30. kesäkuuta 2015

Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta


Libba Bray Kauhun ja kauneuden valtakunta on esimmäinen osa Gemma Doyle -sarjasta. Kirja sijoittuu jonnekin 1800 - 1900-luvun taitteeseen ja on historiallista fiktiota/fantasiaa. Gemma on 16-vuotias, ja hänet on kasvatettu Intiassa siihen saakka, kunnes hänen äitinsä murhataan. Gemma näkee näyssään, kuinka hänen äitinsä murhattiin, ja salaperäinen Kartik varoittaa häntä hänen kyvystään. Gemma palataa Englantiin sisäoppilaitokseen ja hänen kiinnostuksensa herää koulun hämärää menneisyyttä kohtaan. Hän löytää päiväkirjan, jonka kirjoittajalla näyttäisi olevan samoja voimia kuin Gemmalla, ja yhdessä uusien ystäviensä kanssa he oppivat pakenemaan viktoriaanisten naisten todellisuutta Gemman voimien avulla.

En rakastunut Kauhun ja kauneuden valtakuntaan, mutta kyllä se minua onnistui viihdyttämään. Ollakseen erinomainen kirja oli vähän turhan yksinkertainen ja tarina liian sotkuinen. Toisaalta tykkäsin kirjan hahmoista ja historiallisuus toi vähän erilaista maustetta kirjaan. Jotenkin tässä oli paljon hyvää, mutta mikään ei ollut loppuun asti sellaista, että olisi voinut sanoa jee.

Maailmanrakennus paranormaalien, eli tässä kyseisessä kirjassa näkyjen ja muiden taikajuttujen osalta oli vähän niin ja näin. Paljon jäi minusta selittämättä ja toisaalta osittain maailma tuntui hölmöltä. En kokenut ideaa taikojen valtakunnista mitenkään kiinnostavilta. Kirjasta puuttui sellainen sisukkuus, jota olisin kaivannut ja joka olisi tehnyt tästä omaperäisemmän. Esimerkiksi olisin kaivannut tytöille rangaistuksia heidän rikkomuksistaan. Loppu jäi hätäiseksi ja tietysti siinä määrin aukinaiseksi, että seuraava osa olisi vähän pakko lukea, jos haluaisi tyydyttävän päätöksen, mutta en jostain syystä jäänyt tähän yhtään koukkuun eikä asia minua kiinnosta. Jostain syystä koko kirjan ajan oletin, että juoni oli jotenkin todella nerokas ja niin hieno, etten millään tajunnut mitä tarinassa todella tapahtui, mutta lopulta tarina olikin aika yksinkertainen eikä mikään ihmellinen.

Historiallinen aspekti oli mielenkiintoinen, varsinkin, kun 1800-luvun loppuun sijoittuvia kirjoja on tullut luettua melko vähän. Minä olen vähän heikkona kaikkiin historiallisiin juttuihin ja rakastan kaikkia vanhoja tapoja ynnä muita, joten kirja kiinnosti sen vuoksi minua. Mutta. Tämä ei tuntunut minusta siltä, että se olisi oikeasti tapahtunut viktoriaanisen englannin aikaan. Ihmiset olivat ihan liian moderneja, ymmärrän kyllä, että naisten oikeudet oli vähän se pointtikin, mutta se teki historiallisesta aspektista vähän päälle liimatun. Historiallisuus ei tuonut tähän mitää omaa särmäänsä, kirja olisi voinut tapahtua missä tahansa ajassa.

Myös hahmot olivat ristiriitaisia. Bray varmasti haki epätäydellisillä hahmoilla aitoa tunnetta, ja minähän rakastan epätäydellisiä hahmoja, mutta hahmot olivat enemmänkin ilkeitä teinejä kuin epätäydellisiä ihmisiä. Heidän luonteenpiirteensä olivat epäjohdonmukaisia eikä niitä viety loppuun asti, jotta hahmot olisivat tuntuneet todellisilta ja kiinnostavilta. Instarakkaus Gemman ja Kartikin välillä oli vähän typerä. Tai no, ei se ollut mitään rakkautta, Gemma vain ihastui Kartikiin, mutta Gemma ei viettänyt kirjassa juurikaan aikaa hänen kanssaan. Se aika, minkä he viettivät yhdessä, oli täynnä ristiriitaisuutta ja Kartik kohteli Gemmaa huonosti. Kaikki se instarakkaus perustuikin lähinnä "eksoottiseen" ulkonäköön, kuten Bray asian selitti. Kartik muuten myös kuului Rakshnoihin tms., mutta sitäkään ei vaivauduttu avaamaan ollenkaan. Plääh.

Goodreadsissa annoin tälle kolme tähteä, mutta näin jälkeenpäin se tuntuu vähän turhan anteliaalta.. Siispä annan 2.5 tähteä ja tällä hetkellä pyöristäisin tämän kahden tähden suuntaan. En syttynyt.


26. kesäkuuta 2015

Lukumaraton 26.6. (Päivittyvä)

No niin. Tässä postauksessa seurataan minun ensimmäistä lukumaratonia, jonka kutsuminen lukumaratoniksi on lähestulkoon häpeällistä. En nyt jaksa muuten asiasta meuhkata, mutta sen vain sanon, että aikataulut eivät tosiaan anna nyt periksi muun elämän ignoraamiselle. Mutta teen sen verran kuin ehdin. Jostainhan se on aina aloitettava.

Ja tosiaan, olen jumahtanut Monte Criston kreiviin, ja koska en osaa lukea useampaa kirjaa yhtä aikaa, luen nyt ensin sen loppuun ja sitten suunnittelen lisää. Minulla ei ole mitään kirjakasaa, josta valitsen lukea mitä mieli tekee, vaan tosiaankin joudun menemään vähän muiden rajoitteiden mukaisesti. Siinä on se etu, ettei ole liikaa valinnanvaraa :D

Monte Cristossa olen tällä hetkellä sivulla 602 ja tänä iltana tavoitteenani on päästä sivulle 798. Huomenna on iloinen herätys viimeistään kello 8.00 eli toivottavasti ei ihan hirveästi yli yhden mene lukeminen. Pidän tavoitteiden asettelusta, vaikka ne eivät aina toteutuisikaan :D

Mutta siis päivitän tänne myöhemmin tarkemman aloitusajan (vielä pari hommaa hoitelematta) ja edistymistä aina aika ajoin.

