Sarah J. Maas: A Court of Wings and Ruin (A Court of Thorns and Roses #3)

Minä taistelin pitkään sitä halua vastaan, joka aina hinkui ACOTAR-sarjan kolmannen osan perään. Minulla on Maasin kanssa vähän ristiriitainen suhde. Hänen kirjansa ovat jollakin tapaa mielettömän koukuttavia ja järkälemäisiäkin kirjoja saan häneltä helposti luettua kevyen kerrontatavan vuoksi. Mutta... Kaikki hänen sarjansa tuntuvat aina edetessään menettävän sen punaisen lankansa ja sisältävän enemmän jaarittelua osa osalta. Niinpä minua pelotti, mitä tämä 700-sivuinen järkäle pitäisi sisällään.

Feyre on takaisin Tamlinin luona ja joutuu esittämään osaansa onnellisena naisena. Hybern punoo joukkojaan ja suunnitelmiaan yhteen, ja kaikkien on valittava puolensa nyt. Kaikki tuntuvat olevan niin toisiaan vastaan, ja Feyren ollessa kostoretkellään Tamlinin luona, tuntuu kaikki menevän aina vain enemmän solmuun. Kehen voi luottaa taistelussa vapauden puolesta?

Aloitetaan siitä, mistä pidin todella paljon. Se oli ehkä se, että tämän sarjan pahikset osaavat todella olla pelottavia ja oikeasti pitää jännityksessä. Hybern osasi olla todella kuumottava ja jouduin ihan oikeasti ihmettelemään, että miten hänet voitetaan tässä pelissä. Tähän liittyy kuitenkin sellainen miinus, että pahikset ovat tässä kirjassa suurimman osan poissa ja ehkä 1/10 verran paikalla tarinassa, mikä on todella vähän ottaen huomioon kirjan pituuden.

Maas osaa myös rakentaa jännitteitä hyvin ihmisten välille. Tamlinin ja Feyren välit ovat todella erikoiset ja mielenkiintoista seurattavaa, mutta harmillisesti tämäkin osio kirjasta päättyy hyvinkin nopeasti ja keskittyy kaikenlaiseen muuhun turhaan. Night courtin kerätessä liittolaisia jännitteitä myöskin on kaikista suunnista tietysti ja ehtiipähän ystävystenkin välit rakoilemaan. Näiden juttujen seuraaminen oli ihan hauskaa viihdettä.

Mutta... Kylläpäs tämä oli pitkä kirja ja paljon mietiskelyä ja keskusteluja. Hahmojen kehityskaaret tuntuivat junnaavan jokseenkin paikallaan. Feyre on sama vanha Feyre, Rhys on sama vanha Rhys. Nesta kiukuttelee kaikille ja on koominen omalla tavallaan, mutta ehdin 700 sivun aikana jo vähän kyllästyä siihenkin. 

Kyllähän minä omalla tavallani myös nautin siitä, että sain nauttia näistä hahmoista ja heidän välisistään suhteista, mutta ehkä minä olisin halunnut jotakin uutta. Olin jo viime kirjassa pettynyt Rhysandiin ja siihen, että hän onkin kaikkia rakastava höppänänpöppänä. Ykköskirjassa luvattiin jotain ihan muuta. Mutta, ACOWAR on kyllä todellista ilottelua niille, jotka rakastavat näitä hahmoja ja varmaankin sarjan fanit saavat tästä ihan kelpoisen lopun tarinalle. Kolme tähteä.

Ja täydennetäänpäs taas vähän YA-kirjabingoa:

4. Erika Vik, Hän sanoi nimekseen Aleia: Julkaistu vuonna 2017
5. Sarah J. Maas, A Court of Wings and Ruin:  Kirjassa on +400 sivua

Sarah J. Maas: A Court of Mist and Fury (A Court of Thorns and Roses #2)

Hellureiii! Tietokoneeni päätti irtisanoa sopimuksensa parisen viikkoa sitten ja sen vuoksi on ollut vähän radiohiljaisuutta. Nyt on kuitenkin uusi (ja aika surkea) kone käytössä. Tästä se lähtee.

