29. tammikuuta 2015

Kindle

Ajattelin nyt pienen pätkän kirjoitella jonkun verran käyttämästäni lukulaitteesta, Kindlestä. En ole mikään spesialisti näiden sähköisten lukulaitteiden osalta enkä osaa verrata tätä lainkaan mihinkään Suomesta saataviin. Minulla on ainoastaan mielikuvia Suomessa myytävistä laitteista enkä tiedä ovatko ne jo vähän vanhanaikaisia. Ajatuksissani niiden valikoima on säälittävä verrattuna Kindleen ja kirjat ovat huomattavasti kalliimpia.

Sain Kindleni lahjaksi ja se on ihan perusmalli, joka on jo sen verran vanha, ettei siinä ole kosketusnäyttöä. En kuitenkaan koe kosketusnäyttöä niin välttämättömäksi asiaksi, että lähtisin omaani vaihtamaan sitä varten. Oma näyttöni ei ole myöskään paperwhite, mikä olisi kieltämättä hieman houkuttelevampi ominaisuus ja joskus saatan paperwhite-version itselleni hommata. Minun näyttöni on siis sellainen harmahtavan valkea eikä pimeässä lukeminen onnistu sillä ilman lisävaloa, mutta paperwhitetia voi lukea pimeässäkin ja sen näyttö muistuttaa vähän jotakin padin näyttöä eli siinä saattaa olla jotakin värejäkin mukana toisin kuin omassa mustavalkoisessa näytössäni(?).

Perusideana on se, että kotona voin latailla netin kautta kirjoja Kindlelleni. Kirjojen osto tapahtuu Amazonin verkkokaupasta, jota voin selailla Kindlelläni ja rahat menee suoraan tililtäni. Itse laitetta täytyy aina välillä latailla tietokoneen USB-kaapelin kautta. Oman kokemukseni mukaan akku on kyllä todella pitkäkestoinen eikä sen kesto ole ollut koskaan erityinen ongelma. Itsestään se tyhjenee aina välillä, kun olen sitä käyttämättä. Toisaalta en ole raahannut tätä mukanani matkoille, joissa todellinen kestävyys mitattaisiin.

Useimmiten, kun mainitsen, että omistan Kindlen, ihmiset toteavat, että he eivät varmasti tykkäisi lukea sähköistä kirjaa. Minä ymmärrän monien kielteisen kannan asiaan, mutta samaan aikaan olen tyytyväinen pääni sisällä, että omistan kyseisen kapistuksen. On siitä ollut niin paljon iloa ja hyötyä. Tämä on sellainen laite, jota on helppo olla kaipaamatta, mutta joka kuitenkin sitten on yllättävän hyödyllinen, kun sen omistaa.

Ehkä pahimmat taistelut itseni kanssa on juurikin siinä, että ostaisinko ihan oikean kirjan vaiko sähköisen kirjan. Onhan se ihanaa omistaa oikeasti se kirja, joka tuoksuu oikealle ja jää kirjahyllyyn ilostuttamaan silmää. Eikä se tunnu tietenkään ihan samalta lukea kirjaa lättänältä näytöltä. Olen kuitenkin huomannut, että nykyään melkein mielummin haluaisinkin sen sähköisen kirjan. Monia kirjoja ei tule luettua kuin kerran läpi ja sitten ne jäävät täyttämään kodin nurkkia turhaan. Isoja järkäleitä on myös huomattavasti mukavampi lukea kevyen kevyeltä näytöltä missä asennossa tahansa kuin kilon painoista tiiliskiveä. Varsinkin matkoja varten Kindle on erittäin kätevä. Sinne saa ladattua vaikka 20 kirjaa eikä se siltikään paina juuri mitään (en muuten osaa sanoa maksimimäärää paljonko voi ladata). Voisin siis etelän matkalle ottaa helposti mukaan ison kasan kirjoja ilman, että täytyisi huolehtia matkalaukun painosta. Huonompi puoli on se, että meillä on vain se yksi Kindle ja molemmat haluaisivat juurikin niillä matkoilla lukea kirjoja siitä.

Kirjojen hankkiminen on helppoa ja vaivatonta, sillä ne saa heti käyttöönsä. Netti pitää tietysti olla käsillä siinä, kun tilaa ja rahaa tilillä, mutta jos kotona tekee mieli lukea, niin saan kirjan itselleni kahdessa minuutissa netistä. Siinä on tietysti huonotkin puolensa. Kaikenmoista soopaakin olen lukenut siksi, että on himottanut joku tietty genre ja selailemalla on sitten ostanut vähän mitä sattuu.

Valikoima on mielestäni yleisesti ottaen todella laaja. Amazon on suuri yritys ja sen mukaisesti löytyy luettavaakin. Tässä tulee tietysti huomioida se, että kirjoja EI ole suomeksi, koska Amazonia ei ole Suomessa. Kaikki kirjat siis ovat englanniksi, mutta uskoisin löytyy myös esim. saksaksi, ranskaksi ja espanjaksi luettavaa. Jos on suomalaisen kirjallisuuden suurkuluttuja tai ei tykkää lukea esim. englanniksi, niin siihen tarkoitukseen Kindle on auttamatta surkea. Minä pidän suomennoksia usein huonompina ja lukemani genret ovat sellaisia, että suomalaiset harvemmin niistä kirjoittavat, joten englanniksi lukeminen sopii paremmin kuin hyvin. Ne suomalaiset kirjat, joita sitten luen, voin ihan hyvin ostaa tai lainata kirjastosta eikä mikään estä minua lukemasta niitä niin kuin muut sähkölaitteettomat ihmiset eli en koe sitäkään varsinaiseksi ongelmaksi.

Vaikka valikoima on laaja, niin valitettavasti aivan kaikkea sieltäkään ei löydy. Yleisesti ottaen voisi sanoa, että kaikki suosittu kirjallisuus löytyy. Joskus viime syksynä Kindle storesta ei löytynyt Handmaid's talea tai Neil Shustermanin kirjoja, mutta noin kuukausi sitten asiaa tarkastaessani ne olikin lisätty sinne. Eli valikoima nähtävästi laajenee onneksi koko ajan. Jos valikoima askarruttaa ja tietää joitakin teoksia, jotka itseään kiinnostaisi, niin kannattaa mennä vaikka Amazon.co.uk/amazon.com ja etsiä sieltä löytyykö niistä Kindle-versiota.

Onko Kindlellä lukeminen sitten halpaa vai kallista? Pelkän kirjojen edullisuuden takia Kindleä ei kannata hankkia, koska kaikki, varsinkin ne suositut kirjat, eivät ole juuri oikeaa tavaraa yhtään halvempia. Monesti on myös niin, että sarjan ensimmäinen osa on esim. vain 2 puntaa, mutta myöhemmät osat vaikka 6 puntaa. Esimerkiksi The Hunger Games maksaa 2.84£ ja Cathing fire 1.90$, mutta dollarikaupassa niiden välillä oli huomattava ero (oisko ollut n. 5$ ja 9$). En nyt muista tuleeko omaan Kindleeni kirjat dollari- vaiko puntakaupan kautta. Yleensä Kindle-versiot ovat punnissa muutaman punnan halvempia kuin paperbackit. Kindlelle on paljon myös ei niin suosittua kirjallisuutta, joka on oikeastaan todella edullista, jotkut jopa ilmaisia. Itsekin olen lukenut joitakin ilmaisia tai yhden punnan maksavia kirjoja välillä. Jotkut perusklassikot ovat myöskin ilmaisia, itse en ole niitä hirvittävästi selannut, mutta ainakin Ylpeys ja Ennakkoluulon tyyppisten oletan olevan ilmaisia.

