Jenny Han: To All The Boys I've Loved Before (To All The Boys I've Loved Before #1)

Pääosan ajasta Lara Jean elää omassa fantasiamaailmassa päänsä sisällä. Hän lukee kirjoja ja haaveilee vuosisadan rakkaustarinasta, mutta tosielämässä Lara Jean tyytyy seurailemaan muiden rakkauselämää sivusta. Kaikki muuttuu, kun Lara Jeanin salaiset rakkauskirjeet lähtevät maailmalle. Ne ovat kirjeitä, jotka Lara Jean on kirjoittanut pojille ollessaan heihin korviaan myöten rakastunut. Niinpä on pienen kriisin paikka, kun nämä pojat saavat tietää Lara Jeanin syvimmät ajatukset.

...

Luin To All The Boys I've Loved Beforen kesällä ja tämä oli todellakin täydellistä kesälukemista. Aivan ihanaa höttöä ja sopi myös äänikirjaksi. Monet ovat huomatelleet siitä, että Lara Jean kuulostaa melko lapselliselta, mutta se ei tuntunut äänikirjan muodossa erityisemmin häiritsevän. Äänikirjaa kuunnellessani en myöskään ehtinyt suuremmin tylsistyä, mutta olihan tässä paljon sellaista tavallisen elämän makustelua, joka ei aina ole niin jännittävää.

Lara Jean on ihanan hupsu ja toi etäisesti minulle mieleen vähän minut itseni. Varmaan meillä kaikilla lukutoukilla on toisinaan myös huonona tapana upota fantasiamaailmaan ja "pelätä" elämää kirjan tällä puolen.

Lisäksi oli hienoa, että Lara Jean sai olla kirjassa oma itsensä tarinan alusta loppuun. Hänen ei tarvinnut muuttua "coolimmaksi" tullakseen onnelliseksi. Kirjan paras puoli on varmaankin sen lämmin tunnelma, joka jatkuu kirjan alusta loppuun. Song-Coveyn perheeseen haluaisi itsekin kuulua.

Elämän taavallisetkin jutut muuttuivat tässä niin mieltä lämmittäviksi ja Lara Jeanin välittömyys teki yksinkertaisistakin iloista lukijalle kiinnostavia. Olihan tämä näin lähempänä kolmikymppistä olevalle naiselle ehkä vähän turhan söpöstelyä, mutta aika ajoin sekin toimii :)

P. S. Pakkohan se Netflixinkin leffa oli melkein heti perään katsoa. Se onnistui kyllä mainiosti vangitsemaan kirjan tunnelman, lämpimät suositukset niin leffalle kuin kirjalle!

Pride-viikon teemapostaus

Yöpöydän kirjat -hostaa tänä vuonna jälleen Pride-viikon haastetta, johon päätin osallistua antamalla muutaman kirjavinkin sekä luin Becky Albertallin Minä, Simon -kirjan. Alkuun pari vinkkiä ja sitten vähän höpinää Albertallin kirjasta.

Kuva täältä

Leah Raeder/Elliot Wake - Black Iris

Elliot Wake kirjoitti ennen nimellä Leah Raeder, ja kirjailija itse on siis transsukupuolinen eli sinänsä sopii tähän viikkoon erinomaisesti. Black Iris on upea kirja, joka varmasti jakaa lukijat eri leireihin. Minä lopulta päädyin kirjaa rakastavien piiriin, mutta alkuun kirjan synkkyys ja ahdistavuus oli vähän liikaa minullekin. Päähenkilö Laney käyttää huumeita eikä käytännössä tunnu muutenkaan välittävän itsestään yhtään. Hän on juuri päässyt yliopistoon ja yrittää pyristellä eroon menneisyyden haamuista, mutta vanhat koukerot tuntuvat seuraavan häntä, vaikka uudet ystävät tuntuvat löytävän hänet tahtomattaankin. Kirjan jälkeen on pakko hengähtää hetki ja pohtia elämän tarkoitus jne. Tässä käsitellään montaa tärkeää asiaa, esim. mielenterveyttä, oman seksuaalisuuden löytämistä, väkivaltaa ja kostoa. 