Lyhyesti ja spoilerittomasti voin todeta tästä Maasin ACOTAR-sarjasta, että kyseessä on hyvin samantyyppinen sarja kuin Throne of Glass eli kevyttä fantasiaa hyvin rakennetulla maailmalla. ACOTAR on kuitenkin sarjana mielestäni hidaskulkuisempi ja juoni on tähän mennessä kummassakin kirjassa ollut vähän hukassa. Mutta tämä kirja on siis kakkososa sarjassaan ja tämä postaus spoilaa niitä, jotka eivät ole lukeneet ykkösosaa.

ACOTARIn lukeneita tämän arvostelun ei pitäisi erityisesti spoilata, mutta jos et halua tietää mitään kakkososasta, ehkä ei kannata edetä tästä eteenpäin. Ykkösosa oli mielestäni juonellisesti parempi ja ylipäätänsä kiinnostavampi, mutta jaksoin minä tämänkin tarpoa loppuun.

 Kuva täältä

Feyre totuttelee elämään keijujen maailmassa, jossa rakennetaan kaupunkeja uudelleen Amaranthan jäljiltä. Loppuelämä Tamlinin kanssa odottaa ja Feyren pitäisi olla onnellisimmillaan, mutta maailman pelastamisen jälkeen jäljelle on jäänyt ainoastaan inhottavia muistoja ja paljon tekoja kaduttavaksi. Lisäksi Rhysandin kanssa tehty sopimus ajan viettämisestä Night Courtissa kiusaa Feyreä. Vähitellen keijumaailman rauha alkaa kuitenkin jälleen järkkymään, kun uusi uhka nostaa päätään, ja Feyren täytyy koota itsensä.

Lukiessani tätä kirjaa päivitin Goodreadsiin kertaalleen, että Rhysandin puolesta olen valmis kestämään 70% tylsyyttä ja 30% huikeaa toimintaa. Kirjan loputtua huomasin kuitenkin olevani tiukan tehtävän edessä. Olinko tyytyväinen siihen ehkä noin 2%:in, joka lopulta viihdytti?

(Tuttavallisesti kutsuttuna) ACOMAF on melko hidaskulkuinen ja juoni antaa odottaa lukijaansa. Ja minä tarkoitan, että todella, todella pitkään. Romanssit ja muut tunnepuolen asiat valtaavat paljon tilaa ja ovat kyllä omalla tavallaan hyvinkin kiinnostavia ja erinomaisesti kirjoitettuja. Etenkin alkuun Feyren tunteiden käsittely oli todella kiinnostavaa luettavaa. Kirjassa on hyvin kuvailtu sitä sisäistä taistelua, mikä seuraa siitä, että on yrittänyt tehdä oikein ja kuitenkin samalla on joutunut tekemään huonoja päätöksiä yhteisen hyvän vuoksi. Lisäksi Tamlin kohtelee Feyreä kirjassa melko huonosti ja Feyren tukahtumisen tunteen pystyi tuntemaan itsekin. Jos on aiemmin ollut Tamlin-fani, niin tämä kirja voi olla melko ikävää luettavaa :D

Juoni ei vain onnistunut kantamaan kaikkea sitä tunneryöppyä, joka kirjassa oli. Yleensä Maasin kirjoissa on vahvempi juoni minun mielestäni, vaikkakin ehkä vähän hitaampi kuin YA:ssa yleensä. ACOMFin kohdalla jouduin jo ihan kunnolla venyttämään kärsivällisyyttäni, kun kirjassa ei tapahtunut oikein mitään. Maas on kuitenkin siinä mielessä ollut ainutlaatuinen YA-kirjailija minun kohdallani, että vaikka hänen kirjojensa juoni polkee paikallaan 500 sivua, sivut lentävät ohitse enkä sitä sen kummemmin murehdi.

