25. huhtikuuta 2015

Markus Zusak: Kirjavaras


Kerroin taannoin lähteneeni retkelle kirjastoon ja pakolla lainanneeni muutamia kirjoja. Markus Zusakin Kirjavaras oli yksi niistä. Sattumalta huomasin sen hyllyssä ja totesin, että kaipa tämä on niitä kirjoja, jotka vain täytyy lukea. Tästähän tuli elokuva jo jonkun aikaa sitten ja silloin tästä oli enemmänkin pöhinää sekä kehuja sateli runsaasti, mutta itse en silloin aktivoitunut asian suhteen. En ole oikeastaan lukenut ollenkaan natsiaikoihin/sotaan liittyviä kirjoja, sillä minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa ja joutuessani priorisoimaan asioita, realistiset kirjat ja sotakirjat tuppaavat jäämään minulla viimeisiksi valinnoiksi.

Minun tiivistelmä kirjasta menee suurin piirtein näin: Tarinan kertoja on kuolema ja kirja sijoittuu Natsi-Saksaan. Kuolema seuraa Liesel Memingerin elämää, jonka veli kuolee kirjan alussa heidän ollessa matkalla sijaisperheeseen ja Liesel ryhtyy varastelemaan kirjoja, vaikkei hän osaakaan lukea. Kirjavaras seuraa oikeastaan melko tavallista, jokapäiväistä elämää Natsi-Saksassa lapsen kannalta eli sotiminen ei sinänsä ole hirvittävän suuressa keskiössä, vaikka se toki tuo oman lisänsä myös tavallisten ihmisten elämään. Lisäksi sijaisperheen kellariin muuttaa asumaan juutalainen, joka myös antaa omanlaisen jännityksen elementin tarinaan.

Näin kokonaisuutena täytyy sanoa, että tämä kirja oli kyllä todella hyvä, niin kuin pääosa lukijoista kertoikin. Itse antaisin ehkä noin neljä tähteä viidestä. Viittä tähteä en millään voi antaa, sillä rehellisesti sanoen olin hyvin tylsistynyt ainakin ensimmäiset 300 sivua. Yritin lukea kirjaa isoissa pätkissä, mutta monena iltana ihan oikeasti nukahdin kesken lukumaratonia (yleensä on vaikeampi mennä nukkumaan kuin yrittää epätoivoisesti valvoa) ja kaiken kaikkiaan minulta kesti viikon verran saada tämä päätökseen. Kuitenkin, luettuani kirjan loppuun, näin myös sen tylsähkön alun paljon kiinnostavampana ja uskoisin, että jos ja kun luen tämän joskus uudelleen, niin pidän tätä kirjaa kokonaisuutena huomattavasti parempana kuin näin ensimmäisellä lukukerralla.

Kuolema kertojana oli alkuun minusta ärsyttävä ratkaisu. Se vaikutti vähän ilmiselvältä ja mukahauskalta ja kirjassa oli sellaisia välihuomautuksia häneltä, jotka osin tuntuivat turhilta ja noh, en haluaisi toistaa itseäni, mutta ärsyttäviltä. Mutta täytyy sanoa, että kirjan lopussa olin ehtinyt tykästyä kuolemaan kertojana. Se oli muuttunut läheisemmäksi, hyvinkin inhimilliseksi kertojaksi ja olin jopa tykästynyt sen ominaissävyyn, vaikka se alkuun ärsytti. Opin myös suodattamaan suuren osan näistä kuoleman välihuomautuksista kokonaan, kun huomasin, etteivät ne sisältäneet minun lukuelämykseni kannalta mitään fiksua.