22.05 Lukumaraton virallisesti alkaa osaltani
Monte Criston kreivi avattu, on kyllä aivan huikaisevan hyvä kirja kyseessä, mutta pitkä kuin nälkävuosi. Tuntuu kyllä todelliselta maratonilta lukea tällaista järkälettä, joka ei tunnu päättyvän koskaan, vaikka kuinka pakertaakin kirjan seurassa :D

8.25 Aamutunnelmia
Niinpä niin."Iltatavoitteeni" jäi tosiankin tavoitteeksi, kun perjantain aamukuuden herätys rankaisi, ja meinasin nukahdella kirjan kanssa pystyyn jo muutamaankin kertaan :D Ihan turha huoli oli, että valvoisin mukamas yhteen. Olen normaalisti iltavirkku, mutta työ on selvästi onnistunut tuhoamaan sitä jo jonkin verran. Nukahdin siis noin 23.00 aikoihin ja saldoksi tuli muistaakseeni 60-70 sivua.

Kohta lähden ajelemaan autolla menoihini eli lukeminen ei käynnisty nyt aamusta. Olisin muuten mennyt junalla ja lukenut siellä, mutta olen onnistunut hukkaamaan opiskelijakorttini (joka yksi aika hieno tarina sekin) ja juna kalliimpi sekä hankalempi kulkuväline kohteessani.

20.29 Päivitysten kuningatar ilmoittautuu
  Tämä päivä on ollut kyllä niin piristävä kaikkinensa, mutta lukea en ole ehtinyt kylläkään juuri mitään. Noin seitsemän aikaan olin kotona menoistani eli aikataulut pettivät aika pahasti. Autossa keksin jossakin vaiheessa kuunnella Youtubesta audiobookkina Percy Jackson and the Lightning Thiefiä, jossa yhteensä edistyin matkojeni aikana noin parin tunnin ajan. On sekin jo jotain, vaikka sivuja kertyi puhdas nolla :D Monte Cristoa aloittelin lukemaan noin tunti sitten eli noin 60 sivua olen edistynyt kirjassa. Yhteensä siis tähän mennessä about 120 sivua :'D Oi voi. No, jatkan lukemista sen verran kuin vielä ehdin.

22.05 Sen pituinen se.
Vedin pienen loppukirin päätyen lopulta sivulle 910. Monte Criston kreivi on kyllä erinomaista luettavaa, jokainen kappale tärkeä osa tarinaa, mutta tätä ei vaan voi lukea nopeasti.

Tiivistelmä "saavutuksista":
- 308 sivua Monte Criston kreiviä, lukuaikaa noin neljä tuntia
- 2h 16min Percy Jackson and the Lightning Thiefiä audiobookkina (pakko oli pistää, kun muuten olisi ollut niin säälittävää :D)


Opinko tästä maratonista jotakin oleellista? Ehkä sen, että elämäni on sen verran hektistä, ettei näiden maratonien järjestäminen ole ihan helppoa minulle. Ja sen, että asetan lukemisen monen muun asian ja tekemisen taakse. Nämä yhteiset lukumaratonit ovat hauska ajatus ja mielelläni sellaisen pitäisin (kunnollisen siis), mutta valitettavasti osallistumiseni voivat vaihdella väliltä 24h elämistä lukemiselle - 20h kaikkea muuta ja 4h lukemista.

Koska tulokset jäivät melko laihoiksi, voin ainakin sen luvata, että luultavasti tätä huonommin ei voi ensi kerralla mennä :D Ilmeisesti muilla osallistujilla oli antoisampi maraton, onnittelut siitä! 

Minä kiitän ja kuittaan!

25. kesäkuuta 2015

Huomisesta maratonista

Huomenna olisi vuorossa minun ihkaensimmäinen lukumaraton, jota hostaa Hyllytontun höpinöitä -blogi. Tämä on nyt surkea aloitus, mutta sanon sen kuitenkin heti: valitettavasti minulta ei onnistu vuorokauden pyhitys pelkästään lukemiselle. Huomenna minun täytyy herätä töihin kuudelta eli yöllä aloittaminen onnistu. Heräämistä seuraa tietysti työpäivä sekä muut arkirutiinit, joten aikaisintaan viideltä pystyisin aloittamaan. Ongelma onkin se, että minulle tuli eräs meno lauantai-aamuun ja siinä minulla menee mitä luultavammin vähintään viisi tuntia hukkaan. Mutta meno on minulle tärkeä ja tätä se elämä on. Siispä minulle jäi mietittäväksi, että aloittaisinko maratonini iltapäivästä vai aivan illasta vai jopa lähellä keskiyötä niin, että lauantai iltana voisin kirittää... No, katsotaan huomenna mihin aikaan tulen tänne.


Pirullisen hyvä kirja, mutta niin syntisen pitkä.................. Kuva täältä


Eli aikataulu on vielä ihan auki ja täysi sotku :D Sitten voisin tietysti valaista nerokasta lukutaktiikkaani, joka sekin on mennyt uusiksi tässä jo muutamaan kertaan. Minullahan ei ole lukumaratonista mitään varsinaista kokemusta (paitsi niistä omista pakkomielteisistä), joten olen ehkä vähän huono sanomaan mitään. Jos pitäisin oikein kunnon maratonin, en lähtisi millään järkäleellä, mutta en toisaalta millään sadan sivun minikirjoillakaan liikkeelle. Ennemminkin ottaisin niitä kirjoja, joita olen pitkään halunnut lukea ja nauttisin. Mutta aikatauluongelmieni vuoksi joudun vähän tinkimään myös luettavista kirjoista. Alunperin tarkoituksenani oli aloittaa maraton puhtaalta pöydältä Across the Universe - Matka alkaa -kirjalla, mutta nyt on käynyt niin, että tällä hetkellä minulla on pahasti kesken Monte Criston kreivi ja sen haluan saada loppuun. Eli sillä luultavasti mennään alkuun. Across the Universe ei ole mikään pakkolukeapakkolukea-kirja minulle, mutta se on roikkunut minulla lainassa niin kauan, että se pitää palauttaa kohta. Eli se on pakko lukea nyt.