Kuva täältä

Rainbow Rowell - Carry On

Ihan lempparini kaikista LGBTI+-suhteista on tässä. Itseasiassa minun kirjojen unelmapoikkis on juurikin Carry Onista :D Rainbow Rowellin Carry On samaan aikaan jotakin ihan hullua ja jotakin niin pirun sympaattista. Black Iriksessa tarina on miljoona kertaa parempi, mutta tässä on jotakin sitä mystistä puoleensa vetävää.

Käytännössä tämä on Harry Potter fanfictionia, Simon Snow on "valittu" pelastamaan maailma, mutta mikään ei tunnu toimivan oikein hänen kohdallaan. Hänen kämppiksensä velhokoulussa on hänen verivihollisensa, urpo Baz, joka kiusaa Simonia minkä muilta tekemisiltään ehtii ja saattaa olla vampyyri. Taikasauvat eivät juurikaan tottele Simonin mieltä ja kaiken lisäksi hänen mentorinsakin tuntuu välttelevän häntä.

Tämäkään ei todellakaan ole kirja kaikkia varten. Idea Harry Potter -fanfictionista näin tosissaan tehtynä on jo itsessään niin hullu, ja maailmanrakennus oli vähän kökköä. Parempaakin fanficiä on varmasti olemassa, mutta, jos tätä hullua tarinaa pystyy ymmärtämään ja siihen pääsee mukaan niin kuin itse pääsin, tämä viihdyttää aivan varmasti. 

...

Näiden lisäksi olen myös lukenut äskettäin Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksen, josta on tulossa postaus lähiaikoina, ja joka käsittelee LGBTI+-aihetta. Samoin Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ykkösosa oli aivan ihana, mutta sarja on unohtunut jostakin syystä kesken eikä nytkään houkuttele lukemaan.

...

Ja Pride-viikon kunniaksi luin Becky Albertallin Minä, Simon -kirjan. Simon on 16-vuotias nuori mies, joka on salanimen turvin laitellut sähköpostia toisen, omassa koulussaan koulua käyvän nuoren miehen kanssa. Nyt kuitenkin Martin kiristää Simonia, sillä hän on vahingossa päässyt käsiksi Simonin salaiseen sähköpostiin ja tietää Simonin salaisuudet. Simon joutuu tahtomattaan toimimaan Martinin "wingmaninä", jottei hänen seksuaalinen identiteettinsä leviäisi aivan kaikille.

Minä, Simon on kaikista positiivisin, lämpimin ja hauskin LGBTI+-aiheinen kirja, jonka olen lukenut. Itse en ole suuri nuorten aikuisten nykyaikaisen/romantiikan ystävä, mutta kyllähän tämä sydämen silti sulatti. Simonin kasvutarina oli niin söpö ja onnistui niin hyvin tekemään lukijan onnelliseksi, että eihän siinä muuta voinut kuin seurata hauskaa tarinaa. Jonkin verran syvyyttä olisin toivonut tälle tarinalle ja ehkä vähän ilonpilaajana olisin halunnut draamaattisemman lopun, mutta kyllä tämä silti viihdytti erittäin hyvin. Erityisen kivaa oli seurata kaveriporukan välistä dynamiikkaa, jotka tuntuivat hyvinkin aidoilta ja nostalgisilta näin vanhalle tädille :P Neljä tähteä!

Colleen Hoover: It Ends With Us

Kuva täältä

Lily on muuttanut pikkukaupungista Bostoniin ja aloittelee omaa unelmayritystään. Eräänä iltana hän törmää neurokirurgi Ryle Kincaidiin, jonka kanssa ajatukset elämästä sopivat ihmeellisen hyvin yhteen, ja yhtäkkiä elämä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Ainut miinus Rylessä on se, että hän ei kaipaa täyteläiseen elämäänsä parisuhdetta. Tässä rytäkässä Lilyn elämään tulee takaisin myöskin hänen ensirakkauteensa, Atlas, ja Lilyn pakka menee entisestään sekaisin.