Henkilöistä täytyy sanoa ehkä sen verran, että Liesel oli aika hajuton ja mauton, mutta lapsi päähenkilönä on aina ehkä vähän hankala saada sellaiseksi, että häneen samaistuisi ja toisaalta se taisi olla tarkoituksellista, että tarinassa muiden ihmisten kuului loistaa paitsi Lieselin. Toki myös hänen persoonallisuutensa oli varmasti kaikkien tapahtumien myötä muotoutunut melko sulkeutuneeksi ja sisäänpäin kääntyneeksi, mikä teki hänestä vaikeammin lähestyttävän lukijalle. Rudy, Lieselin paras ystävä, oli tietysti aivan ihana ja persoonallisempi kuin Liesel, mutta se taisi olla kirjailijan tarkoituskin. Lisäksi Lieselin sijaisperheen vanhemmat olivat kirjoitettu niin sävyisästi, että heidät tunnistaisi helposti jo pelkän puhetapansa perusteella ja he tulivat jotenkin niin kotoisiksi itsellenikin, että heidän "saukerlejä" ja "saumenschejä" jäi kaipaamaan näin kirjan päätyttyä. Zusak oli onnistunut kyllä pakkaamaan tähän kirjaan hyvin monenlaisia persoonallisuuksia ja sai hienosti heidän ominaispiirteensä esiin.

Kaiken kaikkiaan kirja kuvasi kyllä erinomaisesti perhe-elämää kurjassa sota-ajassa. Niin hyvin, että näin pääni sisällä ympäröivät maisemat ja kaiken sen köyhyyden, jonka sota toi mukanaan. Alkuun arkinen elämä tuntui tylsistyttävältä, mutta tarinan edessä se muuttui taianomaiseksi maailmaksi. Kun seuraa sotaa lapsien kannalta, osa arkisista asioista korostuu ja osa suodattuu melko eri tavalla kuin aikuisella ja se oli ihanan leppoisasti onnistuttu kuvaamaan. Kaikki tuntui niin arkiselta ja samaan aikaan niin pysähtyneeltä. Pidin myös paljon siitä ajatuksesta kirjassa, että kuinka paljon elämässä selviämisestä on loppujen lopuksi kiinni pelkästä tuurista ja sattumasta.

Nyt seuraakin blogini ensimmäinen kuvamuotoinen tähtiarvostelu. Olen tällä viikolla tehnyt 12h/pv kouluhommia, mutta silti olen onnistunut tuhlaamaan aikaani uskomattoman monta tuntia vääntäkseeni itselleni arvosteluasteikkoa. Yritin penkoa netistä ohjelmia ynnä muita hienouksia, mutta lopulta minun täytyi tehdä kaikki aivan itse ja jälki on sen näköistä. Tämän hetkinen arvosteluasteikko on sitten erittäin väsyneellä mielellä väsätty. Siispä, Kirjavarkaalle neljä tähteä eli:


19. huhtikuuta 2015

Marie Lu: Champion (Legend #3)



Champion on Marie Lun kolmas kirja Legend-trilogiassa. Kaksi aiempaa ovat Legend(#1) sekä Prodigy(#2). Champion jatkaa tarinaa muutamia kuukausia Prodigyn tapahtumien jälkeen. En viitsi kirjoittaa tiivistelmää kirjasta, sillä se vain spoilaisi edellisiä osia, mutta tämä sisältää sitä samaa menoa ja melskettä kuten edellisetkin osat. Kirjan tunnelma on kuitenkin synkempi ja aikuisempi verrattuna aikuisempiin osiin, ehkä jossain määrin epätoivoisempikin häivähdys tarinassa.

Legend-sarjasta minulle jäi päällimmäisenä mieleen sen eheys. Tämä oli kerrassaan tasavahva sarja eikä pettänyt kertaakaan. Kaikki selitykset ja maailmanrakennus oli niin hyvin tehty, että en keksi niiden osalta valittamista. Jokaisessa kirjassa on tapahtunut valtavasti ja lopputulosta ei olisi osannut aavistaa kirjaa aloittaessa. Paitsi Championin lopun nyt ehkä jossain määrin. Taaksepäin katsottaessa kehitys henkilöissä ja yhteiskunnan tilanteessa on huomattava. Nämä kirjat kaikessa yksinkertaisuudessaan muodostivat selkeän kokonaisuuden, joilla oli järkevä suunta koko sarjan ajan ja vauhti ei hiipunut missään välissä.

