään muita taitoja, joilla voisi palvella hopeisia, kuin oman henkensä. Mare kuitenkin yllättäen päätyy hopeisten keskelle sattuman kautta, jolloin hopeisille paljastuu, että Marellakin on oma hirvittävä voima punaisesta verestä huolimatta.

Punainen kuningatar on kirja, jota olen tarkoituksella vältellyt. Arvostelut Punaisesta kuningattaresta ovat olleet melko ristiriitaisia - toiset ovat tykänneet ihan hirvittävästi ja toiset taas olleet sitä mieltä, että aika mitäänsanomaton teos. Itse ounastelin kallistuvani mitäänsanomattoman puolelle ja näin jälkikäteen voin todeta olleeni oikeassa. Punainen kuningatar oli juurikin "ihan ookoo", vähän ärsyttävä ja toisinaan ihan hauskaa hömppäviihdykettä.

Takakannessa kehuttiin tämän olevan yhdistelmä GoTia ja Outolintua, toisaalla taas Selectionia ja Gracelingia. No, tästä puuttuu Selectionin hauskuus ja päättömyys, ja GoTin ja Outolinnun toiminnallisuus. Gracelingiinkin vertaminen vaatii aika paljon mielikuvitusta. Olisin toivonut Punaiselle kuningattarelle joko kykyä nauraa itselleen tai sitten vaihtoehtoisesti parempaa tarinaa taakse. Selectioniksi kutsuminen kuvailisi kirjaa ehkä parhaiten.

Mare oli päähenkilönä hämmentävä, sillä minun oli hyvin vaikea tuntea häntä kohtaan minkäänlaista sympatiaa. Hän on katkera jo heti kirjan alussa monestakin asiasta, mutta ei kuitenkaan uppoa antisankarin muottiin. Kun Maren kyvyt tulevat ilmi, hänestä tehdään äkkiä morsian hopeisten prinssille, jotta häntä pystytään hallitsemaan hopeisten kuninkaallisten puolesta. Maren aika kuluukin suurimmaksi osaksi kirjaa opiskellen teen juomista ja hienojen naisten tapoja. Itse olisin toivonut kapinamieltä lisää Mareen ja pientä protagonistin tynkää.

Koska olin lukenut paljon kirjasta etukäteen, tiesin, että tässä on paljon perinteisiä YA-juttuja kierrätettynä eikä se nyt erityisemmin häirinnyt. Ei häiritse muissakaan YA-kirjoissa :D Enemmän häiritsi se, miten laiskasti esimerkiksi love triangle oli toteutettu. Ja tietysti se juoni... sitä jäin kaipaamaan huomattavasti enemmän kuin mitään muuta. Paljon tässä oli potentiaalia olla omaperäinen, mutta jonnekin hukkaan se kaikki valui.

Henkilöistä koukutuin kuitenkin Maveniin, jonka vuoksi tekisi mieli tarttua jopa seuraavaan osaan. Toinen vähän pelastava asia oli se, että kyllä tämän helposti sai luettua loppuun eikä lukeminen ollut varsinaisesti raskasta. Maailmanrakennus oli kirjassa myös hyvä puoli ja siitä täytyy ehdottomasti antaa pisteitä.

Summa summarum: Punainen kuningatar on kuin Selection, mutta hieman enemmän tosissaan tehtynä. 

Ally Condie: Tarkoitettu (Tarkoitettu #1)

Kuva täältä

Tulevaisuuden maailmassa Yhteiskunta säätelee tarkoin kaikkea, jotta ihmisillä olisi mahdollisimman hyvä elämä. 17-vuotiaan Cassian elämässä on tapahtumassa suuria, sillä yhteiskunta esittelee hänelle hänen täydellisen kumppaninsa pariseremoniassa. Cassia odottaa mysteeristä kumppaniaan jostakin kaukaa Yhteiskunnasta, mutta yllättäen kumppaniksi onkin valikoitunut Xander, Cassian paras ystävä ja naapuri. Kun Cassia alkaa selailemaan saamiaan tietoja Xanderista, välähtää näytöllä toisen pojan kuva hetken aikaa ja Cassian pää täyttyy kysymyksistä. Tahtooko yhteiskunta aidosti hyviä asioita kaikille kansalaisilleen?

Tarkoitetussa on oikeastaan ihan mielettömän hyvä idea pohjalla ja nämä kontrollihullut yhteiskunnat ovat aina mielenkiintoista luettavaa. Harmillisesti en kuitenkaan erityisesti ihastunut Tarkoitettuun. Tarina liikkui hyvin hitaasti eteenpäin ja sen tiivistäminen muutamaan riviin saa sen kuulostamaan huomattavasti jännittävämmältä kuin mitä toteutus lopulta oli. En tiedä oliko se suomennos vai mikä, mutta teksti tuntui myös hyvin tönköltä.

Cassian maailmassa Yhteiskunnan päätöksiä ei saa kyseenalaistaa ja kaikkea vahditaan hyvin tarkasti. Kirjassa kuitenkin avataan todella vähän maailmaa ja itse jäin kaipaamaan parempia selityksiä monille asioille. Minä tykkään todella paljon scifistä ja erityisesti arvostan maailmanrakennusta niissä. Tarkoitetussa janosin jatkuvasti lisää tietoa Yhteiskunnasta, mutta en saanut juuri mitään. Lopussa olin todella ymmälläni siitä, mitä kirjassa tapahtui ja mikä tämän maailman idea oikeastaan edes oli.

Jaksan lukea vaikka minkälaista nuorten aikuisten kirjaa, jos romanssi on toteutettu hyvin, mutta Tarkoitetussa sekään ei oikein kolahtanut minun kohdillani. Alkuun empatiani olivat täysin Cassian puolella, kun muut kaverit saivat jännittäviä kumppaneita ympäri Yhteiskunnan, ja pystyin kuvittelemaan itseni tilanteeseen, jossa pitäisi hyväksyä se, että joutuisi itse menemään naimisiin friendzonessa olevan bestiksen kanssa. Yäh. Tätä aspektia käsiteltiin mielestäni todella hyvin, mutta se toinen romanssi puoli sitten taas oli minun mielestäni vähän pakotettu. 

Joten, paljon oli mielenkiintoista ajatusta pohjalla, jota ei kuitenkaan mielestäni sitten viety riittävän pitkälle tai päähenkilön tekoihin ja ajatuksiin saakka. Kaksi tähteä.

Susan Ee: World After ja End of Days (Penryn & the End of Days #2 ja #3)

Tässä postauksessa kirjoitan muutaman sanan Angelfallin jatko-osista, World Afterista ja End of Daysista, joten postaus saattaa spoilata niitä, jotka eivät ole Angelfallia lukeneet. Kirjoitan postauksen kuitenkin hyvin yleisluontoisesti ja pohdinta sarjasta kokonaisuudessaan eli muutoin vaaraa spoilaantumisesta ei ole.

Kuvat täältä

Penryn jatkaa selviämistaisteluaan dystopiamaailmassa, jossa enkelit ovat tulleet maahan tuhoamaan ihmiskuntaa. Perheen kasassa pitäminen on entistäkin vaikeampaa ja toisaalta taas Raffe pyörii Penrynin mielessä häiritsemässä. Onko ihmiskunnalla enää mitään toivoa maailmassa, jossa kaikki ovat valmiita taistelemaan vain oman takapuolensa vuoksi?

Susan Een Angelfall oli todella positiivinen yllätys minulle ja sen jälkeen huomasinkin lukevani kakkos- ja kolmososan samalta istumalta. Sarja on kaiken kaikkiaan todella onnistunutta dystopiaa ja todellakin lukemisen arvoinen, mutta lopputunnelmat ovat kokonaisuudesta silti vähän ristiriitaiset. Ykkösosan vetävyys ei valitettavasti näkynyt enää jatko-osissa, mutta toisaalta ykkösosa oli niin vahva, että siitä parantaminen (tai tason pitäminen) olisi ollut aikamoinen homma.

Kakkososan, World Afterin, olisi minusta lähestulkoon voinut jättää kokonaan välistä... 60%:n kohdalla pohdin vielä, että alkaako kirja koskaan kunnolla. No, alkoihan se, mutta en koe, että World After olisi tuonut mitään erityistä lisää sarjaan. End of Days taas oli sitten lähestulkoon pelkkää toimintaa ja huomattava parannus ja oikeastaan hyvin kelpo lopetusosa. Toki olisin toivonut vähän eeppisempää loppua.

