Pride-viikon teemapostaus

Yöpöydän kirjat -hostaa tänä vuonna jälleen Pride-viikon haastetta, johon päätin osallistua antamalla muutaman kirjavinkin sekä luin Becky Albertallin Minä, Simon -kirjan. Alkuun pari vinkkiä ja sitten vähän höpinää Albertallin kirjasta.

Kuva täältä

Leah Raeder/Elliot Wake - Black Iris

Elliot Wake kirjoitti ennen nimellä Leah Raeder, ja kirjailija itse on siis transsukupuolinen eli sinänsä sopii tähän viikkoon erinomaisesti. Black Iris on upea kirja, joka varmasti jakaa lukijat eri leireihin. Minä lopulta päädyin kirjaa rakastavien piiriin, mutta alkuun kirjan synkkyys ja ahdistavuus oli vähän liikaa minullekin. Päähenkilö Laney käyttää huumeita eikä käytännössä tunnu muutenkaan välittävän itsestään yhtään. Hän on juuri päässyt yliopistoon ja yrittää pyristellä eroon menneisyyden haamuista, mutta vanhat koukerot tuntuvat seuraavan häntä, vaikka uudet ystävät tuntuvat löytävän hänet tahtomattaankin. Kirjan jälkeen on pakko hengähtää hetki ja pohtia elämän tarkoitus jne. Tässä käsitellään montaa tärkeää asiaa, esim. mielenterveyttä, oman seksuaalisuuden löytämistä, väkivaltaa ja kostoa. 

Kuva täältä

Rainbow Rowell - Carry On

Ihan lempparini kaikista LGBTI+-suhteista on tässä. Itseasiassa minun kirjojen unelmapoikkis on juurikin Carry Onista :D Rainbow Rowellin Carry On samaan aikaan jotakin ihan hullua ja jotakin niin pirun sympaattista. Black Iriksessa tarina on miljoona kertaa parempi, mutta tässä on jotakin sitä mystistä puoleensa vetävää.

Käytännössä tämä on Harry Potter fanfictionia, Simon Snow on "valittu" pelastamaan maailma, mutta mikään ei tunnu toimivan oikein hänen kohdallaan. Hänen kämppiksensä velhokoulussa on hänen verivihollisensa, urpo Baz, joka kiusaa Simonia minkä muilta tekemisiltään ehtii ja saattaa olla vampyyri. Taikasauvat eivät juurikaan tottele Simonin mieltä ja kaiken lisäksi hänen mentorinsakin tuntuu välttelevän häntä.

Tämäkään ei todellakaan ole kirja kaikkia varten. Idea Harry Potter -fanfictionista näin tosissaan tehtynä on jo itsessään niin hullu, ja maailmanrakennus oli vähän kökköä. Parempaakin fanficiä on varmasti olemassa, mutta, jos tätä hullua tarinaa pystyy ymmärtämään ja siihen pääsee mukaan niin kuin itse pääsin, tämä viihdyttää aivan varmasti. 

...

Näiden lisäksi olen myös lukenut äskettäin Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksen, josta on tulossa postaus lähiaikoina, ja joka käsittelee LGBTI+-aihetta. Samoin Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ykkösosa oli aivan ihana, mutta sarja on unohtunut jostakin syystä kesken eikä nytkään houkuttele lukemaan.

...

Ja Pride-viikon kunniaksi luin Becky Albertallin Minä, Simon -kirjan. Simon on 16-vuotias nuori mies, joka on salanimen turvin laitellut sähköpostia toisen, omassa koulussaan koulua käyvän nuoren miehen kanssa. Nyt kuitenkin Martin kiristää Simonia, sillä hän on vahingossa päässyt käsiksi Simonin salaiseen sähköpostiin ja tietää Simonin salaisuudet. Simon joutuu tahtomattaan toimimaan Martinin "wingmaninä", jottei hänen seksuaalinen identiteettinsä leviäisi aivan kaikille.

Minä, Simon on kaikista positiivisin, lämpimin ja hauskin LGBTI+-aiheinen kirja, jonka olen lukenut. Itse en ole suuri nuorten aikuisten nykyaikaisen/romantiikan ystävä, mutta kyllähän tämä sydämen silti sulatti. Simonin kasvutarina oli niin söpö ja onnistui niin hyvin tekemään lukijan onnelliseksi, että eihän siinä muuta voinut kuin seurata hauskaa tarinaa. Jonkin verran syvyyttä olisin toivonut tälle tarinalle ja ehkä vähän ilonpilaajana olisin halunnut draamaattisemman lopun, mutta kyllä tämä silti viihdytti erittäin hyvin. Erityisen kivaa oli seurata kaveriporukan välistä dynamiikkaa, jotka tuntuivat hyvinkin aidoilta ja nostalgisilta näin vanhalle tädille :P Neljä tähteä!