Itse en enää luopuisi Kindlestä mistään hinnasta. On se vaan pirun kätevä. Mutta. Kindleähän ei valitettavasti saa vain menemällä Amazoniin ja tilaamalla, ainakaan tietääkseeni. Voi toki olla, että asia on muuttunut tässä vuosien saatossa. Mutta laitteen saaminen ei ole suinkaan mahdotonta, jos asiaan jaksaa paneutua ja se kiinnostaa. Ilmeisesti on myös mahdollista ladata Kinle-appsi padiin tai puhelimeen (androidiin tai appleen kait?) ihan Suomesta käsin, jos sellaisen omistaa enkä itse pitäisi sitä mitenkään huonona ideana. Silloin ei tarvitse kanniskella matkoille erikseen padia ja lukulaitetta. Mutta minulla ei ole asiasta mitään kokemusta, joten suosittelen tutkimaan asiaa ja tietysti, jos joku tämän tekstin lukenut tietää asiasta enemmän, niin kommentoikaa :)

P.s. Paras puolihan näissä tietysti on se, että voi lukea kaikenmaailman roskaa ilman, että kukaan muu tietää siitä :D

28. tammikuuta 2015

Honest trailers

Takana on nyt 13 tuntia opiskelua ja pää on aivan jumissa. Päässä pyörii kaikenmaailman käppyrät ja paniikissa pohdiskelen, kuinka paljon on vielä opiskelematta kaikesta yrityksestä huolimatta. Meillä on tällä hetkellä koulussa todella vaativa jakso, jonka ihanuutena on se, että itseopiskeluaikaa ei juurikaan ole ennen kello neljää. En ymmärrä, miten jotkut pystyvät tekemään töitä meidän koulun kanssa saatika pyörittämään perhettä. Kaipa minun aikaani vievät muut asiat samalla tavalla kuin perheellisillä vievät lapset tai työtä tekevillä työt.

Keskittymiseni taisi loppua tänään kello 22.00, jolloin aloin selaamaan Youtubea. Mikäpäs sen parempaa näin väsyneenä ja uupuneena. Katselen siellä kaikenlaista, aina vähän riippuen siitä, millä tuulella itse olen. Joskus katson Vicen dokumentteja, toisinaan taas selailen minua kiinnostavien tähtien haastatteluja.

Tänään menin pitkästä aikaa katselemaan Honest trailereita. Nimensä mukaisesti niiden tekijät yrittävät tehdä elokuvien perusteella rehellisiä trailereita. Tiedä sitten ovatko ne niin rehellisiä, mutta ainakin tänään ne taas naurattivat. Ne sopivat varmaan tähän sekoamispiste-mielentilaan :D Laitan nyt parit tähän alle, jos jota kuta kiinnostaa katsella. Näissä saattaa olla sitten spoilereita! Parhaiten vitsit varmaan muutenkin ymmärtää näistä nämä kirjat/elokuvat lukeneet/nähneet.

The Maze Runner (tiivistää muuten minunkin ajatukset elokuvasta :D):


Divergent:


Harry Potterit:


Twilight Eclipse:



Kello on nyt tasan 00:05. Täytyy sanoa hyvää yötä, että jaksaa huomisen vähintään 12h opiskelua.

23. tammikuuta 2015

Matkantekijä

Nyt tulisi sitten asiaa Diana Gabaldonin Matkantekijästä, joka on kolmas kirja sarjassaan. Englanniksi taidetaan puhua Outlander-sarjasta (eli suomeksi Muukalainen), mutta monet suomalaiset tuntuvat silti puhuvan Matkantekijä-sarjasta. Siitä syystä minäkin käytän Matkantekijä-nimeä tälle sarjalle, vaikka pidänkin Muukalainen-nimeä parempana. Näitä ei kannata missään nimessä lukea eri järjestyksessä ja Muukalainen on muutenkin tämän sarjan (ainakin tähän mennessä) paras kipale. Kirjoitan nyt alkuun spoilerittoman osan ja sitten varoitusten kera pohdin spoilerivaaralla muutamia minua askarruttaneita asioita. Nyt pieni tiivistelmä kirjasta:

Matkantekijässä Claire lähtee etsimään mahdollisesti elossa olevaa elämänsä rakkautta, Jamietä, menneisyydestä 200:n vuoden takaa, jonne hän on aikamatkannut kerran ennenkin. Menneisyydessä mikään ei ole koskaan sujunut helposti eikä myös nytkään ja Claire joutuu jälleen kerran mukaan menneisyyden seikkailuihin ja taisteluihin elämänsä puolesta.

Itse tekemälleni tiivistelmälle antaisin arvosanan 4. Kirjalle taas antaisin arvosanan 7 asteikolla 1-10. Tämä oli mielestäni himpun verran parempi ja toimivampi kuin edellinen osa. Gabaldon on kyllä ihan mielettömän kova kirjoittamaan tarinoita ja seikkailua. Tässäkin pokkarissa sivuja oli päälle 900:a ja maisemat vaan vaihtuvat ja aina tulee uusia ongelmia nurkan takaa. Jostakin syystä kirjoista päällimmäisenä jää mieleen kuitenkin Jamie ja Claire enkä halua lukea näitä kirjoja uudestaan siksi, että tarina olisi hieno vaan siksi, että voisin kokea uudelleen jännittävän rakkaussuhteen.

Suoraan sanottuna minä olen vähän pettynyt näihin Gabaldonin kirjoihin. Niin monesta paikasta luin, että ihmiset todella pitävät näistä enkä ole meinannut löytää näistä negatiivista bloggausta millään. En minä sano, että nämä ovat ihan surkeita tapauksia, mutta silti odotin jotain paljon parempaa, rakkaustarinoiden kymppiä. Nämä ovat minun mielestäni romanttisiksi tarinoiksi vallan hyviä, mutta ymmärrän varsinkin näitä lukeneena nyt myös 50 Shades of Greyn suosion. Miksi lukea 900 sivua lähtien Ranskan historiasta, hikoilusta Karibian helteessä ja päätyen matojen kaivamiseen silmistä, kun voi lukea 300 sivua pelkkää rakkaustarinaa, joka on kuitenkin se pääasia siinä kirjassa?

Kirjan koukuttavuus nojaa melko pitkälti pääparin vetovoimaisuuteen, mutta minusta tässä kirjassa parin vetovoima on kaikista surkein. Kohtaaminen ensi kertaa 20:een vuoteen oli minulle pettymys ja olisin odottanut jotain paljon parempaa. Aivan liian nopeasti Jamie ja Claire etenivät mielestäni siihen rakkauslässytysvaiheeseen, kun minä olisin kaivannut sellaista uutta tutustumista ja jännityksen kipinöitä. Olisi ollut mahtavaa, jos Jamie ei olisi ollut vaikka ihan varma haluaako hän olla Clairen kanssa ja tässä olisi ollut jokin ristiriita. Mutta ei. Claire on noin sekunnissa märkänä ja aina valmiina Jamielle. Sitten suhde muuttui todella samanlaiseksi siihen entiseen ja minun kaipaamani kehitys jäi puuttumaan.

Muutenkin henkilöiden kuvaukset alkavat ontua Muukalaisen jälkeen. Ne eivät syvene ollenkaan ja esimerkiksi kakkoskirjassa niin hauska Fergusin hahmo on melkoisen tylsä. Claire ja Jamie taas ovat liian täydellisiä ihmisiä, mutta Jamiella onneksi säilyy jonkunlainen särmä edelleen. Onneksi kirjan lättänöitä henkilöitä pelastaa muutamat uudet tulokkaat, jotka tuovat tarinaan vähän lisää puhtia.

Ehkä suurimmaksi ongelmaksi kokisin kuitenkin tässä kirjassa päämäärättömyyden. Tässä kirjassa Jamie ja Claire ovat vähän pihalla siitä, mitä he haluavat itse tehdä ja oikeastaan ajatuivat itsestään riippumattomista syistä reissuilleen ja se syö omalta osaltaan seikkailujen ja toiminnan kiinnostavuutta. Kaikki on aivan levällään loppuun saakka ja loppu ratkeaa vähän laiskasti tai ainakin ilman, että Jamie ja Claire joutuisivat pohtimaan asiaa sen kummemmin. Lisäksi Claire pyörtyilee lopussa kyllästyttävän paljon niin, että tapahtumia jää näkemättä, koska tarina kuitenkin kerrotaan hänen silmin.