Maailmanrakennus on ehdottomasti parempaa näissä kahdessa kuin Angelfallissa. Enkelihyökkäykselle saadaan taustaa ja muutoinkin hahmoja kehitetään omilla taustoilla ja tarinoilla. Toisaalta maailmanrakennus hajoaa vähän käsiin, sillä viimeisen osan kohdalla alkaa jo vähän ihmetyttämään, että ovatko enkelit hyökänneet vain jenkkeihin ja sielläkin Kaliforniaan. Mitenkäs muut maailman ihmiset voivat?

Penryn & the End of Daysin vahvuus on ehdottomasti todella hyvät hahmot. Penryn on yksi parhaimmista YA-protagonisteista, joita olen nähnyt ja hänen kemiansa Raffen kanssa on mitä mainioin. Näissä on mahtavaa se, että kirjat mielestäni todella loistavat tyttöpäähahmon avulla eikä pojan. Toisaalta jännitteen ja kiinnostuvuuden ollakseen maksimissa, Penryn kyllä tarvitsee rinnalleen Raffen. Penrynin ja Raffen lisäksi näissä on mahtavia sivuhenkilöitä, muun muassa Penrynin äiti.

Kokonaisuudessaan neljän tähden sarja, kakkososalle antaisin kolme tähteä ja kolmannelle neljä.

Susan Ee: Angelfall (Penryn and the End of Days #1)

Kuva täältä

Penryn elää maailmassa, johon enkelit hyökkäsivät ja hajottivat ihmiskunnan palasiin. Katuja ja asuinalueita hallitsevat eloonjääneiden ihmisten muodostamat jengit, jotka ovat valmiita tappamaan muita ihmisiä siinä missä enkelitkin ovat. Penryn taistelee hengestään maailman tuhoutuessa ympärillä ja yrittää samalla pitää äitinsä ja pikkusiskonsa Paigen elossa, mutta epätoivo meinaa iskeä nuoreen naisenalkuun.

Angelfallista tuli yksi suosikkini nuorten aikuisten kirjallisuuden joukossa. Se on nopeatahtisesti etenevä, juoneen panostava kirja. Kirjassa on pientä romanssin poikasta, mutta se on varsin hienovaraisesti esillä ja luo erittäin hauskaa jännitettä tarinaan.

En olisi koskaan uskonut, että voisin pitää kirjasta, jossa enkelit ovat paranormaalina elementtinä, mutta Angelfall kyllä pyörsi kaikki ajatukseni. Nyt on pakko todeta, että ehkä enkelit voivatkin toimia paranormaalina elementtinä siinä missä vampyyrit tai keijutkin, vaikkakin enkelitarinoiden toteuttaminen on huomattavasti haastavampaa.

Yksi todella hauska piirre kirjassa on Penrynin perhe, joka on varsin erikoinen. Penryn itse on sellainen vahva ja itse ongelmansa hoitava päähenkilö, jota on hauska seurata. Pikkusisko Paige on jaloistaan halvaantunut pieni tyttö, joka on tuntunut olevan perheen riekaletta yhdessä kiinni pitävä liima. Äiti on taas psyykkisesti ailahtelevainen persoona, jonka tohjotuksia on hauska seurata ja erityisesti tässä maailmanloppumeiningissä hän oli aivan todella loistava tyyppi.

Negatiivisina puolina Angelfallissa oli minulle maailmanrakennus. Kirjassa jätettiin auki paljon asioita enkeleiden ja maailmanlopun suhteen. Olisi ollut kiva saada enemmän motiiveja henkilöiden taustalle ja syvempää ymmärrystä enkeleistä.

Joka tapauksessa erittäin positiivinen yllätys!

Julie Kagawa: The Immortal Rules (Blood of Eden #1)

Minulle tuli tuossa alkuvuodesta joku vampyyrien haikailu ja luin useamman vampyyrikirjan. The Night Huntress oli eroottista toimintaa ja tämä Kagawan kirja taas on selkeämmin nuorille aikuisille suunnattua toimintaa.

Kuva  täältä

The Immortal Rules on samaan aikaan sekä dystopia- että vampyyrikirja. Allison Sekemoto elää erään kaupungin laitamailla "rekisteröimättömänä" ihmisenä, jonka ainoana tehtävänä on selvitä päivästä toiseen joutumatta vampyyrin syömäksi tai muiden ihmisjengien tappamaksi. Ystäviä on turha hankkia, he kuolevat joka tapauksessa huomenna. Eräänä yönä Alliesta kuitenkin tulee inhoamansa hirviö ja koko hänen elämänsä menee päälaelleen. Kun Allie joutuu pakenemaan kaupungista, lyöttäytyy hän ihmisporukkaan, joka etsii Edeniä, paikkaa, josta saattaa löytyä maapalloa vitsanneen pandemian parannuskeino.

Alkuun kirja kulki melko hidasta tahtia eteenpäin ja skippailin aika paljon sivuja, joissa kerrottiin vampyyritaustaa. Niin paljon on tullut nyt kaikenmaailman vampyyrilegendaa lueskeltua, että infodumppaus riitti :D Itse kertaalleen keskeytinkin kirjan hitaan tahdin vuoksi, mutta sanoisin, että hitaan alun selättäminen oli ihan kannattava sijoitus. Rauhallisesti rakennettu dystopiamaailma oli mahtavaa luettavaa. Maailma on näissä todella jännittävä; sellainen postapokalyptinen, josta tulee vähän mieleen Walking Dead.

Yleensä nuorten aikuisten kirjat ovat tällaisissa genreissä melko erilaisia. Tyttö ei juuri koskaan ole vampyyri ja miehet pelastavat heikot tyttelit pulasta. Kagawa on kivasti kiepsauttanut tätä asetelmaa toisinpäin. Vampyyrien synkkää puolta myös tutkiskellaan tässä kirjassa ihan eri tavalla kuin muissa aiemmin lukemissani. Allison on koko elämänsä inhonnut vampyyreita ja muuttuu itse sellaiseksi. Hän haluaa elää vampyyrinä, mutta se tarkoittaa sitä, että hänen on saatava verta ihmisestä. Oli hauskaa päästä pohtimaan itsekin tilannetta ikään kuin omalta kannalta eli mitä itse ajattelisi ja tekisi samassa tilanteessa.

Hahmoista voisin ehkä sen verran sanoa, että Allie oli perushyvä päähahmo. Hän oli melkoisen kova mimmi selviytymään ja hänen tunteisiin oli helppo samaistua ja harmistua hänen puolestaan. Toisaalta Allie oli minun makuuni vähän turhan hyvä ihminen ja olisi voinut olla muutamalla lisärosolla vielä parempi hahmo. Allien lisäksi kirjassa esiteltiin useampi hahmo, jotka olivat ihan kivoja, mutta kenestäkään en innostunut ihan yli äyräiden. Varsinkaan pääparin kemia ei toiminut minun kohdallani. Tarina oli kuitenkin sen verran hyvä, että se päässyt haittaamaan lukukokemustani.

Olen lukenut Kagawalta myös The Iron Fey -sarjan ja täytyy sanoa, että jostakin kummallisesta syystä tykkäsin siitä ainakin näin ykköskirjan perusteella enemmän. The Immortal Rulesin pitäisi kaiken järjen mukaan olla enemmän mieleeni - tyttö on sisukkaampi, toimintaa on runsaasti ja maailma paljon fiksumpi. Täytyy tarttua seuraavaan osaan ja arvioida sitten taas uudestaan...

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Kuva täältä

Kudottujen kujien kaupungin tapahtumat ovat saarella, jossa vallitsee erikoinen yhteiskunnallinen järjestys. Nuori kutoja Eliana asuu Seittien Talossa ja löytää eräänä päivänä pihasta vieraan nuoren naisen, jolta on leikattu kieli. Tämän kummallisen naisen ihoon on kirjoitettu Elianan nimi. Samaan aikaan saarella yhä useampi sairastuu kummalliseen sairauteen. Elianalle alkaa selviämään hiljalleen naisen kohtalo, mutta samaan aikaan Eliana taistelee säilyttääkseen oman salaisuutensa, jotta voisi estää itseään joutumasta Merkittyjen Taloon, josta ei ole enää paluuta normaaliin arkeen ja kunnialliseen elämään.