Mutta totuus on kuitenkin se, että silloin tietää, että ei mene hyvin, kun päädyn lukemaan spoilereita netistä, että jaksan kirjan loppuun. Niin valitettavasti kävi tämän kohdalla. ACOMAFIssa on huikaisevat 640 sivua ja siinä ajassa jonkinlaista juonta alkaa kaipailemaan. Petyin maailmanrakennukseen monellakin tapaa ja Rhysand ei myöskään vakuuttanut.

Maas on kuitenkin erinomainen kirjoittamaan kirjoille loppuja. Kun suljin ACOMAFIN kannet, huomasin himoitsevani seuraavaa osaa heti, vaikka viisi minuuttia aiemmin olin valmis luovuttamaan koko kirjasarjan kanssa.

Kolme erittäin ristiriitaisissa tunnelmissa annettua tähteä. Tuntuu vähän siltä, että yhtä hyvin olisin voinut antaa tälle yhden tai neljä tähteä, kun osia kirjasta rakastin ja osaa en taas millään jaksanut lukea. 

Sarah J. Maas: Heir of Fire (Throne of Glass #3)

Kuva täältä

Celaena on päässyt Wendlyniin ja on matkalla tätinsä, Maeven luokse, jotta saisi vastauksia siihen, miten voisi nurjertaa Adarlanin kuninkaan kammottavat voimat. Henkisesti Celaena on palasissa, sydän särkyneenä ja aivan pihalla siitä, kuka hän on ja mitä varten hän itse taistelee. Hänellä on jäljellä enää lupaus Nehemialle siitä, että hän vapauttaa tämän kansan orjuudesta. Wendlynissä hän joutuu kohtaamaan totuuden menneisyydestään ja voimistaan Rowan-nimisen keijun kouliessa hänestä Maeven hoviin kelpaavaa vierailijaa. Samaan aikaan Adarlanin kuninkaan hovissa Dorian ja Chaol valitsevat puoliaan ja kuningas kasvattaa hirvittävää armeijaansa.

Heir of Fire oli minun mielestäni ihan ok -kirja, mutta myöskin hyvin selkeä välikirja sarjassa. Tarinassa keskityttiin syventämään henkilöitä, mutta itse juoni ei liikkunut kokonaisuuden kannalta ihan hirvittävästi eteenpäin. Etenkin Celaena on hyvin eri tyyppinen tässä kirjassa verrattuna aiempiin. Hän on jopa masennuksen/toivottomuuden oloisessa tilassa, jota kuvailtiin mielestäni todella hyvin ja joka sai minut pitämään Celaenasta hahmona huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Hän sai ihan erilaista syvyyttä, kun hänen historiaansa avattiin tarkemmin ja hänen päivänsä eivät kuluneet mekkoja valitessa. Lisäksi Celaena oli tässä kaikista uskottavin salamurhaajana. Pieni itseäni häirinnyt juttu oli kuitenkin tietynlainen Celaena-paasaus/ylistys, jota Maas näytti harrastavan Heir of Firessä, ja joka toimi yksittäisinä kohtauksina hyvin, mutta voi muuttua pidemmän päälle sarjassa raskaaksi.

Kirjassa esitellään myös useita uusia hahmoja, mikä toi mukavaa piristystä ja vähän uutta verta. Itse pidin erityisesti Rowanista, Celaenan kylmän laskelmoivasta "tutorista", joka opettaa häntä käyttämään voimiaan. Rowan ja Celaena eivät tule toimeen erityisemmin, ja se teki kirjasta mielenkiintoisemman, vaikka tarina muuten vähän laahasikin. Tiedän, että osa lukijoista ei ole välittänyt Rowanista erityisemmin. Hän on vähän sellainen tietyllä tapaa ärsyttävän ilmiselvä hahmo, mutta minun mielestäni hän on tähän mennessä kiinnostavin mieshahmo sarjassa. (Mutta se nyt ei ihan hirvittävästi kerro.)