Aijaijaijai, kun vieläkin sattuu tämän kirjan ajatteleminen. Niille, jotka eivät ole Hooverin tuotantoon tutustuneet, kerrottakoon, että hänellä on tapana aina tehdä kaikenlaisia twistejä kirjoihinsa. Hooverin kirjat ovat niin sanottua New Adultia ja hömppää/ihmissuhdedraamaa, mutta niissä on yleensä aina joku melko omaperäinen juttu takana. Osa hänen kirjoistaan on epäuskottavaa hömppää ja osa realistisempaa. It Ends With Us kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan ja on hyvin kaukana Hooverille tyypillisestä hömpästä eli tätä kirjaa ei kannata ohittaa hömppä-labelin vuoksi.

It Ends With Us on minun mielestäni Hooverin paras kirja tähän mennessä. En pystynyt lopettamaan lukemista, kun olin sen aloittanut, mutta se nyt ei ole mitään uutta Hooverin kirjojen kohdalla. Tarina oli jälleen kerran käsittämättömän koukuttavasti kirjoitettu ja sivut lensivät ohi kovaa vauhtia. Keskiosassa oli hieman rauhallisempi kohta, joka mukavasti valmisteli puolivälin jälkeistä tunnemyrskyä varten.

Tarkoituksella olen melko vähäsanainen juonen ja tarinan suhteen. En missään nimessä halua spoilata keneltäkään tätä kokemusta ja tuo yllä oleva tiivistelmä ei tosiaankaan kuvaa tätä kirjaa tarpeeksi. Tässä on mielettömän tärkeä teema ja sanoma. Ensin sitä ihastuu näiden hahmojen mukana, pääsee mukaan siihen jännityksen tunteeseen, joka suhteen alussa on. Sitten sydän tietysti särkyy, kun Lilynkin sydän särkyy ja hänen puolestaan tuntee niin monia hämmentäviä tunteita, että joutuu itsekin kyseenalaistamaan omia arvojaan.

Pientä miinusta tuli siitä, että oikeastaan vasta puolen välin jälkeen tarina alkoi todella vetää. Lisäksi kirja osittain koostuu Lilyn vanhoista päiväkirjamerkinnöistä, joiden lukeminen aiheutti muutamaan kertaan haukotuksia ja sivujen skippailua.

Suosittelen It Ends With Usia ihan kaikille, vaikka ihmissuhdedraamat eivät olisikaan sinun juttusi. Tämän tarinan punainen lanka on niin tärkeä ymmärtää. Korostan edelleenkin, että älkää hämääntykö noista minun selityksistäni hömpästä. Nyt ammutaan kyllä kovilla, vaikka alkukirjasta tuntuikin, että tästä kirjasta jopa hieman puuttui kunnollinen sielu ja juoni.

4.5 tähteä.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You)

Kuva täältä

Louisa Clark on tavallinen nainen, jonka elämään kuuluu pitkäaikainen poikaystävä, läheinen perhe ja työ kahvilassa. Hän ei ole koskaan käynyt pienen kaupunkinsa ulkopuolella tai opiskellut ammattia. Kun Louisan työpaikka menee alta, joutuu hän hakemaan omaa paikkaansa uudestaan maailmassa. Mikään työpaikka ei tunnu sopivan, ja lopulta Lou päätyy Will Traynorin avustajaksi sekä piristäjäksi. Will on neliraajahalvaantunut onnettomuudessa ja inhoaa elämäänsä pyörätuolissa. Willin entiseen elämään kuuluivat rahakas työ, kauniit naiset, matkustelu ja ekstremelajien harrastaminen eikä nykyinen elämä tunnu tarjoavan yhtään syytä elää. Loun tehtävä onkin piristää Williä ja osoittaa, että elämää voi edelleen elää täysillä.

Jouduin jonottelemaan tätä kirjaa ikuisuuden kirjastossa. Kun lopulta sain tämän, en tiennyt, uskallanko avata tämän vaiko en. Yleensä inhoan kaikkia tarinoita, joissa on jokin sairaus. Tästä johtuen esimerkiksi Nicola Yoonin Kaikki kaikessa on lukematta. Kerro minulle jotain hyvää yllätti minut kuitenkin erittäin positiivisesti.