Tämä oli minun ensimmäinen teos Itärannalta. Teemestarin kirja on ollut hyllyssä iät ja ajat, mutta sen kansi on niin tylsä, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi luettua sitä. Kudottujen kujien kaupungin kansi sen sijaan on niin hieno, että ostin sen saman tien itselleni. Tärkeimmät asiat ensin jne.

Kudottujen kujien kaupungissa on todella kiehtova ja hienosti rakennettu maailma, joka riitti ylläpitämään mielenkiintoani yksistään. Tykkäsin erityisen paljon kirjan rauhallisesta, unenomaisesta etenemisestä ja siitä, että sain itsekin pohdiskella asioita. Kieli oli tosin toisinaan hieman liian koukeroista minun makuuni.

Hahmot eivät valitettavasti onnistuneet herättämään minussa erityisempiä tunteita. Eliana on hyvin aikuismainen hahmo, joka noudattaa sääntöjä tarkasti ja yrittää aina toimia oikein. Pieni ripaus  kapinallisuutta tai muuta temperamenttia olisi saattanut herättää empatiani häntä kohtaan. Olisinkin halunnut saada irti jonkinlaista tunnetta hahmoista, jotta olisin elänyt tarinassa syvemmin mukana. Toisaalta hahmojen rauhallinen asennoituminen antoi tiettyä aikuismaista syvyyttä tapahtumille ja maailmalle.

Itse siis pidän dystopiakirjoissa hahmovetoisuudesta, kun taas Kudottujen kujien kaupunki on enemmänkin maailma/tarinavetoinen. Ja kuten sanottua, maailma toimii erinomaisesti. Juoni oli ihan perushyvä, mutta dystopioita muutaman lukeneena ei mitenkään erityisen yllättävä. Tarinan rauhaisa eteneminen voi joitakin lukijoita eliminoida.

Oli hauska lukea suomalaista dystopiaa ja täytyy ehdottomasti lukea sitä lisää. Hyvin vähän olen päässyt niihin tutustumaan, mutta sekä Itärannan tässä kirjassa että Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen kirjoissa näyttää olevan tiettyjä samankaltaisuuksia. Paljon pohditaan ympäristön kautta asioita ja toisaalta maailma on huomattavasti realistisempi paikka ja hahmot maanläheisempiä. Ympäristökysymykset tuntuvat olevan suomalaisten kirjailijoiden mieleen erityisesti.

Tahereh Mafi: Shatter Me (Shatter Me #1)

Kuva täältä

Juliette on ollut vangittuna vuosia, kun hänen kanssaan heitetään samaan tyrmään poika, Adam. Juliette on varma, että hänet aiotaan viimeinkin vuosien jälkeen tappaa hänen hurjan kykynsä vuoksi. Mutta Juliette on väärässä. Nykyinen valtaa pitävä taho haluaa hänet aseekseen, sillä Julietten kosketus tappaa. Hänen avullaan ihmisiä voisi kiduttaa ja pitää pelossa, mutta Juliette ei ole itse valmis käyttämään kykyänsä pahaan, vaan haluaa ottaa langat omiin käsiinsä. Niinpä hän ryhtyy taistelemaan vastaan.

Jotkut saattavat pitää Shatter Me:tä todella kiehtovana, mutta minä en valitettavasti kuulu siihen ryhmään :D Ensinäkään en pitänyt kirjoitustyylistä ollenkaan. Sen vuoksi meinasin itse asiassa keskeyttää lukemisen heti alkuunsa. Kieli on hyvin koukeroista ja kirjassa on hyvin paljon yksittäisten sanojen ja lauseiden toistoa. Ymmärrän kyllä, että kielellä haettin jonkinlaista mielenterveyden järkkymisen tyyppistä kuvailua, mutta itse koin kielen liiotellulta.

En pitänyt myöskään juonesta, joka oli mielestäni kokonaisuudessaan hyvin epäselvä. Tarina keskittyi lähinnä hahmojen välisiin suhteisiin eikä pyrkinyt vastaamaan oikeasti kiinnostaviin kysymyksiin.

Mutta kaiken höttöisen YA-hömpän alla oli kyllä ihan kiinnostaviakin ideoita. Esimerkiksi olisi ollut todella hauskaa, jos Juliette olisi ihan oikeasti ollut mielenterveydeltään epävakaa. Shatter Me ei vain ollut valmis lähtemään sille linjalle, että päähenkilö olisi kunnolla kyseenalainen ihminen ja epäluotettava kerronnallaan.

Shatter Me taitaakin olla kirja, jota joko rakastaa tai inhoaa. Vaikka minä en nyt tähän hullaantunut, en yhtään epäile, etteikö kirjan tyyli ja tarina voisi olla jollekin toiselle lukijalle täydellinen yhdistelmä kaikkine kummallisuuksineen ja muuten.

Yksi yksinäinen tähti.

P.s. Jouduin editoimaan postausta julkaisun jälkeen, sillä tämä oli mennyt raakileversiona julkaisuun kiireiden keskellä. Ruodin tätä hieman asiallisemmaksi.

Neal Shusterman: Unwind (Unwind Dystology #1)

Kuva täältä

Yhdysvalloissa soditun 2. sisällissodan jälkeen on päädytty tilanteeseen, jossa ihmiselämää ei saa tuhota hedelmöityksen hetkestä kolmentoista vuoden ikään saakka. Sen sijaan 13-18-vuotiaan lapsen vanhemmat saavat "purkaa" tämän halutessaan. Tällöin lapsen elimet annetaan eteenpäin eikä elämän katsota täten varsinaisesti edes päättyvän vaan jatkuvan edelleen toisten ihmisten kehoissa.

Connorin vanhemmat ovat päätyneet purkamaan Connorin osiin, sillä hän on liian hankala, aina vain tappelemassa, eikä koulukaan ota sujuakseen. Risa taas on valtion holhouksessa eivätkä rahat enää riitä hänen ylläpitoonsa, vaikka hän yrittää kaikkensa loistaakseen. Lev taas on lapsi, joka on hankittu nimenomaisesti uhraamista varten. Hänen perheensä on syvästi uskonnollinen ja Levin asema uhrauksena, yhtenä kymmenesosana, on pyhä. Nämä kolme nuorta matkaavat kohti purkaamistaan, kun heille tarjoutuu tilaisuus paeta kohtaloaan yhdessä.

Unwind on todella pidetty dystopiasarja ja itse olen odotellut kirjan lukemista vaikka kuinka kauan. Kun vihdoin päätin tarttua kirjaan, oli tilanne sellainen, että tämän lukeminen kesti yli kaksi viikkoa (koulu...). Johtuen korkeista odotuksista sekä pitkäksi venyneestä lukuajasta, en tykästynyt kirjaan ihan sillä tasolla, jolla olin odottanut. Ajatuksissani kirja oli paljon raaempi ja rankempi kuin mitä se lopulta sitten oli ja jäi liian kevyeksi YA:ksi.

Tykkäsin kyllä henkilöistä, mutta kukaan heistä ei ollut minun mielestäni erityisen hyvä. Lev oli eniten mieleeni, sillä hän oli kiehtovan ristiriitainen hahmo ja erityisen sympaattinen tästä porukasta. Connor ja Risa olivat liian tyypillisiä YA:n päähahmoja, ja heiltä puuttui se jokin pieni kipinä minun kohdallani, vaikkakaan huonoja hahmoja he eivät missään nimessä olleet.

Erikoinen ja ajatusmalliltaan shokeeraava maailma on varmastikin Unwindin vahvuus, mutta itse jäin odottamaan lisää syvyyttä ja shokeeraavuutta. Kirjassa oli hauskasti välissä aina lyhyitä kappaleita, jotka esittelivät maailmaa ja kertoivat siitä lisää, mutta silti tahdoin nähdä enemmän maailman raakuutta ja järjettömyyttä. Maailman uskottavuus oli minun kohdallani myös ongelmana. Jälleen kerran sisäinen lääketieteilijäni koki ärsyttävän paljon tarvetta valittaa ihmiskehon purkamisen uskottavuudesta enkä siitä johtuen kokenut kaikkia kirjan esittämiä asioita niin järkyttävinä.