Mieleeni tuli sellainenkin ilkeä ajatus, että tästä kyllä huomaa, että nämä ovat lähteneet nettikirjoittelusta liikkeelle. Ensimmäisessä osassa tarina pysyi kasassa hienosti ja tempaisi mukaansa, mutta sen jälkeen kirjailijan puutteet alkoivatkin jo syödä kirjojen kiinnostavuutta pois. Sekä toisen että kolmannen kirjan juoni on huomattavasti heikompi eivätkä henkilöt kehity mihinkään suuntaan. Tuntuu, että kirjailija ei ole miettinyt mitään etukäteen, lätkii vain tapahtumia toisensa jälkeen ja kirjoittelee usean sata sivua kunnes tajuaa, että nyt pitää lopettaa ja vetää pikavauhtia kasaan jonkunlaisen päätöksen. Tämä tuntuu ikuisesti jatkuvalta, ihan hyvältä nettinovellilta niin sanoakseni.
 
Ehkä minä voisin sitten sanoa vielä jotain hyvääkin, koska ei tämä kirja pelkkää kurjuutta ollut. Tarina kulki, kuten jo edellä mainitsin, todella mukavasti eteenpäin kuin juna ja aina, kun olin kyllästymässä, tuli jotain uutta tapahtumaa niin, että loppuun pääseminen ei ollut mikään mieletön taistelu toisin kuin edellisen osan kanssa. Kirjassa oli kertomuksia Jamien näkökulmasta ja ne olivat todella kiinnostavia. Koko kirja olisi itse asiassa voinut olla tarina vain Jamien ajoista ilman Clairea ja olisin ollut tyytyväinen. Tarina oli periaatteessa juurikin perusvahva seiska, ei mikään mieltä mullistava kokemus, mutta ihan hauska lukuhetki.

Suosittelisin näitä kirjoja historiallisista rakkaustarinoista pitäville. Näissä toki on mukana toimintaa ja seikkailuakin, mutta näiden kirjojen ehdoton kantava voima on Clairen ja Jamien rakkaustarina. Eli jos et koe pitäväsi rakkaushömpästä, niin en kyllä suosittelisi näitä kirjoja. Pääasiallisesti siitä syystä, että nämä ovat todella pitkiä kirjoja eikä näissä oleva toiminta yksinkertaisesti riitä. Muutenkin nämä pitävät sisällään aika paljon sellaista parisuhdeihkutusta, jota pitää kestää ja rationaalinen toiminta jää näissä usein toissijaiseksi sen vuoksi.

Sitten siihen spoilereita sisältävään osioon. Tekstiä ei kannata lukea eteenpäin ellet ole lukenut tätä kyseistä kirjaa.

Tätä kirjaa lukiessani koin oikean ahaa-elämyksen. Huomasin nimittäin, etten pidä Clairesta. En pidä hänestä vaimona tai äitinä sen enempää kuin lääkärinäkään. Ensinäkin minua häiritsi se, että Claire on täydellisen kaunis vielä 50-vuotiaanakin. Sehän tarkoittaa sitä tietysti, että nainen näyttää 20-vuotiaalta eikä vanhene (niin kuin me kaikki tiedämme). Miehet sen sijaan vanhetessaan muuttuvat karismaattiseksi ja vanhuus vain parantaa heidän ulkonäköään. Huoh. Clairen nuorekkuutta pitää sitten toitottaa jokaisen henkilön suusta samaan aikaan, kun hän turhamaisesti tuijottelee peiliin tai vertailee itseään muihin naisiin. Kaikki muut naisethan ovat lihoneet ja muuttunut rumiksi kuten Claire meille ystävällisesti kertoo. Vaikka Claire on kuumin kaikista, hän on silti hyvin epävarma itsestään ja jaksaa kitistä ulkonäöstään. No, ei voi muuta sanoa kuin, että onneksi Claire on niin hyvännäköinen, koska hänessä on aika paljon muuta ärsyttävää.

Toisekseen Claire vaikuttaa hirvittävän itsekkäältä ihmiseltä. Tekee aina mitä päähän juolahtaa siksi, että se sattuu sopimaan itselleen parhaiten. Hänen otsalohkonsa on ilmeisesti kehittynyt jotenkin puutteellisesti eikä hän osaa arvioida toimintansa seurauksia laisinkaan tai riskejä. Itselle ei tulisi mieleen mennä laivaan, jossa on lavantauti, vaikka kuinka olisin vannonut lääkärinvalan ja olisin saanut rokotteen. Hän myös jättää lapsensa 200 vuoden taakse, jotta pääsisi rakkautensa luokse, jonka on tavannut viimeksi 20 vuotta sitten eikä tiedä tuleeko siitä edes mitään. Lapselleen jättämänsä kirjeen viimeisiksi terveisiksi laittaa 'älä liho'. Ööh. Ymmärrän, että tuo voisi olla jonkinlaista mustaa huumoriakin, mutta Clairen tapauksessa ei naurata edellisessa kappaleessa jo mainittujen asioiden vuoksi.

Clairen lääkäröinnit ovat nyt ongelma erikseen minulle, kuten olen jo aiempien osien arvosteluissakin kertonut. Monet pitävät näitä lääkäröintejä osana näiden kirjojen kiehtovuutta, mutta minulta ne ovat kyllä pois lukunautinnosta. Tuntuu vähän kuin lukisi iltasanomista lääketieteen artikkelia. Claire lääkärinä on minusta kylmä, vaikka hänestä yritetäänkin tehdä suurta sankaria. Lääkärit ovat ihmisiä siinä missä muutkin ja se inhimillisyyden puute tekee Clairesta minun silmissäni ärsyttävän.

Siinä oli purkautuminen Clairesta :D Seuraava ongelmani tämän kirjan kanssa, jälleen kerran, oli se, että kaikki parisuhdeongelmat ratkeavat aivan liian helposti minun makuuni eikä niitä oikeastaan edes ole. Claire näkee Jamien syleilemässä miestä, kuulee Jamien suudelleen samaista miestä ja kuulee, että Jamiellä on poika, josta on "unohtanut" kertoa. Kuulostaa aika ultimaattiselta kriisiltä? Ja mitenkä se ratkeaa. Claire vain päättää noin kahden sivun jälkeen antaa anteeksi, koska rakastaa Jamietä niin paljon. Anna minun kaikki kestää. Jos kirja on yli 900 sivua pitkä ja koko tarina tähän mennessä 3x900 sivua, niin siinä vaiheessa voisi vähän rakentaa enemmän näitä tilanteita ja kirjoittaa kunnon huutoriidan. Minä jopa päädyin toivomaan, että Jamie olisi rakastunut lordi Johniin. Hän oli niiiin symppis sen vähän perusteella, mitä hänestä kerrottiin.

Spoilerit loppuu. Huh, sainpas rykäistyä tämänkin. Tämä on todella pelkistetty teksti raakaversiosta ja voi kuulostaa vähän töksähtelevältä. En vain yksinkertaisesti enää jaksa työstää tätä :D

15. tammikuuta 2015

The Maze Runner + The Host + Gone Girl -elokuvat

Koulun penkillä istuminen on jälleen aloitettu ja elämä on taas paikasta toiseen juoksemista. Sain eilen illalla Matkantekijän (Gabaldon) päätökseen ja siitä olisi tarkoitus kirjoitella heti, kun vain ehdin. Nyt kuitenkin juttua parista leffasta lähestyvän viikonlopun kunniaksi. Nämä kaikki perustuvat kirjoihin, mutta ovat ihan puhtaita leffa-arvioita, sillä en ole lukenut mitään näistä.

The Maze Runner


Elokuva alkaa, kun päähenkilö Thomas herää eikä muista mitään, oma nimikin palautuu mieleen vasta muutamaa päivää myöhemmin. Paljastuu, että hän on labyrintin keskellä, jossa elää nuorien poikien yhteisö, joista kukaan ei muista miksi on päätynyt sinne. Päivisiin labyrinttiin pääsee kulkemaan ja osa pojista onkin runnereita eli he käyvät kartoittamassa labyrinttia ja mahdollista poispääsyreittiä. Öisin kulku labyrinttiin sulkeutuu ja labyrintissa kulkee "grievereitä", joista kukaan ei oikein tiedä mitään. Thomas on kuitenkin utelias ja tahtoo selvittää, mitä nämä Grieverit ovat ja yrittää keksiä reitin ulos.