Lou on hauska tapaus ja erinomainen päähahmo tällaiseen kirjaan. Hän on vähän höpsö, mutta riittävän tavallinen siihen, että häneen pystyy lukijana samaistumaan. Lou rakastaa pukeutua värikkäästi ja erikoisesti ja piristää kanssaeläjien mieltä jo pelkästään erikoisilla vaatteillaan. Sen lisäksi hän on melkoinen optimisti ja yrittää jakaa optimismiaan eteenpäin.

Will onkin sitten taas Herra Negatiivinen - aina pahalla tuulella ja kertomassa sarkastisia huomautuksia. Hänen elämänsä ennen onnettomuutta oli täydellistä ja lukija pystyy ymmärtämään, miksi luksuselämästä luopuminen tuntuu vaikealta. Will haluaa eutanasian itselleen ja sen käsittely on tarinan yksi iso tehtävä. Pidin erittäin paljon siitä, miten tässä tuli esiin perinteinen "kaksi ihmistä kohtaa väärään aikaan"-kuvio. Oli ihanan katkeransuloista, kun Lou totesi Willillle, ettei tämä olisi ennen vilkaissutkaan Louhun päin ja alkanut tämän ystäväksi, ja kun lukijanakin totesi, että näin varmasti olisi ollutkin.

Itse kuitenkin huomasin pohtivani, että oliko tässä liikaa kontrastia entisen elämän ja nykyisen välillä. On helppo olla sitä mieltä, että Willin elämä oli muuttunut selvästi surkeammaksi, mutta mitä jos ero ei olisikaan ollut niin selkeä. Mitä olisit ajatellut, jos Will olisi aiemmin ollut kovaa vauhtia itsensä päihteillä tuhoava ihminen, ja onnettomuus olisi tietyllä tapaa voinut olla myös mahdollisuus päästä takaisin elämään kiinni?

Jotenkin tuntui, että kirja ei avannut kaikkia niitä näkökulmia, joita toivoin, mutta elokuvaversion katsottuani ymmärrykseni tarinaa kohtaa laajeni. Moyesilla oli selvästi oma kanta asiaan, jonka hän sai pehmeästi ujutettua, mutta pientä moniulotteisuutta olisin kuitenkin toivonut.

Hieno tarina, joka herätti paljon ajatuksia ja inspiroi kovasti. Neljä tähteä.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin: 1. Rakkaus

Kuva täältä

Takakannesta:

On vuosi 1982.

Nuori ja kaunis Rasmus astuu junasta Tukholman keskusasemalla. Taakse jää pikkukylä Värmlannissa, edessä on syntinen Tukholma.

Benjamin on Jehovan todistaja. Hän kiertää ovelta ovelle puhumassa ihmisille Jumalasta. Mikään ei voi horjuttaa hänen uskoaan paitsi, että oven sattuu avaamaan Paul; Jumalan luomista homoista lämpimin, hauskin ja flirtein ikinä.

Ja kun jouluaattona pimeys on laskeutunut kaupungin ylle ja lumihiutaleet leijuvat maahan, Rasmus ja Benjamin kohtaavat. Eikä mikään palaa enää koskaan ennalleen.

Suhtaudun hieman skeptisesti kaikkiin sellaisin kirjoihin, joissa käsitellään sairauksia (etenkin vakavia sellaisia) tai uskonnollisia asioita. Tuntuu, että ihmisiä herkästi vähätellään tällaisissa kirjoissa tai sitten tietotaso sairauksista ei ole minulle lukijana riittävää. Jonas Gardellinkin kirjaan tartuin siitä syystä epäileväiseen sävyyn ja odotin jotakin sensaatiohakuista jorinaa, mutta yllätyin kirjan rehellisen vetoavasta sävystä ja aitoudesta. Lukukokemuksena tämä oli aivan mahtava ja maailmaa avartava, mutta ei laisinkaan saarnaava tai ärsyttävä. 