Juoni oli myös vähän sellainen paikasta A paikkaan B -tyyppinen ratkaisu eikä tuntunut kirjaa pätkittäin lukiessa erityisen kiinnostavalta. Lopussa tarina kuitenkin kuroutui mukavasti kiinni ja eri henkilöiden tarinat kietoutuivat toisiinsa, mutta mitään aivan tajunnanräjäyttävää en siltikään kokenut ja yllätyksellisyyttä olisin kaivannut loppuun.

Kaiken kaikkiaan ihan perushyvää dystopiaa minun mielestäni, mutta erittäin korkeat odotukseni eivät nyt kohdanneet lopullista tuotosta. Seuraavalta osalta jään ainakin odottamaan lisää maailmanrakennusta ja sydäntä raastavia ratkaisuja.

Kolme ja puoli tähteä.

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Konejumalat (Routasisarukset #3)

Kuva täältä

2300-luvun Euraania on täydessä kaaoksessa, kun Zulda lietsoo sotaa tiinettärien välillä ja vaatii Onawen tuloa valtaan. Utu taas on kostoretkellä Onawen luokse ja on murheissaan menettämänsä Muinaisen, mahtavan koneen, puolesta. Utun ja Onawen kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja heidän tulee päättää, kenen puolella he seisovat ja minkälaisen Euraanian puolesta he taistelevat. Samalla kaikki ihmiset ovat vaarassa lihansurma-viruksen jyllätessä kaikkialla.

Tykkäsin Konejumalista paljon enemmän kuin kakkososasta, mutta sarjan momentti ehti hieman hiipua kohdallani ja ykkösosa jäi edelleen vaikuttavimmaksi teokseksi sarjasta minun kohdallani. Tässä viimeisessä osassa kaikki juonenpätkät punottiin hienosti yhteen ja kertojia oli vähemmän kuin Hiekkasotilaissa, joten kokonaisuutena kirja oli oikein viihdyttävä.

Konejumalat päätti sarjan hyvin ja tarina oli hyvinkin mukaansa tempaava, vaikka loppuratkaisu tuli mielestäni vähän turhan helpolla. Edellisosan hidaskulkuisuus vaivasi tätäkin osaa jossain määrin ja siitä johtuen lukeminen meni minulla ajoittain selailun puolelle. Vähän vähemmän ihmissuhdedraamailua olisi riittänyt tarinan kannalta ja enemmän toimintaa olisi ollut jees.

Kertojia oli tosissaan kaksi, Onawe ja Utu, jotka molemmat olivat ihan kivoja ja tarinat menivät vähemmän päällekäin kuin edellisessä osassa. Vaikka pidinkin pienemmästä määrästä kertojia ja kumpaisestakin kertojasta erikseen, olisin mieluummin halunnut lukea Hurian seikkailua Onawen sijasta. Nyt Metsän tapahtumat jäivät täysin pimentoon ja toisaalta kertojana pidin Huriasta enemmän Hiekkasotilaissa. Olen edelleen myös sitä mieltä, että päähenkilöiden olisi pitänyt olla symppiksempiä ja osa hahmoista uhrattiin vähän liian aikaisin (ja turhaan).

Mutta kaiken kaikkiaan komeaa suomalaista dystopiaa, jonka paras puoli on upea maailmanrakennus ja se, ettei tarina ollut niin mustavalkoinen kuin YA-dystopiat tuppaavat olemaan. Maailma on todella pitkälle mietitty ja siitä tuli alkuun mieleen jopa jonkinlainen fantasiamaailma. Henkilöt ovat monikerroksisia eikä kirja tyydy yksinkertaistuksiin heidän kohdallaan. Kiehtovia ajatuksia tulevaisuuden maailmasta ja ihmisistä.

Kolme ja puoli tähteä.

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Hiekkasotilaat (Routasisarukset #2)

Kuva täältä

Hiekkasotilaat on jatko-osa Routasisarukset-kirjalle ja siinä Taivaan ja Metsän välinen konflikti on edennyt avoimeksi sodankäynniksi. Sarim on päätynyt Raunioille Kääpijöiden petettyä hänet. Siellä hän yrittää selviytyä vaativasta elämästä ja löytääkin yllättäviä tuttuja joukosta, jotka auttavat häntä alkuun. Raunioille ilmestyy myös Taivas rekrytoimaan sotajoukkioita, joihin liittymistä Sarin yrittää vältellä. Lopulta Sarim kuitenkin joutuu liittymään Taivaan puolelle, ja sinne myös Utun tapaama Huria värväytyy. Samaan aikaan Utu matkustaa itään tutkimaan maailmaa ja yrittää oppia lisää omista kyvyistään ja juuristaan. Pian Utunkin on kuitenkin palattava seuraamaan Taivaan ja Metsän välistä selkkausta, jossa ei näytä olevan kuin häviäjiä.

Hiekkasotilaat jäi vähän vaisuksi kakkososaksi. Trilogia ei edennyt riittävästi ja kirjan lukeminen luisui selailun puolelle tappavan hitaan tahdin vuoksi. Hiekkasotilaiden tarinassa ei ole hirvittävästi muuta sisältöä kuin Taivaan ja Metsän välinen selkkaus, joten 400 sivua tuntui liialliselta määrältä sille. Lisäksi tarinassa oli useampi kertoja, joten tahti oli hyvin hidas kerronnan poukkoilessa paikasta toiseen ja kierrättäessä samoja tapahtumia eri henkilöiden silmin.

Maailmanrakennus on tämän koko sarjan suurin vahvuus, maailma on todella pitkälle mietitty ja kiinnostava. Mutta monimutkaisella maailmalla ei pitkälle pötkitä, jos henkilöt ovat puisia ja persoonattomia. Hiekkasotilaiden useista kertojista ainoastaan Huria jaksoi kiinnostaa ja hänkin rajallisesti. Muuten minulla ei herännyt minkäänlaisia empatian tunteita henkilöitä kohtaan. Itse jäin kaipaamaan erityisesti Marrasta kertojana ja hänen monimutkaisuuttaan hahmona. Utu taas lähinnä ärsytti, kaikki pojat rakastuivat häneen syystä X ja muutenkin hän oli melkoinen speshööl snowflake, joka kiukutteli kaiket ajat.

Kaiken kaikkiaan olen vähän hämilläni. Routasisaruksilla tuntui olevan useita asioita, joiden puolesta se puhui, mutta Hiekkasotilaat jäi hengettömäksi ja päämäärättömäksi verrattuna siihen. Minne oli kadonnut kaikki pohdinta syntymisen rajoittamisesta ja maailmaan oikeellisuudesta? Tarina keskittyi lähinnä poikien unelmointiin Utusta ja sotaan, joka ei jaksanut kiinnostaa, vaikka kirja kovasti yrittikin saada minut innostumaan siitä.

En sitten tiedä, että vaikuttiko kaksi kirjoittajaa siihen, että hahmot jäivät niin etäisiksi ja juoni hajosi niin kasaan tässä. Kirja kaipasi ehdottomasti enemmän vauhtia ja jonkun pointin. Ei kakkososa sarjassa voi olla pelkkää petausta kolmatta osaa varten. Kiviäkään ei kiinnosta hieno maailmanrakennus, jos kirjalla ei ole mitään pointtia ja henkilöt ovat tylsiä. Kaksi tähteä.

Philip Reeve: Kävelevät koneet (The Hungry City Chronicles #1)

Kuva täältä

Tom asuu tulevaisuuden Lontoossa, joka liikkuu moottorien avulla ympäri maailmaa syöden pienempiä kaupunkeja ravinnokseen. Eletään kaupunkidarwinismin aikaa, vahvimmat kaupungit syövät heikompiaan ja selviävät. Ongelma on, että kohta ole jäljellä enää kuin vahvoja kaupunkeja ja liikkumista vastustavat ihmiset piilossa vuorten takana. Vaikka kaupungit vilistävät pitkin maita ja mantuja, tekniikka on kokenut taantumuksen kaupunkidarwinismin aikoina. Vanhasta teknologiasta on tullut arvokasta arkeologista tavaraa, jota kukaan ei enää osaa käyttää. Tom työskentelee Lontoon museossa kuuraten näitä arkeologisia löytöjä parhaansa mukaan, kunnes eräänä päivänä hänen suuri idolinsa työntää hänet Lontoon jätekuiluun yhdessä Hester-nimisen tytön kanssa, jonka naamalla kulkee hurja arpi. Tomin ei auta kuin roikkua Hesterin perässä kaupunkien tallomassa ulkomaailmassa ja yhdessä he eksyvät hurjaan seikkailuun, jonka varrella Tom joutuu kohtaamaan käsityksensä maailmasta.