Kirjan suurin ongelma onkin sen tylsyys ja tappavan hidas tahti. Välillä kirja oli todella tylsää luettavaa ja itse päädyin skippailemaan muutamia kappaleita ja useampia sivuja surutta. Kirjan tahditus oli yksinkertaisesti pielessä. Sinänsä Celaenan tarinan hitaus ei haitannut minua ja itse asiassa pidin hahmon huolellisesta kasvatuksesta, mutta kirjassa oli tarinaa kerrottuna useamman muun henkilön silmin, joista yksikään ei kiinnostanut minua samalla tavalla kuin Celaena. Aina, kun olin ihan täpinöissäni, kappale loppui ja näkökulma vaihtui johonkin tylsempään.

Dorian oli ennen yksi lempihahmoissani ja minulla oli melko suuret odotukset hänen jatkolleen Crown of Midnightin jälkeen, mutta Heir of Firessä hänellä oli todella kuiva romanssi ja tasan nolla prosenttia hänen taikavoimien tutkimista. Tylsää. Chaolilla oli hitusen kiinnostavampi juonikuvio, mutta voi kiesus, että se liikkui hitaasti eteenpäin. Niin hitaasti, ettei minua oikeastaan kiinnostanut, mitä siellä päässä tapahtui. Sen lisäksi kirjassa on vielä yksi suurempi kertojaääni, noita nimeltään Manon. Manonin näkökulma oli oikeastaan todella kiva, mutta vasta sitten, kun pakotin itseni kiinnostumaan hänestä ja lukemaan hänen kappaleensa. Mutta ei niillä kappaleilla pointtia tuntunut olevan, kunhan vain läntättiin uusi hahmo joukkoon, joka luultavasti jossain vaiheessa sekoittuu tarinaan syvemmin.

Maasin vahvuus on ehdottomasti hyvin monipuolinen ja mutkikas maailma sekä onnistunut maailmanrakennus. Lisäksi hahmot ovat kaikki melko monimutkaisia ja jokaisella oli oma selkeä äänensä ja ajatusmaailma. Kirjan hienous meinaa kaatua vain liialliseen monimutkaisuuteen, ylettömään määrään hahmoja ja kliseisiin. Pitkät inspiraatiopuheet ja hahmojen kehuskelut kun uhkaavat mennä jo vähän melodramaattisuuden puolelle. Mutta juoni oli kirjassa kuitenkin lopulta suht onnistunut.

Kolme tähteä.

Sarah J. Maas: Crown of Midnight (Throne of Glass #2)

Crown of Midnight on toinen osa sarjasta, joten tämä teksti voi spoilata ykkösosaa.

 Kuva täältä

Celaena Sardothien tunnetaan paremmin nimellä Adarlanin salamurhaaja ja nyt hän työskentelee Adarlanin kuninkaan nimissä. Hänellä on sopimus, että jos hän tekee töitä kuninkaalle neljän vuoden ajan mukisematta, ansaitsee Celaena vapautensa sillä. Mutta Celaena on hyvin kaukana siitä, että häntä voisi kutsua kuninkaan liittolaiseksi tai edes hyväksi työntekijäksi. Samaan aikaan hänen kaikki ihmissuhteet hautauvat salaisuuksien alle eikä kukaan tunnu ymmärtävän todellista Celaenaa. Epäluottamus hänen ja kaikkien hänen läheistensä välillä kasvaa ja lopulta johtaa peruuttamattomiin asioihin. Silloin Celaenan on päätettävä kenen puolesta on valmis taistelemaan.

Crown of Midnight oli ehdottomasti parempi kuin ykkösosa kaikin puolin ja vei tarinaa hyvin eteenpäin kokonaisuudessaan. Olin lukenut useampia positiivisia arvosteluja ja odotin rakastuvani sarjaan päätä pahkaa, mutta ihan niin ei päässyt käymään. Maasin kirjoitustavassa on kuitenkin jotakin kiehtovaa ja tainomaista, joka pitää otteessaan. Crown of Midnightin ensimmäinen puolisko oli nimittäin mielestäni hidas ja vaikka sen huomasi, olin silti ihmeellisen innostunut tarinasta. Maailmanrakennus on kuitenkin näissä tähän mennessä lukemissani kirjoissa ollut vähän hämäräperäistä ja se vaivasi nyt enemmän tämän kuin edellisen osan kohdalla. Edelleen monia asioita esimerkiksi taikaan liittyen jätettiin selittämättä ja juonellisesti olisin toivonut lisää paljastuksia siitä pahuudesta, joka linnassa vaanii. 