Lopusta en halua sanoa mitään muuta kuin, että se oli minun mielestäni erittäin hyvä. Se lopetti kirjasarjan niin, että tuli selkeä päätös eikä lankoja jäänyt ajelehtimaan ympäriinsä. Ainut, mitä lopusta muuttaisin, oli se, että poistaisin aivan viimeisimmän kappaleen kirjasta.

Valituksen aiheet: Kirjan (kuten myös kaikkien muidenkin tämän sarjan kirjojen) kansi on tylsä ja mitäänsanomaton mielestäni. Mikään niistä ei vastaa kirjojen sisältöä hyvin ja aivan yhtä hyvin kansi voisi olla vain vitivalkoinen tyhjä paperi. Näiden kirjojen nimet ovat myös minun mielestäni vähän tyhmiä. Legend-kirjan nimeä en tajunnut ennen kuin näin jonkun mainoksen missä luki "He is a Legend". Sitten sain ahaa-elämyksen, että nimi viittaa Dayhyn. Prodigy-nimen viittauksen sentään tajusin, mutta mielestäni sekään ei kuvannut kirjan sisältöä mitenkään erityisen onnistuneesti. Nimet menevät ehkä jopa väärinpäin? Ensimmäinen kirja kuvaa melkeinpä enemmän muutosta Junessa ja Prodigy taas muutosta Dayssä. Champion ei taas kuvaa minun mielestäni sisältöä ollenkaan tai liity yhtään mihinkään.

Kirjat olivat myös vähän teflonia ihmisten osalta. Viimeisen kirjan synkkä ja aikuisempi sävy sekä muutamat dramaattiset asiat päähenkilöiden osalta tekivät heidät kyllä toki läheisimmiksi, mutta edelleen jotakin jäi puuttumaan heistä. En näin jälkeenpäin osaa sanoa muuta kuin että Day oli supersymppis ja sellainen jokaisen äidin unelmavävy jaloine ajatuksineen ja ritarillisena mooveineen. June taas oli hyvä roolimalli tytöille, ei vikissyt vaan toimi ja vieläpä järkevästi, ei antanut typerien ihmissuhdesoppien tehdä hänestä täyttä idioottia eikä antanut miesten pelastaa häntä jatkuvasti pulasta vaan hoiti itse itsensä. Mutta heistä puuttui ehkä jokin olennainen inhimillinen asia, joka olisi tehnyt heistä erityisen muistettavia. Day oli siinä suhteessa kyllä onnistuneempi, mutta se johtui varmasti siitä, että hän oli huumorintajuisempi ja köyhyydestä johtuen jotenkin maanläheisempi eikä vain superälykäs, maailman kaunein, täydellinen taistelija jne jne.

Vähän harmittaa, että tämä on jäänyt muiden dystopiakirjojen jalkoihin suurissa kuvioissa. Minä toivoisin, että näistä tehtäisiin elokuvat, hyvät sellaiset. Näissä on niin hyvä pohjamateriaali ja näissä olisi oikeasti toimintaakin joka kirjassa ja jatkuvasti, joten tästä voisivat kiinnostua elokuvien osalta myös muutkin kuin dystopiaa lukevat naiset ja teinit.

Sanoisin, että tämä kirja, kuin myös koko sarja on helposti neljä tähteä viidestä. Sääli, että näistä jää puuttumaan se jokin olennainen osa, joka tekisi näistä viiden tähden arvoisia.

