Sara Holland: Everless (Everless #1)

Semperan valtakunnassa aika on valuuttaa. Tarkemmin sanottuna verestä kerätty, rautaan sidottu aika, jonka avulla voi luovuttaa tai lisätä omaa aikaansa. Rikkaat verottavat köyhälistöä julmasti ja venyttävät omaa elinaikaansa maksimiinsa. Jules Ember kuuluu köyhälistöön, sillä Jules ja hänen isänsä pakotettiin pakenemaan aristokraattien suojista aikoinaan. Kun Julesin isä on kuolemaisillaan, on Julesin palattava Everlessiin keräämään lisää aikaa isälleen. Mutta Everlessiin palaaminen on vaarallisempaa kuin Jules olisi koskaan voinut arvata.

Everlessissä erityisen kiinnostavaa oli maailmanrakennus ja maailma, vaikkakaan minun mielestäni aivan kaikkea potentiaalia ei vielä ainakaan tässä ensimmäisessä osassa käytetty hyväksi. Jotenkin nämä elinajalla maksamisjutut ovat ihan hirvittävän mukaansa tempaavia ja kiehtovia. Se tuo jo itsessään omaa dramaatikkaa juoneen ja saa asetelmasta herkästi herkullisen epäreilun. Tätä ideaahan on käytetty vähän siellä sun täällä aiemminkin, mutta yhtään YA-kirjaa en ole vielä lukenut tähän liittyen.

Jules on päähahmona ihan hauska, joskin persoonaton. Hän saa aikaiseksi itsekin kaikenlaista hämminkiä eikä toisaalta ole pelkuri, vaan hoitaa hommat kunnialla loppuun. Jules sortuu melko usein kirjan aikana yhden pojan perään haikailuun, mikä latisti vähän minun tunnelmaani, kun olisin vain halunnut oppia lisää maailmasta, eikä toisaalta haikailun kohde ollut minulle mitenkään kiinnostavaksi pohjustettu.

Juoni ja tarina jäävätkin vähän haperoksi maailmanrakennuksen ja ihmissuhdeasioiden alla, mutta sanoisin, että kokonaisuudessaan Everless on perusvahvaa YA:ta. Maailma toimii ihan hyvin, hahmot ovat ihan ookoo, tarinassa on ideaa ja jättää vielä tulevaisuutta varten paljon auki. Kuitenkin romanssipuoli ehkä latisti minulta hieman tunnelmaa ja olisin ehkä muutenkin toivonut enemmän kaverisuhteita mukaan tähän, sillä niitä olisi ollut hyvä mahdollisuus rakentaa enemmänkin.

Kolme tähteä.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Dharan johtaa lapsista ja nuorista muodostuvaa Nokkoslaumaa. Dharan on aina tiennyt, että hänen on kannettava johtajan taakka ja johdetettava maailma vallankumoukseen, jotta asiat korjaantuisivat. Ympäristö on tuhoutunut, ruokaa ei ole ja ihmiset sotivat keskenään tulevaisuuden maailmassa. Kun Dharanin laumaan eksyy Vayu, mitätön nuori poika, syntyy poikien välillä erityinen suhde. Dharan ja Vayu kykenevät näkemään toisen maailman, paratiisin, yhdessä, ja Dharan on entistä vakuuttuneempi siitä, että hänen tehtävänsä on johdattaa kaikki parempaan maailmaan.

Olen "säästellyt" Nokkosvallankumousta omassa e-kirjahyllyssäni todella pitkän aikaa. Tarina on kuulostanut niin synkältä, etten ole omannut voimia siihen tarttumiseksi ennen kuin nyt. Yhteenvetona voisin sanoa, että olipas tämä ihana ja hirvittävä yhtä aikaa. Maailma on yksi kurjimmista dystopiamaailmoista, johon olen törmännyt. Luonto on pilalla, syöpä tulee, kun elää 40-vuotiaaksi ja kaikki sotivat keskenään. Lapset käyttävän pölyä ja syövät toisiaan nälkäänsä. Jotenkin tämä ilmastoasia ja maailman pilaantuminen tuntuu olevan hyvinkin tyypillinen aihe näissä suomalaisissa YA-kirjoissa.

Tähän kammotavaan maailmaan Vayun ja Dharanin häiriintynyt suhde sopi erinomaisesti. Suhde oli niin kieroutunut, että tarinasta sai kunnon ahdistukset itsellekin. Dharan piti Vayua valittunaan, mutta se ei tuntunut juuri muuta tarkoittavan kuin läheisyyttä Dharanin ehdoilla.

Dharan oli todella ristiriitainen henkilö - hänen nokkoslapsensa rakastivat ja palvoivat häntä, mutta lukijana oli vaikea nähdä Dharanissa mitään hyvää. Dharan käyttää pölyä ja ihmisiä hyväkseen, osittain tiedostamattaan ja osittain tahalleen. Hän suorastaan rakastaa olla parrasvaloissa ja on vakuuttunut, että johtajan osa on vain häntä varten tehty. Vayu taas ajoi minut lähes hermoromahduksen partaalle olemalla helppo tossutettava tuossa kummallisessa suhteessa.

Välillä mietin kesken lukemisen, että voinko oikeasti pitää tästä kirjasta lopussa, kun hahmot tuntuivat niin vastenmielisiltä jossakin vaiheessa, mutta kyllä näköjään. Sekä Dharanilla että Vayulla oli aivan selvä kehityskaari tarinassa. Lisäksi Enoranta osasi hienosti kutoa tarinaan sen viestin, että eihän kukaan meistä täydellinen koskaan ole, varsinkaan sellaisessa maailmassa kuin missä Nokkosvallankumous tapahtuu.