Lainassa minulta ja aika kuluu pian loppuun eli melkein pakko lukea tämä :D Kuva täältä


En nyt jaksa ottaa tästä maratonista mitään ihan hirveitä paineita eli mennään sillä tahdilla ja niillä lukemisilla millä mennään. Minun ainoa rajoitteeni on lähinnä tuo aika, sinänsä maraton lukeminen vaikka pakolla ei olisi minulle mikään ongelma (teenhän sitä kaiken aikaa kouluhommien kanssa :D). Tarkoituksenani on lähinnä se, että kerrankin yrittämällä yrittäisin pyhittää aikani lukemiselle, ja saisinkin aikaiseksi vähän lukulistojen purkua.

Mutta palailen asiaan huomenna. Hauskaa maratonia kaikille ja lukuiloa!

24. kesäkuuta 2015

Cassandra Clare: City of Glass (#3 The Mortal Instruments)

En tiedä katsooko kukaan teistä South Parkia, mutta siinä on sellainen kiinalainen ravintola nimeltään City Wok. City Wokin omistaja ääntää ravintolan nimen aina niin, että se kuulostaa kuin hän sanoisi Shitty Wok. Teki niiiiin paljon mieli kirjoittaa otsikkoon "Shitty of Glass". Että kiitos vaan South Parkille.

Tämän postauksen julkaisu jäi vähän riippumaan siitä syystä, että en ollut kovinkaan tyytyväinen tähän kirjaan :D Siirsin ja siirsin tätä kerta toisensa jälkeen, mutta päätin tsempata asian kanssa.

Niin juu, varoitukset, tämä sitten spoilaa kahta edellistä osaa.


City of Glass jatkuu lähes samasta kohtaa kuin City of Ashes päättyi. Jace "perheineen" on lähdössä Alicanteen ja Jace on luvannut Claryllekin, että hän pääsee matkaan, sillä sieltä saattaisi löytyä parannuskeino Claryn äidin koomaan. Jace kuitenkin jättää Claryn taakseen ja ottaa vahingossa Simonin mukaansa. Clary ei sellaista kepposta hyväksy, vaan päättää omin avuin hankkiutua Alicanteen eli ns. lasikaupunkiin. Alicantessa onkin meneillään melkoinen hulina, Simonia kohdellaan huonosti ja Valentinelle on hallussa kaksi kolmesta Mortal Instrumentsista eli ei hyvin mene. Shadowhuntereiden maailma on uhattuna ja he ovat sodan partaalla - onko Valentinea vastaan mahdotonta taistella?

City of Glass ei onnistunut viihdyttämään minua enää läheskään niin hyvin kuin City of Bones tai City of Ashes onnistui. Positiivisena jäi mieleen muutamia asioita. Rakastin Jacea edelleen, hän on niin ihanan ylimielinen, mutta valitettavasti Clare oli tehnyt hänestä tähän vähän turhan märisevän ja nössön. Simon sitten taas parani henkilönä City of Glassissa, ja aloin oikeastaan tykkäämään hänestä entisen ihan-sama-asenteen sijaan. Valentinekin parani hahmona, mutta jäi edelleen melko epäoriginaaliksi pahikseksi.

Yksi suuri ongelma oli Claryn ja Jacen välinen suhde. Se oli samaan aikaan hämmentävä, epämiellyttävä, naurettava ja ennalta arvattava. Jace ja Clary edelleen rakastavat toisiaan, vaikka tietävätkin olevansa biologiset sisarukset. Heillä oli ihmeellisiä, minua häiritsevää käytöstä kirjassa, josta en pitänyt. Ainakin minua ahdistaisi ajatus oman veljen kanssa pussailusta enkä oikein millään saa itseäni sympatiseeraamaan heitä, (huom! spoileri tämän kappaleen loppuun saakka, skippaa yli, jos et halua lukea!) vaikka ymmärränkin lukijana koko ajan, että eivät he oikeasti voi olla sisarukset. Siksi tämän suhteen vatvominen oli minulle lukijana naurettavaa ja ennalta arvattavaa. Ärsytti, kuinka asiaa piti pitkittää ja pitkittää, vaikka käytännössä viime kirjassa, Tuhkakaupungissa, Dolores Pimennon kopio huusi asian jo ääneen.

Juoni myöskin laahasi melko hidasta tahtia. Edellisissä kirjoissa asiat ovat minun mielestäni liikkuneet kuitenkin edes jollain tapaa jatkuvasti eteenpäin, mutta valitettavasti nyt tuntui, että mitään ei oikein tapahtunut ensimmäiseen neljään sataan sivuun. Skippasin sivuja kyllästyttyäni turhaan jaaritteluun ja asioiden jauhantaan.

Hitaan tarinan kulun lisäksi nämä kirjat kärsivät hyvin paljon ennalta arvattavuudesta. Kolmatta Mortal Instrumentsia kutsuttiin peiliksi, ja se oli kyllä niin ilmiselvä asia minulle heti alusta saakka, että kyllästytti, kun senkin paljastamista piti pitkittää niin kauan. Myöskin se, miten Valentine sai demonien verta kaupunkiin oli niin ilmiselvää, etten ymmärrä kuinka hitaalla kaikki kävivät, kun pohtivat sitä kirjassa niin kauan.

Joku voisi kysyä, että miksi annoin esimerkiksi The Selection-sarjalle paremmat tähtiluokitukset, vaikka se oli kuitenkin sen asteista hömppää, ettei toista ole olemassakaan. No, se johtuu ihan siitä, että The Selection -kirjoja lukiessa oli ilmiselvää, että toiminnallisuus ja juoni ovat toissijaisia. Sitten, kun niissä tapahtuikin jotakin järkevää, niin se oli vain positiivinen yllätys ja plussa. The Mortal Instrumentsissa taas kävi niin, että toiminnallisuus ja juoni kutistuivat rusinaksi, ja rakkausdraama paisui paisumistaan. Odotin kirjoilta paljon hienompaa tarinaa kuin mitä sain, mutta toisaalta, jos odotukseni olisivat olleet samat molemmille sarjoille, luultavasti The Mortal Instruments saisi paaaljon paremman arvosanan. Koska olihan tämä nyt parempi kuin The Selection, jos arvioisin niitä samassa sarjassa. Kaikki on suhteellista ja niin poispäin.

Olen varmaan joka postauksessa jaksanut asiasta mainita, mutta olen tosiaankin ostanut kaikki The Mortal Instruments -sarjan kirjat eli ei tämä riemu suinkaan tähän lopu..... :D TV-sarjaa vielä odotellessa. Varmaan kaikki fanit toivovat, että asioita muutettaisiin mahdollisimman vähän kirjoista, mutta minä kyllä toivon, että tuota sisarusromanssia ei olisi niin paljon.