16. huhtikuuta 2015

Tarinoita (opiskelija)elämän vaikeudesta eli tarina kirjastossa käymisestä ja vaikeuksista kirjaston kanssa

Toisinaan sitä kuulee, että opiskelijaelämä on niin helppoa ja ihanaa ja ihmiset kaipaavat tähän aikaan takaisin. Minä ymmärrän hyvin tuon tunteen, sillä eihän opiskelijana juuri vastuut paina ja elämäänsä voi elellä aikalailla miten itseä kiinnostaa. Voi ryypätä viisi päivää putkeen ja samalla joka aamu raahautua kahdeksi tunniksi pakolliseen kouluun ilman minkäänlaisia seurauksia siitä, että juoksee kesken ryhmätyön oksentamaan vessaan tai melko avoimesti ilmaisee vointinsa. Ei sillä, että minä olisin näin tehnyt. Tai kukaan muukaan tuntemani. Tuli vain mieleen, että tämäkin onnistuisi tarvittaessa.

Opiskelijaelämän yksi perustavanlaatuinen ongelma ja samalla elämää aikalailla kurjistava asia on tietysti raha. Opiskelijat harvemmin mieltävät itseään oikeasti köyhiksi, koska on ihan normaalia elää joka kuukausi miinuksella ja lainarahalla. Se on sellainen elämän tosiasia, josta on turha valittaa eikä siitä tarvitse tehdä hirveää numeroa kenellekään, sillä tässä vaiheessa elämää kaikki ovat yhtä persaukisia. Oikeastaan ainut, milloin minua alkaa ottamaan rahan puute päähän, on sellaisina päivinä, kun minulla on hirvittävä lista kirjoja luettavana ja intoa vaikka kuinka, mutta tilillä sen verran rahaa, että ruokaakaan en saa koko kuukaudeksi. (Kyllä minua silloin ärsyttää monet muutkin asiat, joita rahalla saa, mutta tämä on kirjablogi, joten turha varmaan mainita niistä uusista kevätkengistä, jotka myös tarvitsisin.)

Siispä tein pienen retken toiseksi lähimpään kirjastoon, jossa en ollut vielä koskaan vieraillut. En ole kyllä vieraillut siinä lähikirjastossakaan. Olin mukamas katsellut huolellisesti, että tästä toiseksi lähimmästä kirjastosta löytyy edes jotakin haluamiani kirjoja ja innokkaana marssin lastenhyllyjen väliin, koska sinne ne kaikki YA-kirjat mitä ilmeisimmin tungetaan. Pienet koululaiset siellä istuivat ja lukivat ja ihmettelivät varmaan, että mikäs mamma minä olen. Ja siellä minä vietin varmaan vartin etsiessä itselleni sopivaa luettavaa.

Pettymys oli aika karvas, kun totesin, että siellä ei ollut yhtään haluamistani kirjoista. Kirosin ja yritin netistä selata edes jotain kirjoja, mitkä voisivat kiinnostaa tai olla valikoimissa ja tarkistelin, että olinhan oikean hyllyn luona. Eikä löytynyt yhtään mitään. Kihisin raivosta hyllyjen välissä, mutta yritin toki näyttää tyyneltä ja casuaalilta niin, ettei kukaan muu huomaisi suuttumustani. Olin jo lähdössä tyhjin käsin pois kirjastosta, mutta järkeilin, että haen sitten aikuisten kaunokirjallisuuspuolelta vaikka pakolla mukaan kirjoja, ettei reissu olisi turha. Niinpä minulla on nyt kotona neljä kirjaa, joita en ollut ajatellut lukea vielä pitkiin aikoihin.

Minulla on aina ollut vähän antipatioita kirjastoja kohtaan ja tämä reissuni taas muistutti minua miksi en ole käyttänyt kirjastoa aikoihin. Ensinäkin sieltä puuttuu yleensä vähintään puolet niistä kirjoista, joita haluaisin lukea. Ne puolet, jotka siellä ovat ja kiinnostavat, ovat aina lainassa, kun olen niitä yrittänyt katsoa itselleni. Lähikirjastoni alueella asuu jokunen dystopia/YA-narkkari ja sieltä on ihan oikeasti kaikki kiinnostava aina lainassa. Yksi ongelmani taas kirjastojen kanssa on ääretön laiskuuteni yhdistettynä huonoon muistiin. Kirjojen palauttaminen on vähän haasteellista puuhaa sekä varausten noutaminen. Olen myös onnistunut hävittämään kirjaston kirjoja muutaman kerran.