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on pieni pala oikeaa elämää kansien välissä ja se kosketti minua syvältä. Kerronta on hyvin kaunista ja toisaalta samaan aikaan raa'an rehellistä. Tarina käsittelee muutamien ihmisten elämää tarkemmin, mutta onnistuu samalla kertomaan suuremman joukon tarinan. 

Kaikista eniten tykkäsin siitä, miten kaikkien henkilöiden elämä oli niin käsinkosketeltavan aitoa. Heistä kerrottiin juuri niitä asioita, jotka olivat tarinan kannalta tärkeitä ja kirjan sanomalle merkityksellisiä, mutta toisaalta pienet yksityiskohdat tekivät heistä uskottavempia. Hahmot olivat mielenkiintoisia ja omalaatuisia ja heillä oli todella kiehtovat taustatarinat. Ei ole vaikea uskoa, että kirja perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin ihmisiin.

Samaan aikaan, kun kirja on hyvin aito, on siinä myös satumainen sävy. Kirjassa rakennettu romanssi kuroutuu pikkuhiljaa kasaan ja tekee taustoiltaan kurjasta ja rankasta tarinasta samaan aikaan ihanan kevyen. Pieni onnenhymy väreili minunkin huulillani kirjaa lukiessani. Toisaalta tiedän, että sydäntä varmasti poljetaan seuraavissa osissa...
 
Tässä on useita asioita, joiden puolesta puhutaan ja vedotaan, mutta itseäni kosketti kaikista eniten ihan vain ihmisten elämä ja kuinka HIV-infektio riepotteli sitä mennen tullen. Lääketieteilijän näkökulmasta on aina kiinnostavaa lukea potilaan näkökulmaa asioista ja muutenkin pohtia kaikenlaisia eettisyyskysymyksiä. Lisäksi oli äärettömän mielenkiintoista lukea HI-viruksen löytöaikoja ja kuinka virukseen suhtauduttiin aikoinaan.

Hieno kirja tärkeästä asiasta. Viisi tähteä.

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Kuva täältä

Ei kiitos kertoo väljähtäneestä avioliitosta, jossa ei ole enää seksiä tai läheisyyttä. Heli Valkonen on epätoivoisen rakastunut aviomieheensä ja yrittää tehdä lähestymisyrityksiä kerta toisensa perään, mutta Mattia ei kiinnosta seksi. Hän haluaa vain pelata tietokonepelejä. Matti ei edes koskaan sano rakastavansa Heliä. Lopulta Heli ei enää tiedä, mitä hän olisi valmis tekemään saadakseen seksiä, ja mitä tällaisessa avioliitossa tulisi tehdä.

Tartuin kirjaan kirjastossa, sillä ideana se kuulosti hauskalta. Aihe olikin yllättävän koskettava minun mielestäni. Hyvin tuotiin esille Helin epätoivo ja yritykset, jotka tuntuivat julmasti kaatuvan selityksiin ja huomiotta jättämisiin. Itse olisin kuitenkin toivonut syvällisempää sukellusta kaikkiin niihin tunteisiin ja tilanteisiin, joita näistä aiheutui. Chick lit on genrenä vähän huono minun mielestäni tällaisten aiheiden pohtimiseen. Siinä kun ongelmat usein lakaistaan maton alle hyvin nopeasti.

Kirjan pahin ongelma olivat kuitenkin henkilöt, jotka eivät onnistuneet koskettamaan minua millään tasolla. Heli oli melko rasittavan oloinen ja välillä kävi ihan sääliksi Mattia, kun Heli tuntui olevan niin sekopää. Heli oli huono kontrolloimaan tunteitaan ja ne heittelehtivätkin melkoista vuoristorataa. Matti taas olisi voinut olla hyvin herttainen ja samaistuttava hahmo, mutta hän oli valitettavan etäinen kirjassa eikä häneen keskitytty juuri lainkaan. Tosin Matin sulkeutuneisuudelle löytyi selitys myöhemmin kirjassa.