Kokonaisarvosanaksi elokuvalle antaisin kaksi tai kolme tähteä viidestä. Tämähän perustuu dystopiakirjaan, mutta elokuva oli hyvin seikkailullinen ja voisi luonnehtia jopa jonkunlaiseksi nuorten toimintaelokuvaksikin. Tässä tapahtuu koko ajan jotakin ja jännitystä pitää yllä myös tietämättömyys kaiken tarkoituksesta. Se on osin jopa ongelma, kun lopussakin vastaukset jäävät uupumaan osittain ja kaikki jää vähän levälleen. Suurin miinus tuleekin siitä, että yksin omana elokuvanaan tästä ei oikein saanut selkoa ja tämä tuntui vain petaavan jatko-osia. Tämä ei myöskään onnistunut koukuttamaan minua niin, että haluaisin lukea kirjat eikä minua sinällään kiinnosta, mitä jatkossa tapahtuu. Ehkä tämä olisi pitänyt lukea eikä katsoa?

The Host


The Hostissa (suomennettu 'Vieras'?!) Melanie nimisen kehon ottaa valtaansa Wanda niminen alien. Alienit elävät ikään kuin loiset ja ovat ottaneet suuren osan maan ihmisten kehoista valtaansa. Melanie pyrkii kuitenkin vastustamaan Wandaa ja pyytää häntä auttamaan hänet takaisin niiden ihmisten luokse, joiden kehoa ei ole otettu vielä valtaan ja joiden joukossa on muun muassa Melanien pikkuveli ja poikaystävä. Rakkausdraamahan tämä pohjimmiltaan on, vaikka vähän scifiä onkin pyritty sekoittamaan juoneen mukaan.

Antaisin elokuvalle maksimissaan kaksi tähteä viidestä, mielummin varmaan yhden. Tai puoli. Katselin tämän kerran Netflixistä tylsyyksissäni ja mahtoi kyllä olla tylsää silloin. Varmaan jo ihan tuon julisteen mainossanat "Stephenie Meyer" ja "Twilight Saga" olisivat riittävä selitys arvosanalleni, mutta kirjoitan nyt jotain muutakin perusteeksi. Alkuun elokuvaa katsoessa piti totutella Melanien/Wandan pään sisällä tapahtuvaan vuoropuheluun, joka oli melko erikoista ja esimerkiksi mies lopetti elokuvan katsomisen heti alkuunsa sen takia. Juoni oli lapsellinen ja loppu hyvin ennalta-arvattava, mutta katsoin elokuvan sitkeästi loppuun ja pidin sitä perushömppäelokuvana, jollaisen voi katsoa silloin, kun ei kiinnosta miettiä syntyjä syviä. Tämä ei tosiaankaan saanut minua innostumaan itse kirjasta. Muistaakseni olen lukenut, että The Host olisi suunnattu vanhemmille lukijoille kuin Twilight, mutta itse en kyllä suosittelisi tätä aikuisille vaan teineille. En tiedä sitten, onko kirja jotenkin aikuismaisempi.

Gone Girl


Elokuvassa Nick Dunnen vaimo, Amy Dunne, katoaa. Aviopari kuvataan alussa täydelliseksi ja suhteen alkutaipaleelta näytetään onnellisia pätkiä. Kulissit alkavat kaatumaan pikkuhiljaa ja katsoja joutuu jatkuvasti pohtimaan, kumman puolella hän oikeastaan on. Aviomies joutuu pääepäillyksi ja elokuva keskittyy pohtimaan sitä, onko Nick todella murhannut Amyn vai onko Amy oikeasti kadonnut. Kuulostaa melko tavanomaiselta juonelta, mutta tässä on kyllä ihan oma ideansa pohjalla ja sen aistii elokuvan tunnelmastakin.

Antaisin ehdottomasti vahvat neljä tähteä tälle. Tässä oli koko elokuvan ajan hieno, melkein unenomainen tunnelma, jonka sisään upposi. Tämä elokuva laittoi katsojan aivot raksuttamaan kovasti ja koko ajan sai pohtia näkemäänsä. Elokuvan henkilöt oli rakennettu nerokkaasti niin, että joutui todella taistelemaan sen kanssa, kehen itse uskoo elokuvaa katsoessaan ja ihmisten erikoisuus ja erilaisuus tuli hienosti esille heissä. Ennen kuin paljastan mitään tärkeää, niin lopetan vain sanomalla, että lukekaa kirja tai katsokaa elokuva, oli tämä sen verran kiinnostava tapaus. En osaa sanoa kumpi on fiksumpaa, mutta mielestäni tämä toimi todella hyvin elokuvana ja tekisi mieli lukea kirjakin. Miinusta tulee ehkä lopusta ja ehkä hitusen liian hitaasta tahdista joissakin kohdissa.


Eri mieltä? Samaa mieltä? Kirjoista mielipiteitä?

6. tammikuuta 2015

Insugent ja Allegiant: Kaikki mikä niissä niin mättää

Nyt vuorossa olisi mielipiteeni sekä Insurgent- että Allegiant-kirjoista, jotka ovat osa Veronica Rothin Divergent-trilogiaa. Insurgentin luin joskus viime alkusyksynä innostuttuani Divergentistä. Insurgent oli mielestäni melko huono, mutta luin sen läpi melko nopeasti, jotta vihdoin pääsisin Allegiantiin ja loppuhuipennukseen. Allegiant ei valitettavasti ollutkaan se huipennus, jota olin odottanut ja jätin Kindlelläni lukemisen 87%:n kohdalle useammaksi kuukaudeksi. Ehkä se kertoo jo riittävästi kiinnostukseni tasosta. Nyt joululomalla päätin ryhdistäytyä ja lukea sen loppuun hinnalla millä hyvänsä.

Luin muutaman suomalaisbloggaajan kirjoituksia näistä ja he olivat olleet etenkin Allegiantiin tyytyväisiä. Minä olen taas aivan eri kannalla ja pidän Divergentiä ehdottomasti vahvimpana osana näistä. Nyt yritän selventää, miksi minä en pitänyt Insurgentista tai Allegiantista ja olisi mahtavaa kuulla muiden perusteluja omiani vastaan.

En suosittele lukemaan tästä eteenpäin ellet ole jo lukenut Divergentiä, sillä tässä voi tulla erittäin pahoja spoilereita. Lopussa on 'kenelle suosittelisin'-kappale kolmasviimeisenä ja siitä lähtien lukeminen on taas turvallista. Teen nyt alkuun pienet tiivistelmät kirjoista, jos joku haluaa kuitenkin lukea spoilereiden uhallakin tekstin eikä ole lukenut kirjoja aiemmin.

Insurgent
Tris ja Four + pari muuta ovat paossa Jeaninelta, joka tietysti yrittää nirhauttaa parhaansa mukaan heidät. Alkuun he ovat Amityn alueilla, josta he siirtyvät takaisin kaupunkiin (amityt on maalaishippejä, koska ne on kilttejä luonteeltaan) ja tapaavat factionlessien johtajan, joka "sattuu" olemaan Fourin mamma. Trisin ja Fourin välit alkavat rakoilla epäluottamuksesta ja erimielisyyksistä johtuen. Tris ei esimerkiksi luota Fourin äitiin ja molemmat tekevät omilla tahoillaan asioita toisen selän takana. Taistelu Jeanine Matthewsia kohtaan on tämän kirjan pääasiallinen juoni kuin myös kysymykset siitä, mitkä ovat Fourin äidin, Evelynin, todelliset motiivit.

Allegiant
Evelyn on factionlessien johtaja ja hallitsee tässä kirjassa lähes koko kaupunkia. Ylläripylläri, hän on kamala nilkki johtajana. Tris ja Four ja kumppaneita lähtee aitojen ulkopuolelle tutkimaan mitä siellä on. Selviää, että Chicago on ollut koekaupunkina yritettäessä puhdistaa saastuneita geenejä ja poppoo päätyy Bureau-yhtiön tiloihin (firma, joka hoitanut tätä geenihässäkkää) hengailemaan ja ottamaan selvää siitä kuka ajaa kenenkin etua. Tris ja Four jatkavat kiistelyään ja älytöntä puuhasteluaan. Olisi ihan vaan lukijan mielenterveydelle terveellisempää, jos näiden parisuhteesta voisi edes vaihteeksi Insurgentin jälkeen nauttiakin. Kirjassa on kertojina sekä Tris että Four (Four on sata kertaa coolimpi nimi kuin Tobias).