Ehkä pahin ongelmani on kaikki-minulle-heti-nyt-asenne, joka on ihan kökkö, tiedetään. Minä vain tykkään lukea kirjan sillä salamaniskulla, kun keksin sen. Sitten on ihan vain se ongelma, että nyt minulla saattaa olla viikko hyvää aikaa lukea kirjoja. Sen jälkeen tulee täyteen tungetut kaksi kuukautta koulua, jonka aikana olo on kuin katujyrän alle jääneellä. Jos kirja ei siis ole vapaana kuin vasta parin viikon päästä, tilanne on saattanut jo muuttua sellaiseksi, että olen varannut kirjan turhaan enkä koskaan ehdikään lukea sitä. Selityksiä, selityksiä.

Mutta aina sitä jotenkin onnistuu ratkaisemaan nämä elämääkin suuremmat ongelmansa ja ehkä kirjaston käyttäjäksi oppii, kuka tietää.

12. huhtikuuta 2015

Marie Lu: Prodigy (Legend #2)



Jos et ole lukenut Legendiä ja inhoat aivan minimaalisiakin spoilereita, niin suosittelen jättämään tämän postauksen välistä, sillä luonnollisesti jo pelkkä kakkososan pääidean kertominen voi spoilata jotakin ykkösosasta. Pyrin pitämään tämän kuitenkin siistinä spoilereista. Joka tapauksessa suosittelen tätä sarjaa kaikille dystopiasta pitäville, jos joku on sattunut olemaan yhtä hidas kuin minä ja on jäänyt tämä sarja huomioimatta.

Prodigy jatkuu siitä, mihin Legend viimeksi jäi. June on Dayn kanssa pakomatkalla ja he pyrkivät Patriotsien luokse eli sellaisten henkilöiden, jotka haluavat syöstä vallasta Republicin ja Electorin sekä yhdistää Amerikan takaisin yhdeksi valtioksi. Dayn on erittäin kipeä ja patriotsit ovat vähän nihkeitä avunannon suhteen ja vaativatkin vastapalvelukseksi Dayltä ja Junelta melkoisen isoa palvelusta, johon he epätoivoisessa tilanteessa suostuvat.

Tämän kirjan kanssa minulla oli vähän jännä ennakkoasetelma. Olin valmistautunut kaikin mahdollisin keinoin vihaamaan tätä Prodigyä, jotten tippuisi niin korkealta alas, sillä minulle on käynyt nyt pariinkin kertaan niin sarjojen kanssa. Jatkuvasti lukiessani yritin keksiä syitä sille, miksen pitäisi kirjasta, mutta se oli suorastaan mahdotonta. Marie Lu on niin perehtynyt asioihin, hän on selvästi miettinyt koko trilogian kulun jo etukäteen ja kaikki on niin loistavan huolellisesti aseteltu lukijan eteen eikä tarina pysähdy hetkeksikään junnaamaan paikoillaan. Siinä ei paljoa nokankoputtamista silloin löydy vaikka kuinka yrittäisikin.

Legend-sarjaa voisi verrata mielestäni Divergent-sarjaan sillä erotuksella, että tämä sarja on minun mielestä kokonaisuudessaan vain paljon vahvempi. Siinä missä Roth tuntui keksivän päästään genetiikan lakeja, on Lu oikeasti perehtynyt ainakin siinä määrin lääketieteeseen, että menee minulle läpi. Maantieteestä en nyt luonnollisesti ymmärrä yhtään mitään (tullut tulvia jonka vuoksi osa jenkeistä peittynyt veden alle, mikä johtanut yhteiskunnan muuttumiseen), mutta uskoisin senkin olevan edes jossain määrin hanskassa näissä. Kuten olen jo sanonut useampaan kertaan, niin näistä jotenkin paistaa läpi, miten huolellisesti nämä kirjat ovat suunniteltu. Lu pitää kuitenkin lukijan tarkoituksellisesti vähän pihalla kaikesta, joten jännitys pysyy yllä ja oikealla hetkellä paljastaa aina lisää. Mielestäni kaikki tapahtumat olivat tärkeitä tarinan kannalta ja kuljettivat sitä eteenpäin ja näissä ehtii lyhyestä pituudestaan huolimatta tapahtua paljon ja asiat muuttua.