Sanoisin, että Kävelevät koneet on ihan kiva kirja kokonaisuudessaan. Siinä on todella hauska maailma, joka oli selvästi loppuun asti mietitty ja kannatteli tarinaa hienosti. Maailmanrakennus oli kaikin puolin moitteetonta ja sopivan kevyesti tapahtuvaa. Maisemia oli helppo kuvitella pään sisällä ja ihmisten maailmankatsomukseenkin pääsi erinomaisesti kiinni ilman, että lukeminen tuntui raskaalta. Kaupunkidarwinismi ja ylipäätään kaupunkien liikkuminen ympäri ämpäri oli selitetty niin hyvin, että se tuntui ihan järkeenkäyvältä tulevaisuudelta kaikessa höpsöydessään.

Lukija pääsee mukaan vauhdikkaaseen dystopiaseikkailuun, jonka tahti on melko tasainen. Loppu ihan yllätti minut kaikilla tapahtumillaan ja raakuudellaan. Tapahtumia seuraataan sekä Tomin että Katherine-nimisen tytön näkökulmasta, joista Tomin tarina oli mielestäni kiinnostavampi ja arvaamattomampi tapahtumiltaan. Katherinen näkökulma valottaa kaupungin sisäistä hierarkiaa enemmän ja Tomin taas dystopiamaailmaa kokonaisuudessaan. Henkilöhahmot ovat kuitenkin tämän kirjan heikompi puoli ja niistä huomaa, miksi tämä löytyi lastenhyllystä kirjastossa. Hahmot ovat melko mustavalkoisia ja heidän tunteidensa kuvailu riittävän yksinkertaista, mutta vähän puista aikuislukijalle.

Kävelevät koneet edustaa siis steampunkia ja oli varsin piristävä kaiken perusdystopian joukossa. Itse kuitenkin tykkään vähän enemmän cyberpunkista ja futurisesta scifistä enkä ihan niin täpinöihin tullut teknologisesti laahaavasta maailmasta. 

Itse jäin pohtimaan sitä, että lapsille tarkoitetuksi kirjaksi tässä on aika vaativiakin konsepteja käsittää, kuten esimerkiksi tuo kaupunkidarwinismi. Asiat aukesivat kuitenkin riittävän yksinkertaisesti, joten uskoisin lastenkin pysyvän kelkassa. Tosin kirjan loppua pidin todella hurjana lastenkirjaksi, mutta toisaalta, enhän minä lapsista mitään ymmärrä :D

Kolme tähteä.

Eija Lappalainen, Anne Leinonen: Routasisarukset (Routasisarukset #1)

Kirja sijoittuu 2300-luvun maailmaan, jossa ihmiskunta on lähes tuhonnut itsensä. Merellä lilluu jättimäisiä jätelauttoja, kalat ovat kuolleet ja bioaseet ovat saastuttaneet suuria maa-alueita. Utu elää Laaksossa, jossa eletään hyvin säästeliäästi ja ekologisesti. Lapset tuodaan sinne muualta ja perheet koostuvat erilaisista yksiköistä, joihin voi kuulua useita adoptiolapsia ja vaikkapa neljä vanhempaa. Utun kasvattiveli Marras on häipynyt sulkeutuneesta yhteisöstä jokin aika sitten ja Utun kasvatti-isä Booris yrittää sysätä vastuuta perheestä Utulle. Mutta Utu ei tunnu sopeutuvan elämään yksinkertaisessa yhteisössä. Etenkään siksi, että hän osaa puhua koneiden kanssa.

Routasisarukset yllätti minut mukaansatempavuudellaan ja päädyin pitämään kirjasta paljon. Kirjan teemat olivat hyvin kiinnostavia ja paljon syvällisempiä kuin pelkkä ekokatastrofi. Tämä ensimmäinen osa ottaa erityisesti kantaa ihmisten oikeuteen tehdä lapsia ja hedelmällisyyteen. Routasisarusten yhteiskunnassa lasten hankkiminen on hyvin tiukasti säädeltyä ja muiden ihmisten steriloinnista päättävät Tiinettäret. Teemana erittäin kiehtova, mutta itse päädyin ihmettelemään, että kenelle tämä kirja on suunnattu. En oikein usko, että olisin jaksanut kiinnostua moisesta ajatusleikistä 18-vuotiaana tai ainakaan yhtään sitä nuorempana. Vähän kummallinen YA-teema, harvempi alle parikymppinen miettii lasten hankkimista kuitenkaan ja sen dilemmoja.

Synkkien ongelmien lomassa maailmaa rakennetaan rauhalliseen tahtiin ja samalla lukijaa johdatellaan mukavasti sisään henkilöihin. 2300-luvun maailma oli sekoitus dystopiaa, scifiä ja hieman fantasiankin elementtejä oli ujutettu mukaan. Maailmanrakennus oli kuitenkin ajoittain melko raskasta ja itse päädyin skippailemaan useampia sivuja, kun välillä kyllästytti pitkät kuvaukset asioista, jotka eivät kuljettaneet juonta eteenpäin. Ja vaikka toisaalta kulttuuria ja maailmaa kuvailtiin ahkerasti, oli minun hieman vaikea kuvitella esimerkiksi Metsää, yhtä "kaupungeista" pääni sisällä. Mutta vika lienee allekirjoittaneessa(?). Kerrontakaan ei erityisemmin soljunut, mikä hankaloitti maailmaan uppoamista. Toisinaan tekstissä keskityttiin niin kovasti kuvailemaan asioita, että niitä kuvailevat henkilöt eivät tuntuneet ihmisiltä laisinkaan ja näissä kuitenkin on minä-kertoja.

Kerronta vaihtelee Utun ja Marraksen välillä. Utu on henkilönä mielestäni huonompi, sillä hän oli vähän yksinkertainen ja heikko aika ajoin. Minä tykkään YA-naisista itsenäisempinä. Marras oli ehdottomasti kiinnostavempi näistä kahdesta, hän oli jännittävän ristiriitainen henkilö. Hän tasapainotteli vähän siinä hyviksen ja pahiksen välillä. Hänellä on kyky taivutella ihmisiä tahtoonsa ja niinpä hän käytti ihmisiä melko häikäilemättä hyväkseen, mutta kaikella on hintansa. Läheistensä hyväksi hän yritti tehdä aina parhaansa, mutta valitettavasti elämä potki häntä siitä hyvästä vain päähän. Kummastakin hahmosta puuttui kuitenkin se jokin, joka olisi herättänyt minussa empatiaa heitä kohtaan.

Tarina oli kuitenkin hieno elämys kokonaisuudessaan ja siinä oli paljon omaperäisiä ja kiinnostavia juonellisia juttuja. Juoni meinasi vähän hukkua muun sälän sekaan, mutta itse ainakin annan kaiken arvostuksen sen monimutkaisuudelle. Toimintaa tosin olisin kaivannut enemmän mukaan. Kirjan hidas tahti voi tappaa monen lukijan kiinnostuksen, mutta jos on yhtään scifiin taipuvainen lukija, niin dystopiamaailman ihmetteleminen on jo itsessään hyvää ajanvietettä. On tosiaankin vaikea sanoa, että kenelle tämä kirja todella on suunnattu. Teemat ovat melko rankkoja YA:ksi, sitten taas hahmot vähän liian lapsellisia aikuisille.

3.5 tähteä. 

 

Pierce Brown: Red Rising (Red Rising Trilogy #1)

Kuva täältä

Darrow asuu Marsissa ja kuuluu yhteiskunnassa Punaisiin. Heidän tehtävänään on kaivaa arvokkaita materiaaleja maan pinnan alta, jotta Mars saataisiin asutettavaksi maan asukkaille. Punaiset ovat pioneereja ja sankareita, jotka mahdollistavat ihmiselämän jatkumisen, ja niinpä he ovat valmiita elämään kurjuudessa ja köyhyydessä. Paha vain, että heille on valehdeltu. Mars on ollut asutettu jo pitkään ja maan yläpuolella asuvat rikkaat Kultaiset pitävät Punaisia orjinaan. Niinpä Darrow liittyy kapinnallisten joukkoon muutaman mutkan kautta. Heidän tavoitteenaan on saada Darrow solutetuksi Kultaisten joukkioon ja nousemaan ylös Kultaisten joukossa, jotta Punaiset voivat syöstä Kultaiset vallasta.