Mennäänpä sitten niihin ongelmiin.

Sekä Allegiant että Insurgent ovat molemmat mielestäni melko sekavia tapahtumiltaan ja junnaavat paikallaan. Allegiantissa asiaa ei auta nuo edellä mainitut kaksi kertojaa. Kertojien äänet ovat hyvin samanlaiset ainakin englanniksi lukemassani versiossa. Niin samanlaiset, että välillä pitää mennä kappaleen alkuun tarkistamaan, että kumpis se nyt olikaan. Tai sitten jossain vaiheessa kappaletta tajuaa, että 'aaaaa tämä olikin Four' kertojaäänen suudellessa Trisiä, kun kappaleen alussa ollut kertojan ääni on päässyt unohtumaan ja on kuvitellut lukevansa tarinaa Trisin silmin siihen saakka.

Nämä meidän kaksi kertojaa sitten taas pariskuntana on aivan oma lukunsa ongelmissani. Ykköskirjassa pari oli ihana ja jäin odottamaan innolla romanssin kehittymistä ja millaisia kupruja siihen mahdollisesti tulisi. Valitettavasti yksi paha pettymys koski juuri tätä romanssia. Insurgentista lähtien pari alkoi kiistelemään yhdestä ja samasta asiasta, valehtelusta ja salaa asioiden tekemisestä, Allegiantin loppuun saakka. Kiistely tapahtui tietysti kaikista tylsimmällä tappelun tavalla eli mököttämällä ja yksinäisellä märehtimisellä eivätkä ne johtaneet kunnolliseen tilanteen eskaloitumiseen vaan asiat annettiin sitten anteeksi, kun tarpeeksi kauan oltiin niistä jauhettu. Tuntui, että parisuhde ja sen ongelmat hallitsivat juonta toisin kuin Divergentissä tarina kulki erikseen ja romanssi oli vain ihana lisä. Allegiantin aikana toivoin parin jo eroavan, jotta ei tarvitsisi kuunnella enää samaa ruikutusta ja kaikista pahinta; toivoin sitä Fourin puolesta, ettei minulta vietäisi pois loppuakin mielikuvaa hänestä vahvana ja mysteerisenä ihmisenä.

Nämä parisuhdedraamat onnistuivat todellakin murjomaan Fourin ja Trisin ennen niin ihanat persoonallisuudet mielessäni. Varsinkin Fourista välittyi epävarma ja heikko mielikuva. Hän ei osannut tehdä mitään oikein. Pikkuhiljaa hermoni menivät hänen sekoiluihinsa ja itsesääliin. Four onnistui kuitenkin pysymään inhimillisenä toisin kuin Tris. Trisistä Roth teki superihmisen, joka oli oikeassa aina kaikesta ja joka uhrautui päättömästi. Varsinkin hänen marttyyrimainen teko lopussa oli ärsyttävä ja paistoi läpi useaa sivua aiemmin kuin hän mukamas vasta teki päätöksen.

Ihan kaikista suurin ongelma minulle oli varmaankin selitykset divergenssiin ja kaupunkeihin. Ensinnäkin, geeniselitys oli ehkä huonoin ikinä. Ihan vain perusluonnonlaki jo sotii kirjan pääperiaatetta vastaan. Huonot geenit karsiutuvat pois luonnonvalinnalla ja vahvat jatkavat sukua. Divergenssi ei näytä pääsevän vallitsevaksi kirjojen perusteella. Ja jos geenejä on osattu alun perin muunnella, niin niitä osataan myös sammuttaa tai laittaa takaisin päälle (ainakin melko suurella todennäköisyydellä). Nämä geenit, joita on sitten muunneltu, ja jotka on sitten todettu ikään kuin virheellisiksi, ovat myös aika epäuskottavia jo yksinäänkin. Ainakaan nykykäsityksen mukaan persoonallisuus ei synny pelkästään geenien vaikutuksesta. Se on jo ajatuksen tasolla melko yksinkertainen. Tähän kohtaan voisi pohtia esimerkiksi mielenterveydenhäiriöihin liittyvää periytymistä ja genetiikkaa. Tai miljoonan muun asian genetiikkaa. Aika harva sairaus on kuitenkin sellainen, että jos on sille altistava geeni, sen saa 100%:n varmuudella. Ympäristö ja kaikki muu mahdollinen vaikuttaa geenien ilmentymiseen hyvinkin paljon.

Minä keksin noin tuhat pahempaa asiaa, joita geneettisellä vahingolla saataisiin aikaan kuin vaikea persoonallisuus. Uskoisin myös, että ihmisten geenien muuntelu ei olisi mitään erityisen halpaa saatikka, että sitä tehtäisiin ilman kunnollisia alustavia kokeita, joissa voitaisiin todeta sitten, ennen kuin tehdään mitään koko kansanlaajuista muuntelua, että typerä idea, eipäs tehdäkään. On myös hämmentävää, että ensiksi ongelmien ajateltiin johtuvan ihmisten huonoista geeneistä. Sitten niitä muunneltiin ja tulos oli entistäkin huonompi. Sitten päädytään, että palataanpa takaisin muuntelua edeltäneeseen aikaan. Tästä seuraa ongelma minun ajatuksenkulussa: jos oli suuria ongelmia ennen geenimuuntelua, niin miksi sitten palata takaisin siihenkään tilanteeseen. Miksei geenimuuntelua jatkettu niin kauan, että saataisiin tyydyttävä tulos? Olisipa Roth valinnut mielummin vaikka jonkun viruksen, joka saastutti ihmiset tai vastaavaa.

Kaupungin ulkopuolinen maailma oli aikamoinen pettymys. Kun Tris ja Four poistuivat kaupungista Allegiantissa, olin niiin tyytyväinen, sillä kaupungin junnaava tilanne alkoi tuntua puuduttavalta umpikujalta. Odotin mahtavaa seikkailua ja jännittävää maailmaa aitojen ulkopuolella, vähän Mad Maxin tai Resident Evilin tyyliin. Maailma oli kuitenkin yllättävän samanlainen kuin tänäkin päivänä ja kuolettavan tylsä paikka viettää aikaa. Rothin ratkaisu oli se, että Tris ja Four päätyivät vain tuijottelemaan kaupungin tapahtumia ruuduilta ja kuuntelemaan sepustuksia geeneistä. Government oli jossakin kaukana. Sitten sekoillaan sen välillä, että ovatko geneettisesti vialliset oikeasti jotenkin pahoja vai ei. Koko se hieno maailma ja mukaansa tempaava juoni, joka piti minua otteessaan Divergentissä, loisti poissaolollaan.

"Pahikset" ovat näissä kirjoissa yksi iso heikkous. Jeanine oli ainut potentiaalinen pahis näissä kirjoissa. Pahisten multihuipentuma oli se, kun Evelyn luovutti sodan, kun Four vain lampsi pyytämään sitä. Mihin ne kaikki diktaattorin elkeet unohtuivat? Miksei niille Bureaun tyypeille voinut sanoa vain, että Four menee kysymään voisiko sodan lopettaa ja jos vastaus on ei, isketään näihin sotahulluihin muistiseerumit? Pitikö tätäkin ratkaisua pitkittää, kun oli selvästi niin ultimaatttinen ongelma. Ymmärrän hyvin sen, ettei ole olemassa täysin pahoja ihmisiä, mutta näissä kirjoissa jäi kuitenkin puuttumaan sellainen selkeä vastapaino ja se voima, jota tuli vastustaa. Ketä vastaan näissä nyt siis loppujen lopuksi taisteltiin? Suurin taistelu Allegiantissa oli siitä, että Tris esti Bureau-häiskiä resettaamasta Chicagolaisia muistiseerumilla. Bureau-tyypit taas yrittivät estää sodan eli ihmisten turhan kuolemisen. Nälkäpeleissä poliittinen valtapeli oli kiinnostavaa ja toimi, mutta näissä politiikka ja vääryys kaupunkilaisia kohtaan ei oikein noussut edes todelliseksi kysymykseksi. Muuten kuin tietysti sen muistiseerumijupakan osalta.