Jos kirjassa olisi 100 sivua vähemmän tekstiä, voisi se olla ihan kelpo kolme tähteä. Minulla oli sellainen versio, jossa oli 351 sivua ja itse päädyin skippaamaan varmaan ainakin 50 sivua tekstiä, koska kirja sisälsi niin paljon kaikkea turhaa. Muun muassa pariskunnan Kreikan matka oli varsinainen snoozefest. Kirjan takakannessa tätä sanotaan, että "Terävän humoristinen romaani iskee siekailematta uuvahtaneen avioliiton kipupisteisiin.", mutta itse jäin odottamaan paljon terävämpää huumoria ja rohkeampaa tarttumista ongelmiin.

Kaksi ja puoli tähteä.

Onko kukaan muuten lukenut CougarWoman -blogia? :D Siinä on rouvashenkilö, joka kirjoittaa siitä, kun hän pettää miestään. Tarina kuulostaa vähän keksityltä jutulta, mutta viihdearvoltaan kohtuullinen.

Leah Raeder: Black Iris

Leah Readerin Black Iris on raadollinen tarina kiusaamisesta, mielenterveysongelmista ja seksuaalisuuden löytämisestä. Kerronta on hyvin kuvailevaa ja raskasta. Siitä syystä suosittelen lukemista täysi-ikäisille ihmisille. Kunnon tanttana sanoisin, että jopa 20v ikäraja olisi hyvä, sillä tarinassa on hyvin paljon väkivaltaa ja huumeita. Lisäksi kosto-teema voi olla hankala käsitellä.

 

Kuva täältä

Laney Keatingin elämä mureni palasiksi edellisenä vuonna, kun hän erehtyi tekemään eleen ihastustaan kohtaan koulussa. Sen jälkeen alkoi hirvittävä koulukiusaus ja hänen elämänsä systemaattinen hajottaminen palasiksi. Jopa hänen äitinsä päätti, ettei tyttären luokse ollut kannattavaa jäädä. Mutta college on Laneyn mahdollisuus aloittaa kaikki alusta. Laney ei itse etsi ystäviä, mutta ne löytävät hänet. Armin on komea ja rauhallinen prinssi, joka jaksaa taistella tiensä Laneyn suojamuurien yli. Blythe on paha tyttö, joka on valmis tekemään Laneyn kanssa mitä tahansa ja ottamaan Laneyn sellaisena kuin hän on. Mutta sitten Laney törmää pahimpaan koulukiusaajaansa ja päättää näyttää kaikille mistä hänet on todella tehty. Mikä olikin suunnitelma alusta lähtien.

Black Iris on kirja, jota todennäköisesti rakastaa tai vihaa. Minä päädyin rakastamaan sitä lopulta, mutta matkani siihen pisteeseen saakka ei ollut erityisen helppo. Alkuun olin järkyttynyt kirjan synkästä tunnelmasta. Kirjan esittelytekstistä sai jotenkin sellaisen mielikuvan, että Laney olisi tosiaankin jossakin onnellisessa tilassa aloittamassa elämäänsä puhtaalta pöydältä, mutta se on kyllä hyvin kaukana todellisuudesta. 

Minulla oli hyvin paljon vaikeuksia Laneyn kanssa muutenkin. Hän käyttää hyvin paljon lääkkeitä, huumeita ja alkoholia, panee kaikkia niitä, jotka sattuvat haluamaan häntä, eikä käytännössä välitä itsestään yhtään. Koska olen mäkättävä lääkisopiskelija, otti minua päähän varsinkin kaikki se huumeiden ja lääkkeiden käyttäminen ja niiden jonkinlainen ihannointi. Mutta toisaalta Laney on todella hieno hahmo minun mielestäni. Mieleltään todella järkkynyt, toisaalta herkkä, toisaalta hyvin vahva ja kunnon pahishahmo. Hänelläkin on ne ns. pelastavat piirteet, jotka tekevät hänestä sympatiseerattavan, mutta toisaalta hän pysyy jatkuvasti tavallaan tarinan pahiksena siinä missä uhrinakin.