Leah Raeder: Black Iris

Leah Readerin Black Iris on raadollinen tarina kiusaamisesta, mielenterveysongelmista ja seksuaalisuuden löytämisestä. Kerronta on hyvin kuvailevaa ja raskasta. Siitä syystä suosittelen lukemista täysi-ikäisille ihmisille. Kunnon tanttana sanoisin, että jopa 20v ikäraja olisi hyvä, sillä tarinassa on hyvin paljon väkivaltaa ja huumeita. Lisäksi kosto-teema voi olla hankala käsitellä.

 

Kuva täältä

Laney Keatingin elämä mureni palasiksi edellisenä vuonna, kun hän erehtyi tekemään eleen ihastustaan kohtaan koulussa. Sen jälkeen alkoi hirvittävä koulukiusaus ja hänen elämänsä systemaattinen hajottaminen palasiksi. Jopa hänen äitinsä päätti, ettei tyttären luokse ollut kannattavaa jäädä. Mutta college on Laneyn mahdollisuus aloittaa kaikki alusta. Laney ei itse etsi ystäviä, mutta ne löytävät hänet. Armin on komea ja rauhallinen prinssi, joka jaksaa taistella tiensä Laneyn suojamuurien yli. Blythe on paha tyttö, joka on valmis tekemään Laneyn kanssa mitä tahansa ja ottamaan Laneyn sellaisena kuin hän on. Mutta sitten Laney törmää pahimpaan koulukiusaajaansa ja päättää näyttää kaikille mistä hänet on todella tehty. Mikä olikin suunnitelma alusta lähtien.

Black Iris on kirja, jota todennäköisesti rakastaa tai vihaa. Minä päädyin rakastamaan sitä lopulta, mutta matkani siihen pisteeseen saakka ei ollut erityisen helppo. Alkuun olin järkyttynyt kirjan synkästä tunnelmasta. Kirjan esittelytekstistä sai jotenkin sellaisen mielikuvan, että Laney olisi tosiaankin jossakin onnellisessa tilassa aloittamassa elämäänsä puhtaalta pöydältä, mutta se on kyllä hyvin kaukana todellisuudesta. 

Minulla oli hyvin paljon vaikeuksia Laneyn kanssa muutenkin. Hän käyttää hyvin paljon lääkkeitä, huumeita ja alkoholia, panee kaikkia niitä, jotka sattuvat haluamaan häntä, eikä käytännössä välitä itsestään yhtään. Koska olen mäkättävä lääkisopiskelija, otti minua päähän varsinkin kaikki se huumeiden ja lääkkeiden käyttäminen ja niiden jonkinlainen ihannointi. Mutta toisaalta Laney on todella hieno hahmo minun mielestäni. Mieleltään todella järkkynyt, toisaalta herkkä, toisaalta hyvin vahva ja kunnon pahishahmo. Hänelläkin on ne ns. pelastavat piirteet, jotka tekevät hänestä sympatiseerattavan, mutta toisaalta hän pysyy jatkuvasti tavallaan tarinan pahiksena siinä missä uhrinakin.

Kirja olikin ihan mielettömän kiinnostava ja idea omaperäinen. Kirjoitustyyli oli kaunis ja vangitseva. Kuvailu on aivan todella upeaa ja mieleenpainuvaa. Lopussa, kun kaikki alkoi todella paljastua, olin hyvin kiitollinen, että olin jaksanut investoida aikaani ja kiinnostustani niin paljon, sillä lopetus oli todella hieno. Juoni yllätti minut täysin ja voitti minut puolelleen. Hahmot olivat hyvin erikoisia ja hyvin persoonallisia tapauksia. Jokainen heistä oli jollakin tapaa vinksahtanut ja kaikilla tuntui olevan oma psykiatrinen diagnoosinsa.

Pientä miinusta on annettava siitä, että tarinaa oli hieman hankala seurata kappaleiden hyppiessä ajassa taakse ja eteenpäin. Varsinkin näin vieraalla kielellä lukiessa piti aina hetkeksi pysähtyä pohtimaan, että miten se aikajana nyt menikään. Mutta kun tarinaa seurasi intensiivisesti, pysyi siinä kärryillä kyllä ihan hyvin hyppelöistä huolimatta.

Ja vaikka minä lopulta rakastuinkin tähän kirjaan, on minun myös sanottava, että edelleen vihaan joitakin tämän kirjan näkökulmia elämään. Kosto on teemana rankka ja harmistuttava minulle. Itse pidän onnellisista lopuista ja uskon anteeksiantoon, mutta Laney lupaa jo kirjan alussa, ettei aio ryhtyä sankarilliseksi. Toisaalta pääsin sinuiksi sen asian kanssa, että tämä kirja on kirjoitettu erikoiseksi ja omituiseksi. Laney ei todellakaan anna anteeksi, vaan kostaa viimeiseen pisaraan saakka.

Hyvin paljon ajatuksia herättävä, erilainen kirja ansaitsee vähintään neljä tähteä ja ehdottomat suositukset. Vaikka päätyisitte inhoamaan tarinaa, niin aiheet ovat hyvin tärkeitä ja aivan liian harva kirja uskaltaa käsitellä asioita yhtä suorasti kuin Black Iris uskaltaa.