Seerumeista puheen ollen. Miksi ihmeessä on pitänyt kehittää erikseen joku kuoleman seerumi? Ööh. Tulee mieleen aika monta myrkkyä ja ainetta, jotka toimivat "kuoleman seerumeina" ilman, että sitä varten tarvitsee kehitellä jotain näin fancyä. Seerumien käyttökin oli vähän ontuvaa. Miksi Chicagolaisiin olisi tarvinnut käyttää juuri muistiseerumia? Eikö heihin olisi voinut käyttää sitä amityn onnellisuusseerumia? Koko maapallon/jenkit olisi voinut ruiskutella täyteen amityn seerumia ja kaikki olisivat halailleet puita ja kyntäneet peltoja.

Amityn seerumin levitys olisi ollut ratkaisuna aika saman arvoinen kuin todellinenkin ratkaisu. Konfliktit vältettiin tai ne ratkesivat laiskasti. Evelyn luovutti siis kysymällä. Marcus luovutti joukkopaineen alla. Ketään ei kiinnostanutkaan, että onko kaupunki aidattu vai ei. Chicago jatkoi elämäänsä omaa rataansa. Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Eikö tässä maailmassa ollut mitään muuta muuttamisen arvoista muuta kuin vapaa tahto lähteä pois silloin, kun haluaa?

Nyt erittäin paha spoiler alert! Olen lukenut jotain sellaisia juttuja, että kirjailija haluaa olla erilainen ja erottua muista siten, että murhailee kirjan henkilöitä melko surutta. Sanoisin, että sitä saa mitä tilaa ja kuolemat ovat juuri niin tyhjänpäiväisen oloisia kuin on niiden tarkoitusperäkin. Hän ei saa kasvatettua henkilöistä niin kiinnostavia (tai läheisiä), että niiden kuolema juurikaan kiinnostaisi. Insurgentissa Tori kuolee melko alussa kirjaa todella mitään sanomattomasti ja minua asia ei liikuttanut sitäkään vähää, sillä en kokenut Toria mitenkään erityisen tärkeäksi henkilöksi. Myöskään äidin kuolema ei juurikaan koskettanut Divergentissä, koska hänestä ei juurikaan puhuttu koko kirjassa. Hän olisi ollut paljon kiinnostavampi elossa. Willin kuolema taas oli pakollinen paha ja siitä seurannut välirikko Christinan kanssa ärsyttävä. Eräskin kuolema (kaikki lukeneet varmaan tietää mikä) tuntuu väkisin tehdyltä pakkoratkaisulta eikä miltään eeppiseltä päätökseltä. Olisin halunnut sanoa 'vau' ja itkeä, mutta sen sijaan minä ihmettelin vielä useammankin kappaleen jälkeen, että ei kait nyt noin mitäänsanomattomasti pääty se elämä.

Olen saanut traumat Divergentin jälkeen kirjasarjoista/trilogioista. Pelkään kuollakseni, että luen ensimmäisen kirjan, joka on koukuttaa ja sen jälkeen koen karvaan pettymyksen. Olisihan minulla aina se vaihtoehto lopettaa lukeminen kesken, mutta optimisti minussa kuvittelee, että kyllä se tästä.

No, kelle minä nyt suosittelisin näiden kahden lukemista. Tekisi mieli sanoa, että en kellekään ja vaatia omatkin rahat takaisin. Parempi, kun luette vaan Divergentin ja kuvittelette mielessänne jonkunlaiset omat jatkot sille. On kuitenkin vaikea oikeasti sanoa niin, sillä toiset ovat pitäneet näistä paljonkin. Kirjat ovat liikuttaneet heitä ja he ovat pitäneet loppua omaperäisenä ratkaisuna. Eli sanoisin, että lukekaa nämä ja päättäkää sitten, mitä mieltä olette. Kun on pettynyt näin pahasti kirjaostoonsa kuin minä, on vaikea nähdä niitä hyviä asioita, joita kirjoissa on ollut. Sitä ryhtyy vain etsimään vikoja vikojen jälkeen ja alkaa liioitella niitä häiritseviä tekijöitä.

Nyt sitten täytyy sanoa kiitos ja anteeksi. Isot aplodit sinulle, joka olet lukenut tämän loppuun. Ei varmasti ollut helppo tehtävä, mutta ei muuten ollut tämän kirjoittaminenkaan. Korjasin tekstiä useaan otteeseen (varmaan kahdeksan tuntia olen käyttänyt yhteensä), jotta se ei olisi niin provosoiva. Tämä oli nyt vain minun mielipiteeni kirjasta ja on jännittävää, miten se eroaakaan joidenkin toisten mielipiteistä niin paljon.

P.s. Luin tosiaan Insurgentin varmaan 6kk sitten ja 87% Allegiantista suoraan sen jälkeen eli minulla voi olla asiavirheitä kirjoihin liittyen, kun muisti ei riitä.

4. tammikuuta 2015

Divergent l. Outolintu

Eilen sain vihdoin päätökseen Veronica Rothin kirjoittaman Divergent-trilogian ja tässä tulee nyt kirjoitus ensimmäisestä osasta, Divergentistä. Pahoittelut jo etukäteen siitä, että joudun käyttämään omia suomennoksiani tekstissä. Luin kirjat Kindlelläni ja luonnollisesti ne ovat siitä syystä olleet minulla englanniksi. Palautetta saa antaa :D

Divergent kertoo Trisistä, joka asuu kaupungissa (entinen Chicago), jota reunustaa aidat ja joka on jaettu viiteen osioon persoonallisuuksien mukaan. Nämä osiot ovat abnegation (epäitsekkäät), erutide (viisaat, älykkäät), candor (rehelliset), amity (kiltit, avuliaat tms) ja dauntless (rohkeat). Näiden lisäksi kaupungissa häärii factionlessit eli sellaiset, jotka eivät kuulu mihinkään näistä. Jokaisella henkilöllä tulisi olla selkeästi päällimäisenä yksi näistä factioneiden piirteistä, mutta Trisille selviää, että hän on divergent eli häntä ei voi lajitella yhteen factioniin. Divergenssi on vaarallista ja se on syytä piilottaa, sillä divergentit ihmiset tapetaan. Siitä ei voi kertoa edes omille vanhemmilleen. (Divergenssi onkin sitten täysin eri asia kuin factionless, koska totta kai aidatussa kylässä on järkevää heittää osa ihmisistä myös kerjäläiseksi ja pummeiksi, vaikka heidät periaatteessa on pystytty luokittelemaan factioniin ja jopa työskennelleet niissä, ihan vain luokkayhteiskunnan kunniaksi.)

Tris on syntynyt abnegationiin, mutta päättää vaihtaa dauntlessiin. Kuten voi päätellä, nämä kaksi factionia ovat hyvin erilaisia. Faction menee veren edelle eli omaa perhettään ei saisi enää nähdä enää vaihdon jälkeen paitsi sovittuina aikoina ja lisäksi se määrittää minkälaista työtä tulee tekemään, joten päätös on suuri. Trisin valitsemassa dauntlessissa onkin vähän nihkeämpi meininki eikä factioniin pääse ilman, että läpäisee koulutuksen ja tätä rankkaa koulutusvaihetta aletaan sitten seuraamaan samalla, kun tämä dystopiamaailma alkaa pikku hiljaa avautumaan.

Tätä kirjaa on hyvin vaikea tiivistää ja selittää sitä lukemattomalle, sillä maailma on näissä niin omanlaisensa. Kun minä luin tämän viime keväänä, olin hyvin innoissani. Kirjan maailma petasi paljon mahdollisuuksia tuleville kirjoille ja Tris vaikutti erinomaiselta päähenkilöltä, vähän Katnissin kaltaiselta paitsi ehkä vielä askeleen verran toiminta- ja päätöskykyisemmältä. Four, toinen päähenkilö, on myöskin erittäin kiinnostava tapaus. Tässä kirjassa asiat liikkuivat jatkuvasti ja juoni oli hyvä. Tämä oli ehdottomasti paras tämän sarjan kirjoista.