21. kesäkuuta 2015

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan!

Toivottavasti kaikilla oli mukava juhannus :) Itse olen kotiutunut juhannuksen vietosta ja valmiina jatkamaan töiden paiskimista. Kirjojen lukemisesta ei tullut yhtään mitään reissussa, mutta se ei oikeastaan harmita, kun muuten olen saanut luettua niin mukavasti verrattuna normaaliarkeen.

Katselin joskus aikoinaan sen Himoshoppaaja-elokuvan ja ajattelin, ettei minulle voisi olla mitään iloa sen tyyppisistä kirjoista, ja tehokkaasti olen skipannut kaikki Sophie Kinsellan teokset. Köyhänä opiskelijana jouduin kuitenkin jälleen kerran ottamaan hatun käteen ja astelemaan kirjastoon. Olin siellä eksyksissä ja kamalassa kiireessä ja äkkiä tuli sitten vain kiskaistua joitakin kirjoja, joista yksi on siis tämä Soitellaan, soitellaan! Kinsellalla oli varsin vaikuttava rivi kirjoja, joten tämä valikoitui lähinnä takakannen pikaluvun perusteella enkä kyllä voi sanoa katuvani valintaani.


Soitellaan, soitellaan! kertoo Poppystä, joka on menossa naimisiin kuukausi sitten tapaamansa miehen, Magnuksen, kanssa. Poppy hukkaa Magnukselta saaman arvokkaan smaragdisormuksen, joka on ollut Tavishien suvussa jo pitkään. Samana päivänä häneltä varastetaan myös puhelin, mutta neuvokkaana naisena hän löytää roskapöntöstä itselleen puhelimen, joka kuuluu Sam Roxtonin sihteerille. Poppy ei pysty elämään ilman puhelinta ja tekee sopimuksen Samin kanssa, että saa lainata puhelinta siksi aikaa, kunnes sormus löydetään, jos Poppy hoitaa viestien välittämistä puhelimen kautta sillä välin. Poppy ei kuitenkaan malta olla puuttumatta puhelimesta aukenevaan Samin elämään ja päättää järjestellä Samin asioita salaa.

Soitellaan, soitellaan! on juuri sellainen höpsö chicklit kirja, jolta ei kannata odottaa järkevää naissankaria, hahmon kehitystä tai yllättävää juonta, vaikka kyllä tämä kuitenkin onnistui minua hiukan jopa yllättämäänkin. Minä satuin lukemaan tämän kirjan juuri sopivaan aikaan, sillä olin hyvin väsynyt työasioiden vuoksi, ja kirjan höpsöt jutut ja hassut tempaukset rentouttivat ja piristivät kyllä erittäin mukavasti. Nauroin ihan ääneen pariin kertaan lukiessani tätä, niin hyvälle mielelle tästä tulin.

Kirjan suurin heikkous on sen hahmot. Päähenkilö Poppy Wyatt on todella lapsellinen ja ärsyttävän dramaattinen kaikkien asioiden suhteen. Hänellä oli hirvittävän huono itseluottamus ja hän antoi kaikkien muiden polkea häntä maahan, ja samaan aikaan hän yritti miellyttää kaikkia muita parhaansa mukaan. Mutta niin ärsyttävä kuin Poppy ikinä olikaan, ei häntä voinut ottaa tosissaan enkä itse jaksanut vetää herneitä nenään hänen hölmöilyistään ja erikoisesta ajatuksenjuoksustaan. Muuten hahmoista hermoja raastoivat lähinnä Poppyn ystävät, jotka olivat minun mielestäni ihan hirveitä ystäviä, ainakin toinen heistä. Henkilöistä paras oli tietysti tarinan miessankari, jonka takia kirjaa jaksoi lukea huomattavasti paremmin. Hänessä oli erityisen ilahduttavaa se, että hän ei ollut mikään varsinainen unelmien prinssi, vaan saattoi käyttäytyä epähuomioivasti.

Minä itse olin onnellinen siitä tunteesta, joka minulle jäi aina tämän lukemisen jälkeen. Ongelmia tuli ja ikäviä juttuja kohdattiin, mutta kaikesta selvittiin. Jäin vain toivomaan, että kirjasta olisi tehty elokuva, mutta ilmeisesti ei.

Kenelle: Kevyttä kirjaa etsivälle, joka ei kaipaa liian vakavasti otettavia henkilöitä.


17. kesäkuuta 2015

Timothy Zahn: Dark Force Rising ja The Last Command (#2 ja #3) #Poikaystävänhyllyllä

Sain luettua loppuun (vihdoinkin) poikaystävän hyllyltä kaivelemani Thrawn-trilogian loput osat. En olisi itse varmaan jaksanut lukea seuraavia osia vielä pitkään aikaan, mutta olin mennyt lupailemaan poikaystävälle, että luen ne, ja hän sitten piinasi minua niissä määrin asian suhteen, että minun oli yksinkertaisesti pakko lukea nämä alta pois.

Kuva täältä  ja täältä

Kumpainenkin kuvailee tarinaa New Rebublicin taistelusta Empireä vastaan ja yrityksistä turvata vapaus kaikille kansoille. Samaan aikaan Empiren uusi johtajahahmo, Grand Admiral Thrawn, punoo suunnitelmiaan heitä vastaan.

Dark Force Rising oli ihan ok kirja, edelleen vähän hidaskulkuinen, ja keskittyi siinä määrin politikointiin, että oli jokseenkin puuduttava. The Last Command oli sitten taas kerronnaltaan nopeampi ja asiat alkoivat vihdoinkin liikkumaan suuntiinsa. Päätösosa oli ehdottomasti trilogian paras osa. Se päätti tarinan hienosti, tosin asiat edelleen jäivät levälleen, ja sota jokseenkin kysymysmerkiksi, mutta Zahn on jatkanut sarjaa eli sieltä asia varmaan sitten selviäisi. Näitä kirjojahan löytyy meiltä hyllystä vielä varmaan ainakin kuusi kappaletta, mutta ainakaan lähisuunnitelmissa ei ole lukea näitä enää lisää.