Kirja olikin ihan mielettömän kiinnostava ja idea omaperäinen. Kirjoitustyyli oli kaunis ja vangitseva. Kuvailu on aivan todella upeaa ja mieleenpainuvaa. Lopussa, kun kaikki alkoi todella paljastua, olin hyvin kiitollinen, että olin jaksanut investoida aikaani ja kiinnostustani niin paljon, sillä lopetus oli todella hieno. Juoni yllätti minut täysin ja voitti minut puolelleen. Hahmot olivat hyvin erikoisia ja hyvin persoonallisia tapauksia. Jokainen heistä oli jollakin tapaa vinksahtanut ja kaikilla tuntui olevan oma psykiatrinen diagnoosinsa.

Pientä miinusta on annettava siitä, että tarinaa oli hieman hankala seurata kappaleiden hyppiessä ajassa taakse ja eteenpäin. Varsinkin näin vieraalla kielellä lukiessa piti aina hetkeksi pysähtyä pohtimaan, että miten se aikajana nyt menikään. Mutta kun tarinaa seurasi intensiivisesti, pysyi siinä kärryillä kyllä ihan hyvin hyppelöistä huolimatta.

Ja vaikka minä lopulta rakastuinkin tähän kirjaan, on minun myös sanottava, että edelleen vihaan joitakin tämän kirjan näkökulmia elämään. Kosto on teemana rankka ja harmistuttava minulle. Itse pidän onnellisista lopuista ja uskon anteeksiantoon, mutta Laney lupaa jo kirjan alussa, ettei aio ryhtyä sankarilliseksi. Toisaalta pääsin sinuiksi sen asian kanssa, että tämä kirja on kirjoitettu erikoiseksi ja omituiseksi. Laney ei todellakaan anna anteeksi, vaan kostaa viimeiseen pisaraan saakka.

Hyvin paljon ajatuksia herättävä, erilainen kirja ansaitsee vähintään neljä tähteä ja ehdottomat suositukset. Vaikka päätyisitte inhoamaan tarinaa, niin aiheet ovat hyvin tärkeitä ja aivan liian harva kirja uskaltaa käsitellä asioita yhtä suorasti kuin Black Iris uskaltaa.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Valitsin Taivaslaulun luettavaksi lähinnä siitä syystä, että halusin tirkistellä ja ymmärtää paremmin suomalaisten superuskovaisten elämää. Kosketuspintani uskonnollisiin ihmisiin on hyvin pieni, ja sitä kautta ennakkoluulot lähinnä värittävät mielikuvaani heistä.

Kuva täältä

Takakannesta: Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.

Kyllähän tämä kirja ihan mielettömästi herätti ajatuksia ja moneen kertaan olen pohtinut omaa etiikkaani ja suhtautumistani uskonnollisiin ihmisiin tämän lukemisen jälkeen. Tämä on vaikea teos arvioida arvosana-asteikolla, sillä tarina tuntuu hyvin tärkeältä, mutta en tiedä voiko pelkästään sen perusteella pitää kirjaa hyvänä. Jos joku kysyy mielipidettäni tästä, vastaan "ihan hyvä" neutraalisti. Ei upea, ei surkea, mutta ehdottomasti herätti ajattelemaan monia asioita. Kolme tähteä.

Itselläni lukukokemus kärsi etenkin kielellä taiteilun vuoksi, sillä hahmot tuntuivat hieman epäuskottavilta eikä arkinen maailma välittynyt niin kuin olisin toivonut. Minä tykkään näissä realistisen fiktion tarinoissa vähän suoraviivaisemmasta kerronnasta, vaikka toki kieli olikin kaunista, ja leikitteli mukavasti ajatuksilla. Tässä oli ikään kuin useampi kertoja; Vilja nykyhetkessä, Aleksi menneisyydessä, lasten nukkeleikit omina kappaleinaan (jotka tosin olisi voinut tulkita ties minkälaiseksi sisäiseksi puheluksi) sekä anonyymista blogista blogitekstejä, jotka pohtivat lestadiolaisuutta. Useat kertojat palvelivat tarinaa hyvin, mutta toisinaan pidin esimerkiksi lasten nukkeleikkejä hieman turhina. Toki ne heijastelivat lestadiolaisliikkeen ajatusmaailmaa hauskasti epäsuoraan, mutta varsinkaan kirjan loppupuolella en olisi kaivannut niitä.