Mutta kyllä minä tästäkin keksin nurinaa. Ensinäkin nämä osiot/factionit olivat kyllä vähän typeriä. Amityt hoitaa maanviljelyn, koska....?? Jos Tris olisi mennyt ihan mihin tahansa muuhun factioniin kuin dauntlessiin, kirja olisi ollut supertylsä. En myöskään ymmärtänyt sitä, miksi omaa perhettään ei saa factionin vaihdon jälkeen enää tavata. Mitä haittaa siitä olisi ollut? Eikö ole vähän epäreilua, että ne, jotka pysyvät factionin sisällä, saavat nähdä perhettään mielin määrin ja muut eivät? No, reiluus ei kylläkään tainnut olla tämän kirjan pointti.

Toisekseen aidan merkitystä korostettiin useaan otteeseen, mutta ainut mitä siitä sanottiin oli vain, että ihmiset olettivat, että sen ulkopuolella on ihan kamalaa ja aidat pitävät huolen, ettei kamaluus tule sisälle. Kuinka voi olla, että monta sataa vuotta ketään ei kiinnosta mennä aidan toiselle puolelle? Etenkin, kun siellä näkyy, että aidat on selkeästi teljetty niin päin, ettei sieltä pääse ulos? Eikö factionlessit olisi vain helpompi heittää aidan ulkopuolelle, kun heistä ei kerta mitään hyötyä ole?  Trisin päässä sentään vähän käväisee aidan typeryys, mutta siihen se sitten jääkin. Aidasta siis puhuttiin, mutta juttu oikeastaan sivuttiin kokonaan ykköskirjassa ainakin ja oli vähän sellainen btw, elämme täällä aidan keskellä jostain syystä, mitä kukaan ei tiedä. Eikö tuolla kaupungissa pitänyt olla kokonainen faction, joka on kiinnostunut tutkimaan uusia asioita ja toinen faction, jotka ovat hullun uhkarohkeita?

SPOILEREITA TÄSSÄ KAPPALEESSA! Viimeisimpänä nipotuksen aiheena olivat muutamat henkilöiden kuolemat kirjassa, jotka olivat mielestäni aika turhia. Tämä tosin tuntuu toistuvan myöhemmissäkin kirjoissa. Mielestäni Roth olisi saanut paljon enemmän irti tulevista kirjoistaan, jos ei olisi tappanut äitiä ja Williä, he olivat kuitenkin hyvinkin käyttökelpoisia henkilöitä juonen kannalta, varsinkin äiti olisi ollut kiinnostava.


Vaikka monia asioita jäi roikkumaan tässä kirjassa ja selityksiä puuttumaan, tämä tempaisi kyllä täysillä mukaansa. Halusin heti lukea Insurgentin ja Allegiantin, mutta näin jälkiviisaana suosittelisin jättämään tämän sarjan lukemisen Divergentiin. Divergentissä on oikeastaan koko tämän sarjan taika purkitettuna; dauntlessien jännittävä elämäntapa ja hienosti eteenpäin kulkeva juoni. Sitä samaa ei mielestäni tulevista osista löydy.

2. tammikuuta 2015

Sudenkorento l. Dragonfly in Amber

Eilen tartuin tuumasta toimeen ja päätin lukea Diana Gabaldonin Sudenkorennon loppuun tajuttuani, että nyt lomalla ollessa on parempi hoitaa homma kotiin.. En muuten ihan hirvittävästi syty kirjan nimelle. Muukalainen ja Matkantekijä ovat mielestäni jotenkin ihan eri tasolla niminä ja muutenkin tuntuu melko kaukaa haetulta tuo. Ymmärrän kyllä mihin liittyy, mutta silti.

Kirjassa Claire on 20 vuotta vanhempi ja elää vuotta 1968. Hän palaa tyttärensä, Briannan, kanssa Skotlantiin ja kertoo tälle tarinan oikeasta isästään. Samalla kuullaan, mitä Clairelle ja Jamielle tapahtui sen jälkeen, kun ensimmäinen kirja päättyi.

Tällä hetkellä päällimmäiset fiilikset ovat jälleen kerran haikeat. Ihan kuin itsekin olisin joutunut lähtemään Clairen mukana pois 1700-luvun Skotlannista parikymmentä vuotta sitten. Minä todella pidin tästä kirjasta, mutta matkani sen kanssa ei ollut sileä ja helppo vaan melkoisten taistelujen kautta käyty. Loppujen lopuksi päädyin pitämään kirjasta, mutta täytyy kyllä sanoa, että se ei ollut aivan yhtä helppoa kuin ensimmäisen kanssa.

Ennakkoluuloni kirjaa kohtaan olivat melko surkeat. Rakastan Clairen ja Jamien tarinaa ja pidän mielettömästi tästä kirjasarjasta, mutta silti minun on vaikea puhua siitä positiivisesti. On vaikea sanoa, mitä olisin halunnut kuulla tai millaisen tarinan olisin hyväksynyt, mutta minulla tämä kirja ei ainakaan lähtenyt käyntiin helposti. Mielestäni kirjassa käynnistyi tarina vasta noin 500 sivun kohdilla eli aika kauan sai odotella. Siihen saakka lukeminen oli minulle ihan karseata taistelua, jotta en hyppisi liikaa sivujen ohi. Yksinkertaisesti elämä Ranskassa ei ollut kovinkaan mielenkiintoista mielestäni lopun kommelluksia lukuun ottamatta.

Luin, että monet muut bloggaajat pitivät varsinkin alusta ja lopusta, joista minä en taas pitänyt ollenkaan. Roger ja Brianna olivat hahmoina varsin mitäänsanomattomia mielestäni. Tai no, Brianna vaikutti todella ärsyttävältä. Eikö hänen pitänyt olla 20-vuotias? Tuntui enemmin 12-vuotiaalta. Clairesta taas jäi jotenkin väsähtänyt mielikuva. Paitsi, että hän ei tietenkään ollut rapistunut yhtään ulkonäöltään.... Mutta härän luonteella taistelin sekä alun että aivan lopun läpi.

Kävin melkoista väsytystaistelua oikeastaan melkein viimeisen 200 sivun kohdille. Siitä tarina lähti vetämään minua sisään kuin juna ja lopussa huomasinkin jo pitäväni taas kirjasta ihan mielettömästi. Yhtäkkiä pidinkin lopusta, vaikka olin sitä kohtaan hyvin skeptinen ja negatiivinen etukäteen (olin lukenut sen etukäteen :D). Kaiken kaikkiaan jäi siis todella ristiriitaiset tunteet tästä kirjasta. Alkuun toivoin vain, että saisin kirjan nopeasti luettua, kun se tuntui niin tuskaiselta ja lopussa sitten jo itkin ja elin ihan täysillä mukana tarinassa. Ihan kuin itse olisi pitänyt erota siinä samassa. Hämmentävää.

Gabaldon on ilmeisesti valinnut sellaisen linjan, että aikamatkustuksessa historian kulkua on mahdotonta muuttaa. Ikään kuin kaikki olisi jo ennalta suunniteltu etukäteen. Tässä kirjassa tuo aikamatkusajatuksella pelaaminen toimi vielä hyvin, mutta en ole varma, miten tämä aikamatkustushomma toimii, jos sillä aletaan venkslata paljon tulevissa kirjoissa.

Sitten hämmennyksen/ärsytyksen aiheita. Edelleen oli joitain samoja asioita kuin ekaan kirjaan, mutta en jaksa niitä kaikkia kirjoittaa. Jälleen kerran SPOILER ALERT seuraavien numeroitujen kohtien verran!

1. Ongelmien ja selkkausten määrä. Tuntuu, että näissä kirjoissa on liikaa ongelmia eikä yhtä yksittäistä pääprobleemia meinaa saada kaivettua sieltä välistä. Tai no, ensin ei tapahdu yhtään mitään ja sitten yhtäkkiä ongelmia tuleekin jatkuvalla syötöllä. En lukijana ehdi rauhoittaa itseäni lainkaan. Sitten taas toisaalta onhan se mielettömän koukuttavaa ja jännittävää, kun koko aika saa pelätä päähenkilöiden puolesta. Näitä lukiessa, kun tuppaa käymään niin, että kiintyy kovasti ainakin Jamieen ja Claireen. Mutta ehkä ongelmani on näissä, että toisiin ongelmiin käytetään liian vähän aikaa minun mielestäni. Esimerkiksi Clairen ollessa sairaalassa sairaana itse, olisin toivonut siitä paistavan enemmän läpi sellainen elämän ja kuoleman taistelu.