Kaikista ilahduttavinta näissä kirjoissa oli juurikin huolellisesti suunniteltu juoni, jota kohden kaikki trilogian kirjat hiljalleen lukijaa kuljettivat. Mikään tarinan osa ei ollut sellainen WTF?!?!-tyyppinen kokemus. Vaikka politikointi olikin minun mielestäni osin tylsistyttävää, niin samaan aikaan se teki tarinasta järkevämmän ja pahistenkin puuhailuista uskottavempia.

Henkilöt olivat mielenkiintoisia, tosin prinsessa Leiasta en oppinut pitämään missään vaiheessa. Erityisesti uudet henkilöt olivat kaikki todella hyvin kirjoitettuja ja erittäin mielenkiintoisia, oikeastaan kiinnostavempia henkilöitä kuin elokuvista tutut tyypit. Myös se oli kivaa vaihtelua, että tarinaa näytettiin pahistenkin näkökannalta, ja siitä, että heistäkin tehtiin ikään kuin tarinan päähenkilöitä.

Suosittelisin näitä kirjoja todellisille Star Wars -faneille, jotka eivät millään saa tarpeeksi kyseisestä hommasta. Kaiken kaikkiaan Thrawn-trilogia oli ihan ok lukukokemus, muttei mitenkään erityisen muistettava.

Dark Force Rising:

 The Last Command:
 

13. kesäkuuta 2015

TBR-lista kesälle eli mitkä kirjat minulla on tavoitteena saada luetuksi kesällä

Näitä postauksia on tullut nyt ulos useammassa blogissa ja kaikilla tuntuu olevan hyvä kesäpöhinä päällä. Yllättäen opiskelijana olen koko kesän töissä enkä vietä minkäänlaista lomaa. Kouluun verrattuna minulla on kuitenkin sellainen etu, että ei tarvitse miettiä työasioita koskaan iltaisin, eli voin viettää illat kirjojen parissa, ja se jos joku on luksuselämää. Olen päässäni jo vähän muodostanut kesän pakkolukea-lukulistaa, jota nyt tännekin vähän raotan. Kaikki seuraavat kirjat ovat enemmän tai vähemmän YA-kirjoja, pahoitteluni siitä, mutta niiden lukeminen siintää aina haaveissani, jaksaminen vaan ei meinaa aina riittää. (Minulla ei muuten ole mitään hajua löytyykö näitä suomeksi, tykkään lukea YA:t enkuksi.)


Kaikista eniten haluaisin lukea Leigh Bardugon kirjan Shadow and Bone. Kirja kertoo Alinasta, jonka kotimaata terrorisoivat pimeällä maapläntillä tms. olevat hirviöt, jotka ravitsevat itsensä ihmisen lihalla. Alina huomaa omaavansa voimia, joilla hän saa pelastettua parhaan ystävänsä hengen, ja voimia, joilla voisi vapauttaa sodan tuhoaman maan. Hänet kiidätetään kuninkaallisen koulutuksen alaisuuteen, jotta hänestä tulisi osa Grishaa, maagista eliittä, jota johtaa salaperäinen Darkling.

Vaikka kirja onkin hyvin korkealla lukulistallani, saatan siirtää sen lukemista vähän oman mielentilan mukaan. Kansi on myöskin melko tylsä ja se on monet kerrat saanut minut jättämään kirjan lukematta, kun siihen olisi ollut tilaisuus, vaikka samaan aikaan tiedostankin, että haluan todella paljon lukea kirjan :D Siinä hetkessä, kun valitsee seuraavaa kirjaa, ei vain pysty ajattelemaan aina järjellä...


Seuraavaksi eniten houkuttelee sitten varmaan Sarah J. Maasin A Court of Thorns and Roses. Kirjassa 19-vuotias metsästäjätär Feyre tappaa suden metsässä ja hirviönkaltainen hahmo saapuu vaatimaan hyvitystä siitä vastineeksi. Feyre raahataan taianomaiseen maahan, josta hän on kuullut vain legendoissa, ja Feyrelle selviää, että hänen vangitsijansa ei olekaan eläin vaan Tamlin - yksi kuolemattomista ja hyvin vaarallisista haltijoista, jotka aikoinaan hallitsivat maailmaa. Feyren viettäessä aikaa vankina, hänen tunteensa muuttuvat lämpimämmäksi Tamlinia kohtaan, ja Feyren täytyy keksiä keino, jolla hän pelastaisi Tamlinin ja hänen maailmansa uhkaavalta vaaralta.

Periaatteessa voisin lukea Sarah J. Maasin Throne of Glass-sarjaa kesällä, mutta siinä on sama ongelma kuin Shadow and Bone -sarjalla eli tylsät kannet, jotka eivät houkuttele millään lukemaan. Tässä Court of Thorns and Rosesissa taas pelottaa vähän tuo Kaunotar ja Hirviö -tarinan kopiointi, ja se, että romanssi hallitsee liikaa tarinaa.



Yksi jo pidempään kiinnostusta herättänyt kirja on Alexandra Brackenin The Darkest Minds. Se on dystopiakirja, jossa Rubyn vanhemmat ovat lähettäneet hänet 10-vuotiaana "kuntoutusleirille" yhtäkkiä salaperäisen sairauden vuoksi. Hän on selvinnyt sairaudesta, mutta hänelle ja muille leirillä oleville on ilmaantunut pelottavia kykyjä, joita hei eivät pysty kontrolloimaan, ja nyt 16-vuotiaana Ruby on yksi vaarallisista ihmisistä. Hän pakenee leiriltä ja liittyy muiden leireiltä paenneiden seuraan pohtimaan kohtaloaan.

Olen hetken aikaa ollut ihan jumissa dystopiakirjojen kanssa, eikä millään ole meinannut kiinnostus riittää, mutta ehkä nyt kesällä ehtisin ja jaksaisin. 



Suurta hehkutusta saanut Sabaa Tahirin An Ember in the Ashes on myöskin herättänyt totta kai mielenkiintoni. Kirja on YA-fantasiaa ja kertoo The Martial Empirestä, paikasta, jossa vastarinnasta rangaistaan kuolemalla, ja ne, jotka eivät anna kehoansa keisarin käyttöön, riskeeraavat läheistensä hengen sekä asettavat kaiken heille rakkaan altiiksi tuhoamiselle. Kun Laia pidätetään maanpetoksesta, hän päättää vakoilla kapinallisille Empiren sotilasakademiaa pelastaakseen veljensä. Siellä hän tapaa Eliaksen, yhden koulun parhaimmista sotilaista, ja heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen.