Juoni on huomattavasti parempi kuin ykkösosassa, mutta ihan tajunnanräjäyttäväksi en sitä kutsuisi. Minun mielestäni muutamat juonikuviot olivat ihan ilmiselviä jo melkeinpä ykkösosankin perusteella, joten kirjan loppu ei päässyt yllättämään minua erityisemmin. Lisäksi kirjan alkupuolisko oli selkeästi hitaampi ja uskaltaisin ehkä jopa sanoa, että tylsä. Loppupuolisko taas sisälsi hyvin paljon erinomaisia toimintakohtauksia, jotka saivat innostukseni kirjaa kohtaan palaamaan ja unohtamaan puisemman alun.

Pidin myös Celaenasta enemmän hahmona. Edelleen minulla oli ajoittain vaikeuksia uskoa, että hän oli Adarlan's Assassin, sillä hän olisi saanut olla vähän enemmän rikki ja mielipuolinen. Celaena oli kuitenkin todella paljon pahiksempi ja terävämpi tyyppi tässä kuin Throne of Glassissa, mistä paljon pisteitä, mutta edelleen vähän nössö salamurhaajaksi. Tykkään myös siitä, että Maas kirjoittaa näihin kirjoihin naisten välisiä ystävyyssuhteita ja osaa antaa niillekin arvoa.

Pojat ovat myös iso osa tätä kirjaa ja tässä sarjassa mitä ilmeisimmin pelataan aika paljon kolmiodraamalla, mikä tietysti on vähän kiistanalaista. Toiset tykkää ja toiset ei. Itse pidin romanssijuonesta, etenkin tässä Crown of Midnightissa, jossa Maas leikittelee lukijoiden tunteilla aika paljonkin. Olin ennen tämän lukemista sitä mieltä, että Chaol on todella tylsä tyyppi, mutta Maas kyllä kieltämättä teki hänestä tässä osassa hyvin mielenkiintoisen. Silti edelleen shippaan Doriania täysiä ja hänellä oli kiva oma sivujuoni tässä kirjassa. Sydämeni vähän itkee verta, kun toisaalta minulla on pieni kutina, että Celaena ja Dorian eivät tule olemaan yhdessä enää koskaan.

Hyvin viihdyttävä YA-fantasia kevyellä otteella ja ihmissuhdedraamalla hyöstettynä, mutta edelleen jäin odottamaan sitä jotakin, joka saisi minut fanittamaan tätä ihan täysiä. Mikään hahmoista ei ihastuttanut minua kunnolla ja toisaalta tarinalta odotan edelleen enemmän. Neljä tähteä.

Sarah J. Maas: Throne of Glass (Throne of Glass #1)

Kuva täältä

Celaena Sardothien on tuomittuna pakkotyöhön vankileirillä, jossa useimmat ihmiset eivät selviä elävänä muutamaa kuukauttakaan. Ennen hänet tunnettiin maan vaarallisimpana salamurhaajana, mutta sitten joku petti hänet ja hänet tuomittiin rikoksistaan. Selvittyään vuoden ajan leirillä kruununprinssi Dorian tulee esittämään hänelle houkuttelevan ehdotuksen. Dorian tarvitsee isänsä järjestämään kilpailuun kilpailijan, jonka voittaja työskentelee kuninkaalle salamurhaajana. Palkinnoksi neljän vuoden työskentelystä kuninkaalle Celaena saa vapautensa, jos onnistuu ensin vain voittamaan kisan. Celaena tietää kuolevansa leirille pian eikä hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä sopimus. Niinpä Celaena lähtee Dorian mukaan hoviin ja taistelee henkensä edestä, jotta voi ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin edes haaveilla vapaudesta elämässään.