Vähän tökki myös se, että Vilja ja Aleksi eivät oikeastaan olleet minun silmissäni superuskovaisia eli he tuntuivat jo nuoresta saakka olevan melko moderneja ihmisiä (minkä toivoisinkin oleva totuus nuoremmista uskovaisista, se ei vain palvellut kirjan asiaa mielestäni). Olisin halunnut nähdä vähän rankemman tarinan siitä, kuinka ihminen joutuu kohtaamaan ristiriidan sen kanssa, mihin hänet on koko elämänsä ajan kasvatettu uskomaan, ja sen kanssa, mikä tuntuu oikealta. Tai jonkun suuremman taistelun ja muutoksenhalun vanhoja tapoja kohtaan. Toisaalta se ei ollut tämän kirjan tarkoitus.
  
Aleksin hahmosta annan plussaa, hienosti rakennettu mies. Jos uskovaisilla on pinttyneitä mielikuvia meistä "maailman ihmisistä", niin on kyllä minullakin heistä. Minulle tulee mieleen lestadiolaismiehestä ensimmäisenä kylmä, itsekäs, epäkunnioittava ja ahne. Ei missään nimessä lämmin, vaimoaan viimeisen saakka ajatteleva ja rakastava aviomies, niin kuin Aleksi oli. Hän kyllä sulatti hahmona sydämeni täysin ja sai minun uskoni palaamaan näihin uskonnollisiin miehiin.

Kirjan tärkein aihe oli mielestäni naisen osa lestadiolaisyhteisössä, uupuminen ja masennus suurperheen vaatimusten alla. Ehkäisy ei ole vaihtoehto lestadiolaisille, vaan kaikki lapset tulee ottaa vastaan, ja mikäli lapsia ei halua, niin sitten ei kannata harrastaa seksiä. Tulevana terveydenhuollon työntekijänä on järkyttävää ajatella, miten lestadiolaiset sairaalatyöntekijät kokevat, että lestadiolaisilla ei ole oikeutta tietosuojaan, joka on kuitenkin lailla taattu meille kaikille. Masennus ja uupuminen ovat mielenkiintoisia aiheita jo yksistään, mutta kirjassa niiden käsittely jäi hieman pinnalliseksi. Niiden takaa löytyi kirjassa varsin yksinkertainen syy ja siihen oli varsin helppo puuttua, eikä masennus sinänsä vaikuttanut niin suurelta ongelmalta. Miksi naisten jaksaminen huomioitiin vasta sitten, kun lapsia on jo liuta kasassa ja voimavarat ehtyneet näkymättömiin? Olisivatko seuraukset kuitenkin voineet olla rankemmat kirjassa?

Mutta kyllä tämä kirja taas muistutti, miksi olen aina ollut niin epäileväinen kaikkia uskonnollisia yhteisöjä kohtaan. Naiivisti jaksan aina kuvitella, että uskovaiset olisivat niitä suloisimpia ja pullantuoksuisimpia ihmisiä. En varmaan koskaan varmaan totu siihen, miten julmia he voivat olla omilleen, ja millaista hyväksikäyttöä näissä yhteisössä voi tulla ilmi.

Lopuksi täytyy todeta, että yksi tärkeimmistä oivalluksistani oli se, kuinka kiitollinen olenkaan omista vanhemmistani. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että he ovat aina tukeneet minua kaikissa päätöksissäni ja kannustaneet loputtomasti eteenpäin elämässä. En keksi mitään sellaista asiaa, minkä vuoksi he hylkäisivät minut. Olen niin mielettömän kiitollinen heille siitä, että tiedän heidän seisovan rinnallani aina. Välillä sitä ottaa tällaisetkin asiat itsestäänselvyyksinä.