Tätä on ylistetty niin paljon tuolla Goodreadsin puolella, että pakostakin alkaa kirja kiinnostamaan.


 

Holly Blackin kirjat kiinnostavat kokonaisuudessaan ja tässä nyt yksi esimerkki hänen kirjastaan, White Cat. White Cat kertoo Casselista, jonka perhe koostuu epämääräisistä ja maagisista huijareista. Cassel ei sovi kotiinsa eikä kouluun ja tuntee olonsa aina ulkopuoliseksi. Sen lisäksi hän tuntee olonsa aina syylliseksi, sillä hän tappoi parhaan ystävänsä, Lilan vuosia sitten. Kun Cassel alkaa nähdä unia valkoisesta kissasta ja ihmiset hänen ympärillään menettävät muistojaan, hän alkaa ihmettelemään, mitä Lilalle todella tapahtui.

Pääosassa onkin siis poika, mikä alkaa heti kiinnostamaan kaikkien näiden YA-kirjojen naispääosien jälkeen. Vähän erilainen juoni myöskin verrattuna noihin edellisiin, joissa kaikissa selviää jo tiivistelmästä (tosin ihan kaikkiin edellisiin en sitä tainnut kirjoittaa), että tyttö tapaa pojan, ja sitten taistellaan pahaa maailmaa vastaan.



Romantiikan nälkään luen sitten Colleen Hooverilta joko Ugly Loven tai Maybe Somedayn. Colleen Hooverin kirjoissa tuntuu olevan aina jokin sellainen koukku, joka tekee niistä aina vähän mutkikkaampia romansseja kuin romanttiset kirjat yleensä ovat. Periaatteessa Maybe Someday on kiinnostanut minua pidempään ja enemmän, mutta Ugly Lovesta yritetään kovasti saada elokuva aikaan, joten sen vuoksi se kiinnostaa tällä hetkellä enemmän. Mikäli englanti sujuu ja romantiikka on sinun genresi, niin suosittelen Colleen Hooveria kokeilemaan.

Tässä nyt muutamia himotuksia ja kesän To Be Read -listalla olevia kirjoja. Olisin iloinen, jos saisin edes kolme näistä selätettyä. Säälittävä suunnitelma, mutta olen aina pitänyt matalia tavoitteita kaiken lähtökohtana, sillä niistä ei ole suunta kuin ylöspäin :D

10. kesäkuuta 2015

Diana Gabaldon: Muukalainen, Sudenkorento ja Matkantekijä

Tuntuu, että toistan itseäni kerta toisensa jälkeen, mutta kirjoitan vielä yhden postauksen Muukalainen/Matkantekijä-kirjasarjasta. Ihan vain ollakseni mahdollisimman epäselvä. Ei vaan, kaikki edelliset postaukseni näistä ovat sisältäneet paljon spoilereita, joten ajattelin tehdä nyt yhden spoilerittoman postauksen vielä. Ja olen minä lukenut tässä vaikka kuinka paljon (omasta mielestäni), mutta en nyt millään saa koostettua postauksia mistään niistä kirjoista. Pian tulee kyllä.

Ja tiivistelmä yhteensä kolmesta tuhannen sivun kirjasta: Claire matkustaa vahingossa ajassa taaksepäin 1700-luvulle. Näitä on ihan oikeasti mahdotonta tiivistää. Yhdenkin kirjan tiivistäminen tuntuu ylitsepääsemättömältä ongelmalta, sillä tuhatsivuisissa kirjoissa tosiaankin ehtii tapahtua asia jos toinenkin.


Muukalainen eli sarjan ensimmäinen osa tulee ehdottomasti olemaan yksi suosikkikirjoistani ikuisesti. Se ei ollut pelkästään romanttinen tarina vaan myös historiallinen seikkailu. Rakastin 1700-luvun Skotlantia ja juonta, joka kulki eteenpäin kuin juna. Etenkin Skotlannin koin erittäin viehättäväksi. Olisin voinut lukea toiset tuhat sivua pelkästään klaanien välisistä erimielisyyksistä ja nujakoinneista. Claire oli mielenkiintoinen päähenkilö ja kirjassa oli lukemattomia kiehtovia sivuhenkilöitä luettavaksi. Tarinassa oli hitaita kohtia, joiden yli hieman loikin, mutta kokonaisuudessaan kirja oli kyllä hyvin räiskyvä ja mieleenpainuva. Ongelmia tuotti lähinnä liiallinen raakuus, joka ei sopinut minunkaltaiselle vellihousulle. Mutta raakudessa oli se puoli, että se jäi mieleen kyllä niin vahvasti ja teki tarinasta erittäin yllättävän.


Sudenkorento oli sitten taas jonkinasteinen pettymys minulle. Olin kuitenkin niin rakastunut Muukalaiseen, etten osannut olla pitämättä siitä aivan täydellä teholla, vaikka se ei ihan oikeasti toiminut minulle. Syitä oli monia, mutta pahinta oli varmasti se, ettei kirjassa yksinkertaisesti tapahtunut juuri mitään ja asiat vain polkivat paikallaan. Kirjan lopun tiesi oikeastaan jo etukäteen, sillä kirjan alussa seurattiin tapahtumia "tulevaisuudessa", jonne Claire oli päässyt palaamaan. Minusta tuntui, että luin tuhat sivua vispaamista edestakaisin asioiden kulkiessa kohti suuntaa, jonka tiesi jo etukäteen. Sudenkorento ei onnistunut kertaakaan yllättämään minua millään toisin kuin Muukalainen teki monesti. Ainiin, ja tässä kirjassa Skotlanti puuttui melkein kokonaan. Buuuu!


Matkantekijä sitten taas oli kyllä aivan ultimaattinen fail (eli kaikille enklantia osaamattomille täydellinen epäonnistuminen) minun osaltani. Tässä vaiheessa Muukalaisen ihanuus oli jo sen verran ehtinyt haihtua, että tiedostin, etten pitänyt Matkantekijästä. Tarina oli jälleen kerran järkyttävän pitkästyttävä, Skotlannissa käytiin vain kääntämässä naamaa, ja kirjan henkilöt alkoivat muuttumaan tyhmiksi. Claire oli erityisesti todella ärsyttävä minun mielestäni. Pahinta kaikessa oli kyllä se, että juoni polki paikallaan eikä kirjalla tuntunut olevan mitään suuntaa. Luettuani kirjan mietin vain, että enpä olisi yhtään kokemusta köyhempi, jos en olisi lukenut kyseistä kirjaa. Minun mielestäni se oli pelkkä rönsyilevä, juoneton, tuhatsivuinen ylistys rakkaussuhteelle, jonka ongelmat alkoivat toistaa samaa kaavaa kerta toisensa jälkeen, eivätkä päähenkilöt tienneet, mitä he olisivat elämältään halunneet.