Throne of Glass on minun mielestäni melko hyvä YA fantasiakirja. Kokonaisuutena se on hyvin tasavahva eikä siinä ole mitään sen ihmeellisempiä virheitä, jotka olisivat saaneet minut irvistelemään. Ihan täydellisesti tämä kirja ei minua kuitenkaan vakuuttanut enkä voi sanoa olevani aivan päätä pahkaa rakastunut kirjaan, mutta todella hyvin viihdyin sen seurassa.

Tarina liikkuu hyvällä flow'lla eteenpäin enkä ollut missään vaiheessa kyllästynyt. Tarina alkaa vahvasti ja imaisee heti mukaansa, keskiosa on hitaampi ja loppuosa kulkee jälleen kuin juna. Juoni olisi toki voinut olla monimutkaisempi ja haastavampi, mutta jos vertaan tätä muihin viime aikoina lukemiini YA-kirjoihin, sanoisin juonen olevan tässä kuitenkin hyvä. Enemmän toimintaa kuin yleensä YA:ssa ja vähemmän poikadraamaa. Mutta kyllä tämän YA-fantasiaksi silti tunnistaa.

Pidin kaikista hahmoista ja kirja onkin niiden osalta melko monipuolinen. Löytyi monia erilaisia persoonia ja mielenkiintoisia taustoja. Henkilöiden väliset kemiat olivat se heikompi puoli hahmoissa. Päähenkilö Celaenasta voisin mainita sen verran, että hän on tosiaan salamurhaaja, jolla on traaginen tausta ja häntä on helppo sympatiseerata. Lisäksi hän oli hauska tyyppi ja tykkäsin siitä, että hän pystyi itse huolehtimaan itsestään. Mutta hänen olisi pitänyt olla minun mielestäni itsekkäämpi ja pahiksempi kuin mitä hän loppujen lopuksi oli. Kirjan loppua kohden hänestä tehtiin melkoista pehmoilija enkä pitänyt siitä linjauksesta ollenkaan.

YA-kirjojen yksi synti on tässä kirjassa hyvin vahvana mukana: kolmiodraama. Itselleni ei kehittynyt mielipidettä oikein suuntaan eikä toiseen vielä tämän kirjan aikana, sillä pidin romanttista aspektia kirjan tylsimpänä elementtinä. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa se, että kaikki rakastuivat Celaenaan. En halua spoilata romanssiosioita keneltäkään, joten nyt skippaa seuraavaan kappaleeseen, kun kerron tämän hetkisen kantani: kuulun ilmeisesti siihen vähemmistöön, joka shippaa Doriania enemmän kuin Chaolia. Se johtuu siitä, että minä pidän huumorintajusta ja hauskuudesta elämässä ja Chaol oli melkoinen tosikko ja murjottaja. Chaol ei myöskään oikein tehnyt mitään Celaenan kanssa paitsi treenannut. Dorianissa taas ärsytti se instalovetus ja hattaraisuus. Dorian olisi saanut olla vähän tuhmempi tyyppi ja pelata vaikka vähän Celaenalla. Mutta ehkäpä kantani muuttuu, en ole mitenkään erityisen juurtunut tähän mielipiteeseen.

Kertauksena: viihdyin hyvin tämän seurassa ja innolla odottelen jo seuraavaa osaa. YA-fantasiaahan tämä on, mutta mielestäni varsin hyvää sellaista. Kolme ja puoli tähteä.

Sarah J. Maas: A Court of Thorns And Roses (A Court of Thorns And Roses #1)

Kuva täältä

Feyren elämä hajosi vuosia sitten kasaan, kun hänen perheensä menetti kaiken omaisuutensa velkojille ja vajosi köyhyyteen. Feyren isä ei osannut elättää perhettään ja hänen äitinsä ehti kuolla ennen köyhtymistä, joten Feyren piti opetella metsästämään ja hankkimaan perheelle rahaa. Nuorimpana kolmesta siskoksesta hän on joutunut raatamaan pitääkseen kaikki hengissä viikosta toiseen. Eräänä päivänä Feyre on metsästämässä ja tappaa jättimäisen suden. Koko perhe iloitsee saalista, mutta sitten oven taakse ilmestyy keiju, joka pakottaa Feyren mukaansa keijujen maailmaan, sillä hänen tappamansa susi oli keiju ja Feyre on nyt elämänsä velkaa keijuille. Keijut ovat julmia ihmisiä kohtaan ja orjuuttaneet heitä vuosikausia, mutta pelastaakseen perheensä, Feyre lähtee tämän mukaan.