2. JA MIKSEI SE NAINEN OSAA IKINÄ HOITAA ITSE ITSEÄÄN POIS PULASTA?!? Kaipa minä olen nykyään ihastunut sellaisiin Katniss Everdeenin ja Trisin tapaisiin itsenäisiin puurtajiin. Ilmeisesti vasta tulevaisuudessa naiset ovat kykeneväisiä johonkin järkevään. Mutta toisaalta, onhan se ihana ajatus, että kyllä Jamie pelastaa... Eli kyllä minä tästäkin pääsen yli.

3. Lääkärijutut. Claire vaikuttaa tekevän diagnooseja kuin kokenutkin lääkäri. Tubinkin onnistui diagnosoimaan, en ole ihan varma mistä sen tiesi annettujen tietojen perusteella. Minun mielestäni tauti olisi voinut olla mielestäni mitä tahansa myöhäisvaiheen kupasta keuhkokuumeeseen. Tähän sairaskertomuksiin kohdistuvaan ärsytykseen vaikuttaa myöskin se, että välillä tuntuu kuin lukisi jotain koulukirjaa, kun tulee monta sivua jotain sotakohtauksen potilaiden hoitoa. Tiedän, että toiset alaa opiskelevat ihmiset taas tykkäävät lukea näitä, mutta minä olen varmaan sitten se poikkeus, joka ei halua. Ihmettelen toisaalta myös, miten alaa tuntemattomat jaksavat lukea näitä. Mielestäni nämä kuuluvat usein niihin turhiin sivuihin, jotka eivät liikuta tarinaa suuntaan eikä toiseen ja näitä voi olla todella monta sivua hyvinkin yksityiskohtauksin kuvauksin. En vain ymmärrä ketä muuta nämä yksityiskohtaiset tiedot anatomiasta kiinnostavat. Joten kertokaa :D

4. Edelleenkin ne konfliktit Jamien ja Clairen välillä. Tai pikemminkin niiden olemattomuus. Mikään ei ärsytä minua enempää kuin kiistat, jotka vaikuttavat infernaalisilta ja merkittäviltä ja jotka kuitenkin ratkeavat kuin itsestään. Kaikki "pahat" teot Gabaldon pyrkii hyvittämään aikomuksilla tai muulla. Esim. Clairen ja Ludvigin seksi oli mitäänsanomatonta (eli ei mitään väliä, ei kiistaa siitäkään, oliko sitä pakko sitten edes olla ollenkaan) ja Jamie puolustikin töppäillessään vain prinssin tavoin Fergusia (eli sitäkään ei tarvinnut oikeastaan sopia, koska se olikin ok).


Mikäli et ole vielä Gabaldonin Matkantekijä-kirjoja lukenut, niin suosittelen näiden kahden ensimmäisen perusteella kyllä ehdottomasti lukemaan. Tämä on niitä kirjoja, joiden maailmaan uppoaa, vaikka ei haluaisikaan. Lopussa elää ihan täysillä mukana tunteissa ja toivoo, ettei tämä sarja koskaan lopu, koska haluaa palata sinne maailmaan aina vain uudestaan. Gabaldon osaa kyllä kirjoittaa todella pitkästyttävästi, mutta myöskin todella otteessan pitävän tarinan. Kyllä minun maailmani ainakin olisi köyhempi ilman näiden kirjojen lukemista.

Joskus näitä on verrattu hairlekiineihin ja pahimpana loukkauksena sanottu 50 Shades of Greyn tien tasoittajaksi. Ei tämä tietenkään ole juoneltaan niin surkea kuin viimeksi mainittu on, mutta kyllä tämä vain muistuttaa kovasti juurikin sen kategorian kirjaa. Mies, joka on todellinen urho, joka pelastaa kaikelta. Nainen on tietysti fiksu, vahva (???) ja kaunein ikinä. Kyllähän näissä kaikissa kirjoissa kuitenkin juoni sinällään on sivuseikka sen suuren rakkaustarinan rinnalla. Matkantekijä-kirjoissa sattuu olemaan vain keskimääräistä parempi tarina takanaan.

Seuraavaksi ajattelin taistella Allegiantin loppuun. Siitä kirjoituksesta ei tule kaunista... :D

1. tammikuuta 2015

Kateellinen kaikesta siitä ajasta

Olen lueskellut tässä viime aikoina paljon kirjablogeja ihan vain siitä syystä, että nyt itse perustin oman pikku lukupäiväkirjani. Olen todennut, miten vähän yksinkertaisesti ehdin lukemaan. Nyt menneenä syksynä en lukenut yhtäkään koulun ulkopuolista kirjaa ja tästäkin viiden viikon joululomasta kaksi kului psykologian tenttiin luvun kanssa. Tosin vähän vasemmalla kädellä..

Opiskelen tällä hetkellä lääketiedettä ja kuukauden aikana tulee luettua aika monta sataa sivua ihan vain koulujuttuja. Kuten arvata saattaa, niistä ei juuri lukupäiväkirjaa tehdä. Ikävää koulussa on myös se, että tähän mennessä en ole vielä koskaan onnistunut lukemaan "liikaa" eli aina on joitakin osa-alueita, joita ei vain ole ehtinyt lukea kunnolla. Kun ihan jo koululukemistenkin kanssa joutuu priorisoimaan, niin tietysti saman homman joutuu tekemään vapaa-ajan kirjojen kanssa. Ehkä minun olisi mahdollista lukea aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa muutama kappale kirjaa, mutta en ole varma, onko minusta sellaiseen lukutyyliin.

Olen aikataulutuksen suhteen erittäin epäorganisoitunut ihminen ja uskon, että muuttamalla sitä, pystyisin maksimoimaan aikaani paremmin. Mutta kuten sanottua, se ei todellakaan ole vahvimpia osa-alueitani. Sitten on vain niitä juttuja, jotka kiinnostavat enemmän kuin lukeminen.

Minulla on oikeastaan vain kaksi lukuvaihdetta: täysillä yötä päivää pakkomielteisesti tai sitten tappavan hitaasti niin, että ei varmasti edisty. Enkä ole kovin hyvä luovuttamaan asioissa eli vaikka joku kirja etenee hitaasti sen tylsyyden vuoksi, en voi jättää kirjaa kesken ja unohtaa koko hommaa. Minulla on edelleen kesken Sinuhe egyptiläinen (ollut varmaan kaksi vuotta luvussa), Allegiant (puolisen vuotta ollut auki Kindlessä) ja sitten tämän hetkinen luettava on Diana Gabaldonin Sudenkorento. Ekan osan Matkantekijä-sarjasta luin varmaan yhdessä vuorokaudessa, mutta tätä olen lukenut jo kolme päivää enkä ole paria sataa sivua edempänä. Joudun jatkuvasti taistelemaan sen kanssa, etten hyppää koko Ranska-osion ohi. Oikeastaan mieleni tekisi hypätä jo seuraavaan kirjaan..  Niinpä kerään kaiken itsehillintäni ja luen sitä aina silloin tällöin muutaman kappaleen ja toivon, että pian kirja imaisee minut takaisin sisäänsä.

Eikä minulla ole tämän hetkiseen lukuvauhtiini mitään selitystä kuin oma kiinnostus asiaan. Päivät ovat pelkkää lomaa ja minulla olisi kaikki maailman aika käytettävänäni. Nyt, kun minulla on näitä arvokkaita lomapäiviä hyppysissäni, en saisi unohtaa niiden arvokkuutta. Minun pitäisi käyttää kaikki mahdolliset minuutit juuri niihin asioihin, joita en ehdi muuten vuoden aikana tekemään. Lukea kirjoja, kirjoitella niitä tarinoita ja katsella TV:tä kuin viimeistä päivää.

Jos tänne nyt ketään lukuhirmua eksyy, niin muutamia kysymyksiä teille. Onkos kukaan keksinyt mitään niksejä näihin aikatauluongelmiin vai onko parempi pitää mentaliteetti, että haudassa ehtii sitten levätä? Onko teillä, jotka ehtii lukea hirmuisesti, sisällä niin kova palo lukemista kohtaan, että se menee kaiken edelle?

Ai niin, hyvää uutta vuotta!