Kaikesta tästä huolimatta suosittelen lukemaan kaikki kolme kirjaa tästä sarjasta. Perustelen tätä sillä, että muut ovat pitäneet näistä paljon enemmän kuin minä.

Ja pieni sananen ja vielä Outlander-TV-sarjasta: Onko siellä ketään muuta, jonka mielestä se on hieman hidastempoinen vai olenko tässäkin asiassa yksin? :D Minun mielestäni tuo 16 jaksoa per kirja tekee tahdista aivan äärettömän hitaan. Sarja näyttää kyllä upealta ja uskon, että pidän Sudenkorennosta ja Matkantekijästä enemmän telkkarista katsottuna kuin kirjana. (En muuten ihan hirvittävästi pidä Clairen näyttelijästäkään, mutta se voi johtua myös siitä, etten pidä Clairesta kirjoissa :D)

5. kesäkuuta 2015

Cassandra Clare: City of Ashes eli Tuhkakaupunki (The Mortal Instrumets #2)

Tässä tulee arvioni The Mortal Instruments -sarjan osasta City of Ashes (#2). Tämä spoilaa osaa numero yksi todella pahasti eli jos et ole vielä ehtinyt lukea City of Bonesia (suomeksi Luukaupunki), älä lue tätä postausta. Koska tämä ihan oikeasti pilaa sen. Sitten voisin vielä varoittaa minua itseäni; varo kivitetyksi joutumista TMI-sarjan fanien osalta!



City of Ashes jatkaa tarinaa lähes suoraan City of Bonesin jälkeen. Claryn elämä on mullinmallin, sillä hän juuri äskettäin oppi olevansa Shadowhunter, hänelle selvisi, että hänen isänsä on pahisten pahis, ja hänen äitinsä on koomassa sairaalassa. Kaiken tämän päälle Claryn rakkaudenkohde onkin hänen biologinen veljensä ja pussailu hänen kanssaan pitäisi unohtaa. Niinpä Clary on lähentynyt Simonin kanssa ja etsii keinoa parantaa äitinsä koomasta. Samaan aikaan New Yorkissa kuohuu, sillä joku murhailee Downworldereiden eli onkohan se sitten suomennettu kirjoissa alamaailmalaisten lapsia (vampyyrit, ihmissudet, keijut, velhot yms), ja Shadowhuntereiden inkvisiittori on ottanut Jacen inhokkilistallensa sen jälkeen, kun sielumiekka (tai mikä nyt onkaan suomeksi), jo toinen kolmesta mortal instrumentsista, on kadonnut Valentinen mukana.
 
City of Ashes eli suomeksi Tuhkakaupunki oli kyllä jossakin määrin viihdyttävä kirja, mutta itse en kyllä rakastunut siihen, enkä oikeastaan voi sanoa erityisesti pitäväni kyseisestä kirjasta. Tarina oli  hitaampi kuin ensimmäisessä osassa ja juoni ei ollut niin mutkikas. Maailmaan ei edelleenkään syvennytty sillä tapaa kuin olisin toivonut siihen syvennyttävän. Lisäksi Tuhkakaupunki oli hyvinkin ennalta-arvattava juoneltaan. Nauratti englanninkielisessä tiivistelmässä oleva "jännittävä" kysymys: "To complicate matters, someone in New York City is murdering Downworlder children. Is Valentine behind the killings — and if he is, what is he trying to do?" On kyllä sen tason mysteeri, etten ikinä arvaa.

Kirjasarja tuntuu edelleenkin kopiolta Harry Pottereista, Twilightista ja ties mistä muusta. Inkvisiittori on kuin suora kopio Dolores Pimennosta hahmona. Valentine on edelleen Voldemort vol. 2, mutta vähemmän pelottava ja aivan liian kliseinen. Näissä kirjoissa käytetään liian vähän aikaa oman maailman ja henkilöiden rakennukseen, ja aivan liian paljon aikaa romanssin jauhamiseen. Romanssin, joka on tässä vaiheessa minun mielestäni jokseenkin ällöttävä ajatuksena. Jos minä saisin tietää, että ihastukseni kohde olisi veljeni, uskoisin, että normaaleilla ihmisillä sammuisivat tunteet noin kahdessa sekunnissa. Minkälainen ihminen haluaisi nuoleskella oman veljensä kanssa? Ehkä minun pitäisi olla vain avoimempi, en tiedä. Lisäksi Dolores Pimennon kopio jo huusikin ratkaisun asiaan täyteen ääneen, mutta siltikään asian oikeaa laitaa ei voitu vielä paljastaa.

Hahmoista ehkä sen verran, että Clary on kyllä ärsyttävän tomppeli. On ihan tuhlausta, että jollekin niin hidasjärkiselle ihmiselle on annettu "supervoimia". Lukija huomaa monet asiat sata sivua ennen kuin Clary tajuaa ne. Lisäksi minua ärsytti se, miten hän halusi olla Simonin kanssa siksi, että parempaa miestä ei nyt ollut saatavilla. Simon taas oli niin säälittävä, ja se perinteinen suhteen kolmas pyörä, niin sanottu Twilightin Jacob, josta näkee jo sadan kilometrin päähän, ettei äijällä ole mitään jakoa tässä asiassa. Jace taas oli edelleen hahmona minun mieleeni, sillä hän oli juuri niin ärsyttävä kuin ihmiset tosielämässä tuppaavat olemaan. Ja hauskakin vielä siihen päälle. Plussana tietysti se, että Jacella tuntuu järki juoksevan toisin kuin Claryllä.

City of Ashes oli siis ihan ok, mutta odotin jotain paljon paljon paljon parempaa kaiken sen videobloggaajien hehkutuksen jälkeen. En ole edelleenkään kovinkaan iloinen, että menin ostamaan sarjan kaikki kuusi osaa itselleni. Huoh.  Mutta kaiken kaikkiaan tarina liikkui ihan riittävällä vauhdilla eteenpäin, jaksoin lukea kirjan helposti loppuun eli siis mikään ihan totaalinen katastrofi tämä ei missään tapauksessa ollut. Tuhkakaupungissa oli montakin kohtaa, joissa minua ihan nauratti, sillä Clarella on kyllä ihan hyvä huumorintaju. Uskoisin, että olisin pitänyt tästä huomattavasti enemmän yläasteikäisenä tai lukioikäisenä.