Red Rising on erikoinen sekoitelma dystopiaa ja scifiä, Nälkäpeliä ja Outolintua. Omituisesta yhdistelmistä huolimatta pidin itse todella paljon Red Risingista. Siinä oli todella hyvä juoni, paljon toimintaa ja Darrow oli minun mielestäni upea päähahmona. Harmillisesti kirja kaipaisi originaliteettia aimo annoksen ollakseen todella loistava kirja.

Kirja alkaa hyvin hitaasti ja siitä yli pääseminen voi olla raskasta monelle. Alkuun tulee todella paljon infoa elinoloista Marsissa sekä kaikenlaista ihmeellistä sanastoa. Itse luen scifiä melko paljon, mutta harvemmin joutuu noin paljon sanastoa kerralla opettelemaan. Maailmaa ja tarinan alkua selvästi aseteltiin huolellisesti, mutta vähän liian tylsästi ja laskelmoidusti. Siitä puuttui sellainen spontaanius ja omaperäisyyden tunne, kun kaikki tuntui niin ohjatulta toiminnalta.

Maailma oli sinänsä kiinnostava ja maailmanrakennus ihan jees, mutta maailma ei ollut erityisen ainutlaatuinen. Kuten jo ylempänä mainitsin, niin tarinasta tulee jonkinlaiset Nälkäpeli/Outolintu-tunnelmat läpi. Tarina alkaa tuntua omalta ja originaalilta oikeastaan vasta sitten, kun Darrow lopulta pääsee kultaisten "kouluun" ja taistelu koulun parhaimmasta paikasta pääsee alkamaan. Sen jälkeen tahti on huomattavasti parempi ja tilanteet alati vaihtuvia ja kiinnostavia. Lisäksi pääsemme tapaamaan useita kiinnostavia hahmoja.

Darrow tosiaan on mielestäni päähahmona todella hyvä, vahva ja älykäs, mutta täynnä vihaa ja hän oli hyvin räjähdysherkkä. Alkuun hänestä maalailtiin ärsyttävän pyhimyksellistä mielikuvaa ja turhankin sankarillista miestä, mutta hänestä kuoriutuu huomattavasti parempi hahmo kirjan aikana. Mietinkin lopussa, että hänen kohdallaan kehitystä tapahtui huomattavasti. Darrow'n lisäksi kirjassa on todella monta hyvää hahmoa, jotka kaikki kuuluivat Kultaisten ryhmään. Punaisiin kuuluvat olivat kaikki vähän turhan paatoksellisia.

Hyvien hahmojen lisäksi kirja oli todella täynnä toimintaa ja juoni oli vangitseva. Kirjailija ei säästele Darrow'ta kurjuudelta tai tippumiselta alas juuri, kun hän saanut kammettua itsensä ylös. Aika paljon on tosin kiinni siitä, että pitääkö lukija Darrow'sta päähenkilönä ja kuinka käytetyiltä ideat tuntuvat lopulta lukijasta. Itse pääsin sinuiksi sen kanssa, että jotkin piirteet olivat hyvinkin tuttuja muualta ja toiset taas toivat aivan omanlaisen säväyksen tarinaan ja kokonaisuuteen.

Neljä tähteä, vähän tekisi mieli antaa jopa neljä puoli tähteä. Kirja on melko väkivaltainen, joten ihan pienimmille YA:n lukijoille en kirjaa suosittelisi.

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki (Mystic City #1)

Nyt on kova YA-putki päällä. Lainailin kirjastosta vähän liikaa kirjoja.. Piti sitten pakolla lukea vaikka kuinka monta YA-kirjaa peräkanaa. Nautitaan nyt näistä päivistä :D Nämä postauksethan laahaavat minulla noin kuukauden verran aikataulusta perässä ja tällä hetkellä en koulujuttujen takia ehdi oikeastaan lukemaan.

Kuva täältä

16-vuotias Aria Rose asuu Manhattanilla vuonna X. Kaupunkin on jaettu kahtia, ylhäällä korkeuksissa asuvat rikkaat ja alhaalla katutasossa köyhät. Ilmastonmuutos on tuhonnut katutason ikäväksi paikaksi asua ja kaupungin ylhäisön vaatiman energian tuottavat mystikot, ihmiset, joilla on maagisia voimia. Aria on kihloissa isänsä poliittisen kilpailijan pojan kanssa, mutta ei itse muista romanssista mitään. Sitten Aria tapaa Hunterin, komean mystikkopojan alakaupungista, ja on hämmentynyt tunteistaan eikä tiedä enää mihin uskoa. 

Tämä on niitä kirjoja, joka ei millään lähtenyt käyntiin minulla. Salatun voiman kaupunki on 400 sivua pitkä ja minusta tuntui, että meni ainakin 300 sivua ennen kuin alkoi tapahtua. Kirjan loppu oli kyllä vauhdikas ja mukaansa tempaava, mutta alkupuoli oli todella hidas. On juhlia juhlien perään ja Aria ihmettelee maailman menoa. Lukijalle on selvinnyt jo ensimmäisten sivujen paikkeilla kirjan perusidea ja juoni ja sitten vain odotellaan, että draama lähtisi vyörymään, mutta siinä kestää ikävän kauan.

Kirjoitusasu oli toinen iso syy sille, etten oikein päässyt uppoamaan tähän. Kieli oli melko töksähtelevää ja henkilöiden sekä paikkojen kuvaukset eivät tuntuneet vaivattomalta mielikuvituksen soljunnalta. Pidin sanaa mystikko ja mystiikka melko huonoina keksintöinä kuvaamaan maagisia voimia. Suomeksi varsinkin kuulosti tyhmältä, kun jonkun hiukset olivat vaikka "värjätty mystisellä hiusvärillä". Muutenkin maailmanrakennus näiden mystisten voimien osalta oli huterahko. Mikseivät mystikot hallinneet kaupunkia? Kuka on niin tyhmä, että vain luopuu voimistaan, kun voisi posauttaa suohon? Jotenkin tätä asetelmaa olisi saanut perustella vähän paremmin.

Henkilöt olivat ihan ok -tasoa. Aria oli ihan hauska ja symppis, mutta vähän sellainen joka paikasta pelastettava tyttö ja muutenkin aivot raksutti hitaalla. Kirjan miehille, Thomakselle ja Hunterille olisi toivonut monimutkaisempaa persoonallisuutta. Myös sivuhenkilöt jäivät yksiulotteisiksi hahmoiksi noin ylipäätään ja lähinnä kirjassa tutuksi tuli Aria.

Kaikista näistä asioista huolimatta kirjan lähtökohtainen asetelma oli ihan kiinnostava ja maailma oli kaikessa hämäryydessään viehättävä. Sen vuoksi varmaan haluan lukea vielä sarjan toisenkin osan, vaikka tyytyväinen en tähän ykkösosaan voikaan olla. Salatun voiman kaupungilla olisi ollut potentiaalia olla huomattavasti parempi kirja, jos siirappisuutta olisi hieman hillitty. Romanssi hallitsi tarinan kulkua hyvin vahvasti, mutta toisaalta romanssina se ei ollut erityisen jännittävä ja koukuttava.

Jaksoin siis lukea kirjan loppuun melko vaivattomasti, mutta juonettomuus ja överi-romanttisuus todella vaivasivat. 2.5-3 tähteä, joista nyt annan kaksi ja puoli tähteä.

Leigh Bardugo: Siege and Storm + Ruin and Rising (Grisha #2 ja #3)

Länttään nyt samaan postaukseen sekä kakkos- että kolmoskirjan, sillä harvempia lukijoita nämä jatko-osat varmasti kiinnostavat, ja toisaalta aika samat asiat haluan sanoa näistä. Saattavat spoilata jollakin tapaa ykkösosaa. Kakkos- ja kolmososa on ryhmitelty erikseen eli kolmososan tekstin voit skipata, jos pelkäät sen spoilaavan jotakin. Aivan lopussa on vielä viimeinen kappale, jossa on kokonaismielipiteeni koko Grisha-sarjasta. Sen ei pitäisi spoilata mitään.