Tarina kiehtoi ja houkutti lukemaan, asiat liikkuivat hyvää tahtia eteenpäin. Kirjan loppu tuntui melko sekavalta ja kirja loppui hieman kuin seinään. Tulee aina vähän hassu olo, kun lukee suomen kielistä kirjaa eikä ymmärrä lopussa lukemaansa ja pitää kerrata muutamat viimeiset kappaleet. Näissä suomalaisissa nuorten aikuisten kirjoissa toivoisin myös aina vähän suureellisempia tarinoita yleisesti ottaen.

Hirvittävän ihana - neljä tähteä.

Pride-viikon teemapostaus

Yöpöydän kirjat -hostaa tänä vuonna jälleen Pride-viikon haastetta, johon päätin osallistua antamalla muutaman kirjavinkin sekä luin Becky Albertallin Minä, Simon -kirjan. Alkuun pari vinkkiä ja sitten vähän höpinää Albertallin kirjasta.

Kuva täältä

Leah Raeder/Elliot Wake - Black Iris

Elliot Wake kirjoitti ennen nimellä Leah Raeder, ja kirjailija itse on siis transsukupuolinen eli sinänsä sopii tähän viikkoon erinomaisesti. Black Iris on upea kirja, joka varmasti jakaa lukijat eri leireihin. Minä lopulta päädyin kirjaa rakastavien piiriin, mutta alkuun kirjan synkkyys ja ahdistavuus oli vähän liikaa minullekin. Päähenkilö Laney käyttää huumeita eikä käytännössä tunnu muutenkaan välittävän itsestään yhtään. Hän on juuri päässyt yliopistoon ja yrittää pyristellä eroon menneisyyden haamuista, mutta vanhat koukerot tuntuvat seuraavan häntä, vaikka uudet ystävät tuntuvat löytävän hänet tahtomattaankin. Kirjan jälkeen on pakko hengähtää hetki ja pohtia elämän tarkoitus jne. Tässä käsitellään montaa tärkeää asiaa, esim. mielenterveyttä, oman seksuaalisuuden löytämistä, väkivaltaa ja kostoa. 

Kuva täältä

Rainbow Rowell - Carry On

Ihan lempparini kaikista LGBTI+-suhteista on tässä. Itseasiassa minun kirjojen unelmapoikkis on juurikin Carry Onista :D Rainbow Rowellin Carry On samaan aikaan jotakin ihan hullua ja jotakin niin pirun sympaattista. Black Iriksessa tarina on miljoona kertaa parempi, mutta tässä on jotakin sitä mystistä puoleensa vetävää.

Käytännössä tämä on Harry Potter fanfictionia, Simon Snow on "valittu" pelastamaan maailma, mutta mikään ei tunnu toimivan oikein hänen kohdallaan. Hänen kämppiksensä velhokoulussa on hänen verivihollisensa, urpo Baz, joka kiusaa Simonia minkä muilta tekemisiltään ehtii ja saattaa olla vampyyri. Taikasauvat eivät juurikaan tottele Simonin mieltä ja kaiken lisäksi hänen mentorinsakin tuntuu välttelevän häntä.

Tämäkään ei todellakaan ole kirja kaikkia varten. Idea Harry Potter -fanfictionista näin tosissaan tehtynä on jo itsessään niin hullu, ja maailmanrakennus oli vähän kökköä. Parempaakin fanficiä on varmasti olemassa, mutta, jos tätä hullua tarinaa pystyy ymmärtämään ja siihen pääsee mukaan niin kuin itse pääsin, tämä viihdyttää aivan varmasti. 

...

Näiden lisäksi olen myös lukenut äskettäin Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksen, josta on tulossa postaus lähiaikoina, ja joka käsittelee LGBTI+-aihetta. Samoin Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ykkösosa oli aivan ihana, mutta sarja on unohtunut jostakin syystä kesken eikä nytkään houkuttele lukemaan.

...

Ja Pride-viikon kunniaksi luin Becky Albertallin Minä, Simon -kirjan. Simon on 16-vuotias nuori mies, joka on salanimen turvin laitellut sähköpostia toisen, omassa koulussaan koulua käyvän nuoren miehen kanssa. Nyt kuitenkin Martin kiristää Simonia, sillä hän on vahingossa päässyt käsiksi Simonin salaiseen sähköpostiin ja tietää Simonin salaisuudet. Simon joutuu tahtomattaan toimimaan Martinin "wingmaninä", jottei hänen seksuaalinen identiteettinsä leviäisi aivan kaikille.

Minä, Simon on kaikista positiivisin, lämpimin ja hauskin LGBTI+-aiheinen kirja, jonka olen lukenut. Itse en ole suuri nuorten aikuisten nykyaikaisen/romantiikan ystävä, mutta kyllähän tämä sydämen silti sulatti. Simonin kasvutarina oli niin söpö ja onnistui niin hyvin tekemään lukijan onnelliseksi, että eihän siinä muuta voinut kuin seurata hauskaa tarinaa. Jonkin verran syvyyttä olisin toivonut tälle tarinalle ja ehkä vähän ilonpilaajana olisin halunnut draamaattisemman lopun, mutta kyllä tämä silti viihdytti erittäin hyvin. Erityisen kivaa oli seurata kaveriporukan välistä dynamiikkaa, jotka tuntuivat hyvinkin aidoilta ja nostalgisilta näin vanhalle tädille :P Neljä tähteä!