Olisi hauska keskustella fanien kanssa, että mitä he ajattelevat minun pointeistani. Nämä ovat tietysti niitä kuuluisia mielipideasioita, että tuskinpa näistä voi mitään hirvittävän hedelmällistä keskustelua saada aikaan, mutta kuitenkin.






En muuten usko, että tykkäisin näistä suomeksi läheskään niin paljoa kuin englanniksi, sillä kieli on näissä vähän turhan raskasta. Englanniksi menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Esimerkikkilause omistamastani City of Ashesista sivu 330: "The sky was licked with the last tongues of a fading fire, the water had turned to iron." Liiallista hifistelyä ja kikkailua sanon minä :D

2. kesäkuuta 2015

Elokuvissa: Focus, The DUFF ja Kingsman

Julkaisenpa nyt tämän luonnoslootasta homehtumasta.


Ensimmäiseksi esittelyssä on elokuva nimeltään Focus. Sitä tähdittää Will Smith sekä Margot Robbie, joista Robbie on kyllä aivan timanttinen nainen. Will Smithin hahmo, Nicky, on suuremman luokan taskuvaras sekä huijari. Hänen "työporukkansa" onnistuu puuhillaan tienaamaan huimia summia, ja Robbien hahmo Jess päätyy tekemään töitä tälle kyseiselle porukalle. Nickylle ja Jessille kehittyy suhde, joka päättyy ikävästi, ja myöhemmin, Nickyn ollessa hoitamassa isoa keikkaa, Jess ilmaantuu paikalle sotkemaan asioita.

Elokuva on noin kahden tähden arvoinen mielestäni. Se ei ollut kovinkaan toiminnantäyteinen ja eteni tahdiltaan sen verran pitkästyttävästi, etten kokenut sitä ihan hirvittävän viihdyttäväksi. Näitä huijarielokuvia on tullut viime vuosina useampia ja se uutuuden hohto on kyllä täysin haihtunut kyseisestä genrestä. Elokuvan alussa käytettiin paljon aikaa huijarielämällä pröystäilyyn ja viesti siitä, että porukka oli todella hyvä "työssään" olisi mennyt kyllä perille vähemmälläkin jankutuksella. Alkuun keskityttiin myös Nickyn ja Jessin suhteen rakennukseen niin, että elokuva tuntui minusta pikemminkin romanttiselta elokuvalta kuin toimintaelokuvalta. En usko, että toimintaelokuvaa odottavat pitävät siitä erityisesti. Kaiken kaikkiaan elokuvan loppu oli aivan liian ennalta-arvattava ja suhde hallitsi liikaa juonta.



Seuraavana kävin katselemassa The DUFF elokuvan, joka on tehty saman nimisen kirjan pohjalta. Elokuvassa seurataan Bianca Piperia, tavallista lukioikäistä tyttöä, joka saa kuulla olevansa DUFF eli Designated Ugly Fat Friend. DUFFeja on jokaisessa kaveriporukassa ja se on sellainen henkilö, joka saa "nätimmät" tai "komeammat" ihmiset näyttämään entistä paremmilta, ja toimii sellaisena henkilönä, jolle on helpompi puhua, kun haluaa tietää jotain näistä upeammista kavereista. Bianca ei halua tyytyä osaansa DUFFina vaan pistää välinsä poikki ystäviin ja pyytää lapsuuden ystäväänsä sekä naapuriansa, Wesiä, auttamaan häntä siinä, ettei hän olisi enää DUFF.

The DUFF on hyvinkin perinteinen jenkki-Highschool-elokuva, ja itseltäni ainakin löytyy mielikuvia tällaisista nörtti-transformoituu-cooliksi-tyypiksi-pienellä-makeoverilla-elokuvista jo pitkän ajan takaa. The DUFF ei sinänsä tuonut yhtään mitään uutta tai hienoa oivallusta elämään tai muuttanut tätä genreä yhtään miksikään, mutta sinänsä toimi ihan hyvin ja oli löytänyt oman originaaliutensa. Näyttelijät olivat minun mielestäni kivoja, vaikkakin roolihahmot hyvin stereotyyppisiä. Itse kirjaa en varmaan enää elokuvan katsomisen jälkeen jaksa lukea, sillä minun mielestäni tämä vaikutti toimivan elokuvanakin varsin hyvin. Elokuva itsessään ansaitsee minun mielestäni puoliväliarvosanan eli 2.5 tähteä. Se oli ihan jees, muttei mikään maailmaa järisyttävä kokemus. Jos olisin 12-vuotias, tämä olisi varmasti maailman paras elokuva kaikessa mustavalkoisuudessaan.



Kingsman on salainen agentti/toimintaelokuva komediavivahtein. Vakoojajärjestö hakee uutta jäsentä riveihinsä samaan aikaan, kun tekniikkanero päättää tappaa maailman väestön pelastaakseen maapallon. (En jaksa muuta kuin suomentaa IMDb:n tiivistelmän, joka on yhden lauseen pituinen :D)

Kingsman on minun mielestäni vahvan kolmen tähden arvoinen. Kertaakaan en ollut tylsistynyt elokuvan aikana, mikä oli hienoa. Lisäksi elokuva oli hauska, naureskelin useampaankin kertaan, ja varsinkin Taron Egertonin esittämä Eggsy oli varsin hupaisa kaveri. Jostakin syystä rakastan kaikkia asioita, joissa naureskellaan brittinuorisolle ja heidän alatyyleilleen. Elokuvan kiinnostavuutta söi ehkä se, että tämänkin elokuvan kaikki temput on nähty jo joskus aiemmin, mutta huumori kyllä onneksi pelasti paljon. Kingsman samaan aikaan irvaili kaikenlaisille agenttielokuville, mutta samaan aikaan otti itsensä tosissaan. Jännitystä riitti loppumetreille saakka, samoin kuin huumoria. Jäi hyvä mieli.


Ja koska blogilista lopetti toimintansa ja en pysty claimaamaan blogia muuten Bloglovinissa niin....

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/13461293/?claim=263bj43ykc9">Follow my blog with Bloglovin</a>