Kuva täältä

Siege and Stormin alussa Alina yrittää jatkaa elämää Malin kanssa vieraassa paikassa piilotellen todellista henkilöllisyyttään. Pian menneisyys kuitenkin saa heidät kiinni, ja heille selviää, että Darklingilla on uusi, vaarallinen voima, jonka hän sai Shadow foldista mukaansa. Alina palaa takaisin Ravkaan taistelemaan rakastamansa maan puolesta, mutta se näyttää repivän hänet ja Malin erilleen, ja tekevän kaikesta vaikeampaa.

Pelkäsin etukäteen, että tämä sarja alkaa menemään alamäkeen, ja oikeassa olin valitettavasti. Kirjassa oli vain niin monta asiaa, joista en pitänyt laisinkaan. Mal oli rasittava ja inisevä, se perinteinen mustasukkainen poikaystävä, joka pilaa kaiken siistin ja tekee tarinasta tylsän. En ymmärtänyt Alinan kiinnostusta häntä kohtaan, ja lopussa toivoin, että hän vain katoaisi pois tarinasta huomaamattomasti. Sitten tietysti Alina oli jo ekassa kirjassa mielestäni huono päähahmo, ja samaa sanoisin edelleen. Hän oli niin epävarma itsestään, että se yksistään sai minut raivon partaalle. Tässä kirjassa hän jauhoi jauhamistaan poikaongelmiaan. Jotka olivat niinkin surulliset, että hänellä on liikaa kosiskelijoita. Todella surkea tilanne, buuhuu. Eikä Alina ikinä osaa puolustaa itseään, huoh.

Kun ärsyttävistä hahmoista onnistuu pääsemään ylitse, ongelmiksi tulee toiminnan puute sekä juoni. Tässä kirjassa ei ihan oikeasti tapahtunut yhtään mitään järkevää tai tarinaa eteenpäin kuljettavaa. Tämä kirja oli käytännössä Alinan ja Malin keskinäistä kiistelyä samoista asioista uudelleen ja uudelleen.

Mutta, ei mitään niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Nikolai, kirjan uusi hahmo ansaitsee kyllä kaikki antamani tähdet jo yksistään. Aivan ihana. Darkling on myös yksi näiden kirjojen tähdistä. Todella hyvä pahis. Ja ehkä Alinakin tuli hieman siedettävämmäksi näissä kirjoissa. Vähän synkemmäksi ja monimutkaisemmaksi.

Mutta kehitettävää riittää. Kaksi tähteä. Liiallinen määrä turhaa ja tylsää ihmissuhdedraamaa, liian vähän tapahtumia ja olematon juoni. Tästä kirjasta tykkää, jos haluaa kirjansa tarjoiltavan kera raskaan romanssin ja tunteiden loputtoman vatvomisen.

Kuva täältä

Darkling hallitsee Ravkaa Ruin and Risingissa. Alina on huonovointisena piilossa maan alla eikä pysty enää kutsumaan valoa luokseen. Koko kansa odottaa hänen tulevan pelastamaan tilanteen ja valtavat paineet ovat hänen olkapäillään. Ainut toivo voittaa Darkling, ja pelastaa Ravka hänen hirmuvallaltaan, on löytää viimeisin Morozovan vahvisti, joka toisi Alinalle ehkä riittävästi lisävoimia. Kukaan ei vain tiedä, missä se varmasti on, ja mitä Alinalle käy, kun hän ottaa sen käyttöönsä.

Yksi iso sotkuhan tämä oli. Jälleen kerran, ihmissuhdedraama hallitsi aivan kaikkea ja itse juoni oli kuin sivuosassa. Liian vähän toimintaa. Skippasin ainakin 50 sivua tästä, koska tämä oli yksinkertaisesti niin tylsä ajoittain. Liikaa turhien yksityiskohtien kuvailua. Liian vähän maailmanrakennusta. Liikaa omituisia sanoja, jotka eivät sanoneet minulle mitään ja olivat aivan liian abstrakteja käsitteitä. Liikaa Alinan sisäistä taistelua hyvän ja pahan välillä, hänen rakkaudenkohteidensa välillä ja niin edespäin. Mikään ei ole Alinalle liian helppoa tai yksinkertaista (sellaisella huonolla tavalla sanottuna). Malista onneksi kuoriutui siedettävä hahmo.

Kirjan, ja samalla tämän Grisha-sarjan, loppu ei ollut minulle sinänsä mikään ongelma, mutta se tuntui pakotetulta, kiirehdityltä ja tylsältä. Kaikki kävi niin äkkiä yhtäkkiä ja niin helposti, vaikka tätä taistelua oltiin käyty jo iät ja ajat. Lopputuleman arvasin myös etukäteen, ja silti käytin kaiken aikani toivoen, että olisin kuvitellut väärin :D Kirja olisi kaivannut kunnon shokkilopun, jotta se olisi pelastanut edes jotain. Itse jäin kaipaamaan lopulta myös sitä, että Alinan voimia oltaisiin myös lopulta vähän juhlittu ja otettu kaikki ilo irti.

Mutta kaksi tähteä siitä, että lukeminen sujui vaivattomasti ja nopeasti, ja maailma sinänsä oli kiinnostava. Ja tietysti Nikolaille (ja Darklingille) kaikki kunnia. Nikolaille sattui kirjassa eräs kummallinen tapahtuma, joka oli ehkä vähän sellainen WTF-hetki. Mutta ei siitä sen enempää.

Kokonaisuutena tämä sarja ei missään nimessä kuulu omiin lemppareihini YA-kirjoista, mutta kyllä nämä luettua sai ilman hikikarpaloita tai tuskaa. Suosittelisin näiden lukemista todelliselle YA-fanille, joka jaksaa lukea 200 sivua tyhjänpäiväistä suhdelätinää muun asian lomassa. Ja jos Bardugolle voi jostain kehuja antaa, niin se on sitten henkilöhahmot. Hän osaa luoda todella mielenkiintoisia henkilöitä ja oikeastaan rakastin melkein kaikkia hahmoja (paitsi Alinaa). Mutta muut hahmot olivat kyllä loistavia loppujen lopuksi. Nikolai ja Darkling olivat aivan ihania ja molemmat todella vangitsevia ja show'n varastavia hahmoja. Harmillisesti he saivat melko vähän aikaa näissä kirjoissa itselleen. Myös Mal kehittyi viimeisessä kirjassa hahmona, ja olin jopa hänen puolellaan. Kirjoissa oli myös lukuisia muita hahmoja joita en ole aiemmin maininnut, mutta jotka olivat hyviä, esimerkiksi Genya ja Zoya. Hahmot olivat ne, jotka saivat minut jatkamaan lukemista, vaikka juoni olikin heikko. 

Leigh Bardugo: Shadow and Bone (Grisha #1)

Kuva täältä

Shadow and Bone kertoo Alinasta, joka asuu Ravkan valtakunnassa. Ravkaa pitkin halkoo Shadow fold, jossa elää hirvittäviä olentoja. Ne syövät ihmisiä elävältä ihmisten yrittäessä ylittää Shadow foldin pakollisten asioiden vuoksi. Alina on kasvanut orpokodissa yhdessä Malin kanssa ja nykyisin he ovat töissä armeijalla, jossa Alina tosin on vain vaivainen kartoittaja. He ovat lähdössä ylittämään Shadow foldia ensimmäistä kertaa elämässään armeijan leivissä, kun selviää, että Alinalla on voimia, ja hän kuuluu Grishoihin eli vähän niin kuin taikoja osaaviin ihmisiin. Salaperäinen Darkling johtaa Grishoja, ja vie Alinan mukanaan oppimaan lisää voimistaan Ravkan kuninkaallisten luokse.