Kirja alkoi todella vahvasti. Se imaisi minut saman tien tarinan sisään ja valmistauduin fanittamaan tätä kirjaa läpi tarinan. Maas kirjoittaa todella sujuvaa tekstiä ja vangitsee hienosti erilaisia tilanteita ja tunnelmia. Maailma rakentui huomaamatta, mutta todella vahvana ja se oli helppo kuvitella oman päänsä sisällä. Hahmot olivat ihan kivoja ja jännittyneenä odotin hirviön esittelyä. Tämähän on siis Kaunotar ja hirviö -mukaelma.

Olen ennenkin puhunut täällä näistä Kaunotar ja hirviö -mukaelmista ja sanonut, että minulle Kaunotar ja hirviö on erityisen rakas asia (siis se Disney-versio). En pyydä mukaelmilta mitään muuta kuin että hirviö todella on hirviö. Ja valitettavasti tämän kirjan ehdoton heikkous on Tamlin hirviönä. Hän on pelkästään kohtelias ja ystävällinen Feyrelle. Hänessä ei ollut mitään pelottavaa piirrettä enkä missään vaiheessa epäillyt, etteikö hän olisi hellä ja hyvä tyyppi. Hänen ulkonäkönsä oli "pilattu" naamiolla, mutta se oli vain tyhmä tekosyy sille, ettei kirjailija halunnut tehdä hänestä oikeasti pelottavaa.

Ja sitten kirjan vauhti tyssääkin hyvin pitkäksi aikaa. Juoni ei edennyt yhtään mihinkään suuntaan ja minä tylsistyin todella pahasti. Feyre asuu linnassa, syö hyvin ja maalailee teoksiaan. Söpö kundi iskee häntä ja heillä on hauskaa yhdessä. Minä itse en ymmärtänyt heidän kemiaansa ja Tamlin oli liian ennalta arvattava hahmo. Feyre ei päähahmona ollut lempparini, vähän heikohkon puoleinen, hoitaa itsensä aina keskelle ongelmia väen vängällä ja hänestä puuttui säröjä ja kiinnostavuutta.

Mutta sitten me tapaamme Rhysandin ja kirja on pelastettu. Juonta ei enää kaivata. Hän oli niin ihanan kieroutunut ja mielipuolinen. Hän muutti Tamlinin ja Feyren välistä dynamiikkaa jännittävämmäksi. Hän nauratti minua monesti, vaikka usein niille asioille ei olisi saanut nauraa. Minä vain olin niin iloinen, että vihdoin joku oli kirjassa reteästi itsekäs ja potki muita hahmoja vähän perseelle.

Vaikka en juonta olisikaan kaivannut, niin onneksi viimeisellä sadalla sivulla tarina alkoi pyörimään hurjaa vauhtia eteenpäin. Vihdoin monet asiat saivat selkoa ja aloin arvostaa hidasta alkua enemmän. Lopussa oli myös paljon toimintakohtauksia, jotka olivat hienosti kirjoitettuja. Minun mielestäni tarina oli kuitenkin liian hidas ja kirja olisi ollut ehdottomasti parempi paketti vähän lyhyempänä. Tai enemmällä Rhyslandilla. Pick one.

Lyhyt kertaus: Hyvä alku. Tylsä keskiväli. Todella omaperäinen maailma. Hyvin kirjoitettu. Feyre ja Tamlin tarvitsivat enemmän persoonallisuutta (ja molemmat olisivat voineet olla vähän eläväisempiä). Rhysland ja Lucien förevör. 

Kolme ja puoli tähteä.