Ihan ensiksi. Onko ihan kamalaa, jos naureskelen täällä tuolle kannen "'Unlike anything I've ever read' Veronica Roth"? Koska minun mielestäni Shadow and Bone on aikalailla tyypillinen YA-kirja. Sen ainut erikoisuus on sen maailma, joka on heikohkosti rakennettu ja vaikeasti ymmärrettävissä. Muuten siinä on kaikki mahdolliset YA-kliseet. Minua niistä häiritsivät eniten kolmiodraama sekä se perinteinen "tyttö, joka on tylsä-ja-ruma, mutta muuttuu superspesiaaliksi ja kauniiksi". Shadow and Bone onkin vähän kinkkinen arvosteltava, ja varsinkin tämä ensimmäinen osa tuotti minulle hankaluuksia, kun en vielä tiennyt mitä tuleman piti.

Alina oli päähenkilö minun mielestäni yksinkertaisesti huono. Hän oli ärsyttävän negatiivinen suhteessa itseensä. Aina valittamassa, kuinka hän oli omasta mielestään niin ruma ja hän vältteli jopa peilejä sen vuoksi. Ehkä vähän terveempää käytöstä toivoisin päähenkilöltä näin henkilökohtaisesti, vaikka tiedän tuon päähenkilötyypin myös vetoavan osaan populaatiosta. Mal ei myöskään kerännyt sympatioitani erityisesti tässä kirjassa. Darkling on kyllä mielettömän kiehtova henkilöhahmo ja hänen suuri osansa tässä ekassa osassa tekikin tästä kirjasta suureksi osaksi viihdyttävän.

Mainitsin tuossa ylempänä myös huonosta maailmanrakennuksesta ja se ikävä kyllä oli varmaan harmittavinta kaikesta. Ilmeisesti tämä Ravka on dystopia-Venäjä, mutta sitä ei kyllä olisi arvannut yhtään mistään muusta kuin osasta nimistä, ja siitä, että tässä oli samovaareja ja juotiin teetä. Jätti siis kylmäksi ja olisi voinut tapahtua ihan yhtä hyvin dystopia-Jenkeissä. Toisaalta tämä maailma oli hyvin omanlaisensa eikä muistuttanut muita lukemiani dystopioita (mutta en minä nyt niin paljoa toisaalta ole ehtinyt lukemaan). Tämä oli lähempänä fantasiaa kuin dystopiaa maailmaltansa, mikä ilahdutti kovasti, vaikka rakennus jäi vähän vaiheeseen. Esimerkiksi Shadow fold jäi mieleeni melko epämääräisenä asiana, ja se kuitenkin oli melko konkreettinen ja merkittävä asia kirjassa. Nämä Grishat ja heidän voimansa sitten taas olivat erittäin hämärä kökkerö ja joukko asioita, joita yritettiin kyllä selittää, mutta jäi vähän sellainen olo, että kirjailija ei onnistunut ihan siirtämään kaikkia asioita päästään lukijalle.

Mutta toisaalta minä viihdyin tämänkin seurassa. En ollut kertaakaan tylsistynyt ja kirja meni aivan hujauksessa ohi. Lähinnä vasta, kun kirja päättyi, jäin pohtimaan, että mistä minä taas oikein maksoin, ja aloin pelätä jatko-osien puolesta. Kaikki jäi aivan liian levälleen ja oli niin sekavaa. Kirjassa oli myös muutamia pieniä ylläreitä ja muutoksia tyypilliseen juonen kulkuun, mikä ilahdutti lukijana. Lisäksi Alina kehittyi kaikkien itseinho-ongelmiensa kanssa ja muuttui siedettävämmäksi.
Tavallaan arvostan todella paljon Bardugon kuvittelemaa maailmaa ja yritystä luoda jotain aivan omanlaista, mutta toisaalta liian monet asiat häiritsivät lukukokemustani ja odotukseni olivat kovemmat. Seuraavia osien lukeminen ehkä selventää ajatuksiani. Annan tälle epämääräiset kolme tähteä ja jään pohtimaan asiaa.

Ernest Cline: Ready Player One

Kuva täältä

Ready Player Onen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2044. Maailmalla on pulaa ruuasta ja töistä, ja ihmiset pakoilevat todellisuutta virtuaalimaailmassa nimeltään OASIS parhaan kykynsä mukaisesti. Siellä myös kirjan päähenkilö, Wade, kuluttaa aikaansa ratkoen sinne piilotettua arvoitusta, jonka virtuaalimaailman luoja sinne piilotti ennen kuolemaansa. Arvoitusten ratkaisija saa palkinnoksi hallintaansa OASIS-maailman. Se tarkoittaisi loputonta rikkautta ja pakoa köyhyydestä, jossa Wade elää, mutta samaa aarretta jahtaavat myös lukemattomat muut "munastajat", jotka ovat Waden kaltaisia, sekä kirjan pahikset "kutoset", jotka kuuluvat suuryrityksen palkkalistoille, joka haluaa OASIS-maailman omistukseensa. 

Tykkäsin tästä kirjasta, mutta ei se ihan täysin kuitenkaan kolahtanut. Suurimmaksi ongelmaksi minun kohdallani koitui se, että OASIS-maailman perustaja ja samalla ilmeisesti myöskin kirjailija oli hulluna 80-lukuun. Kirja sisälsi hyvin paljon sanastoa ja asioita peräisin 80-luvun peli- ja pop-kulttuurista. Tiedän, että osa on lukenut kirjan siitä huolimatta ongelmitta ja pystynyt uppoamaan maailmaan, mutta minä valitettavasti huomasin sen häiritsevän kokemustani. Erään kerran poikaystävänikin vilkaisi tätä kirjaa sivusta, kun luin, ja repesi nauramaan. Oikein ihmetteli, että mitä minä luen. Huomasin kysyväni sitä muutamaan otteeseen myös itseltäni. En missään vaiheessa uponnut tähän maailmaan tai tuntenut itseäni täysin sinuiksi kirjan kanssa. Jäimme vähän vieraiksi toisillemme.

Kirja oli aivan todella huolellisesti kirjoitettu jokaista yksityiskohtaa myöten ja kaikesta huomasi, että Cline todella omistautui tämän kirjoittamiselle. Kaikki oli mietitty huolellisesti etukäteen ja juoni tuntui noudattavan omaa rataansa, vaikka olikin melko suoraviivainen ja ennalta arvattava. Tämä kirja ei muistuttanut minua mistään toisesta kirjasta, vaikka tämä virtuaalimaailmoissa eläminen ei ole mikään uusin idea, ja siinä mielessä Cline oli onnistunut ja rakentanut omanlaisensa kuvitelman. Maailmanrakennus oli siis todella hienoa työtä, ja vähän harmittaa, etten itse silti päässyt sisälle maailmaan. Huomasin hyppiväni jopa sivujen yli toisinaan, kun minua ei kiinnostanut kuvailut jostakin peliplaneetasta tai muusta vastaavasta.

Wade ei myöskään päähenkilönä ollut lempparini. Hän oli mielestäni hieman tylsähkön puoleinen ja liian epävarma itsestään. Lisäksi harmitti hänen ripustautuvuutensa hänen rakkaudenkohteeseensa. Rakkaudenkohteeseen, josta en muuten myöskään mitenkään erityisesti pitänyt, saati ymmärtänyt Waden innostusta hänestä. Oli melkeinpä pelottavaa, miten nopeasti hän kiintyi Art3misiin ja oli valmis suurin piirtein menemään naimisiin hänen kanssaan. Jos olisin ollut Art3mis, olisin ollut peloissani :D Ja sitten taas Art3mis oli kyllä niin kylmä ja tunteeton Wadea kohtaan, etten ymmärrä, miten Wade uskalsi olla niin avoin. Mutta onneksi Wade kehittyi ihanasti kohti kirjan loppua itsevarmemmaksi ja onnellisemmaksi persoonaksi. Positiivista hänessä oli myös se, että hän oli ihan perusihminen eikä mikään spesiaalivoimia omaava erikoislapsi.

Kaiken kaikkiaan muistelen tätä kirjaa ihan hyvänä kirjana. Henkilöistä Aech kuului kyllä ihan parhaimmistoon ja häntä olisin halunnut nähdä enemmänkin. Juoni oli ihan hauska, ja tarina jaksoi kiinnostaa minuakin kaikesta huolimatta. 80-luvun pelimaailma ja kulttuuri toi myös oman hauskan säväyksen kirjaan, vaikka se ei minua ihan häikäissytkään. Kyllä tätä kaiken nuorten aikuisten dystopian ja virtuaalimaailmahössötyksen keskeltä voi suositella vähän erilaisena lukukokemuksena.