Parasta antia ovat varmaan toimintakohtaukset näissä kirjoissa. Varsinkin lopussa tapahtumien kuvaus oli kyllä niin eläväistä, että ne näkee päänsä sisällä ja minä ainakin elin mukana niissä ja kuvittelin kiipeileväni pitkin seiniä tai milloin mitäkin. Näitä toimintakohtauksia on myöskin jokaisessa kirjassa eikä mikään kirja keskity pelkästään vatvomaan vain joitakin filosofisia kysymyksiä, mikä oli huojentavaa huomata, sillä odotin paikallaan junnaavaa jauhantaa ja turhanpäiväistä kinastelua. Minä niin toivon, että näistä tehdään elokuvat.

Samalla, kun näiden kirjojen vahvuus on se, että ihmissuhteet eivät missään vaiheessa hallitse juonta vaan juoni pitää ihmiset hyppysessään, on se myös niiden heikkouskin. Näissä kaikki on persiillään pääparin välillä jo alusta lähtien eivätkä tarinan koukerot suinkaan pyri helpottamaan heidän suhdettaan ja Prodigyssä se koetteli jo parin uskottavuutta. Itse ainakin pohdin useampaan kertaan, että voiko kaksi ihmistä mukamas niin lyhyen tuntemisen jälkeen, josta suurin osa on ollut alamäkeä, todella pitää toisistaan niin paljon. Ja se lyhyt tunteminen oli kyllä oikeasti todella lyhyt. Jotenkin olisin kaivannut paljon enemmän rakennusta heidän suhteelleen. Lukijana sitä kuitenkin kannusti heidän suhdettaan, sillä Day ja Junehan toimivat vuorotellen kertojina, joten siinä tietysti tykästyy heihin molempiin ja ymmärtää miksi he sopivat toisilleen. Mutta kuitenkin jokin pieni pala jäi uupumaan siitä, että heistä pitäisi parina eikä vain kahtena erillisenä henkilönä.

Pieni harmistuksen aihe näiden kanssa on se, että päähenkilöt ovat mielestäni himpun verran heikommin kirjoitettuja kuin tarina. Sinänsä dystopioiden joukossa henkilöt ovat sitä aika peruskauraa ja ihan ok, mutta niin hienosti kirjoitetun juonen rinnalla odottaisi ehkä askeleen verran parempia henkilökuvauksia. June on ehkä vähän turhankin täydellinen ihmisolento, todella fiksu ja äärettömän kaunis, mutta toisaalta aika perinteinen dystopiatyttö. June kyllä parani mielestäni hahmona Prodigyssä. Day oli edelleen samaistuttavampi kaikkine vikoineen, mutta Prodigyssä hän kävi lähellä sitä rajaa, että hänestä ei pitäisi, sillä viha ja suuttumus teki hänet melkoisen raskaaksi henkilöksi. Ja vaikka June ja Day toimivat minämuotoisina kertojina, jäi minulle ehkä hieman sellainen sivustaseuraajaolo enkä osannut samaistua heihin aivan samalla tavalla kuin yleensä dystopioita lukiessa. En muista heistä näin jälkeenpäin juuri muuta kuin, että he ovat perushyviä tyyppejä ja kovin jaloja ihmisiä. Sen sijaan muistan heti jotakin hauskaa ja persoonallista liittyen esimerkiksi The Selection-sarjojen henkilöihin, vaikka ne kirjat olivatkin huonommin kirjoitettuja ja henkilöt raivostuttavampia.
Mutta Prodigy oli todella hyvin kirjoitettu, aivan erinomainen kakkososa trilogiassa ja henkilötkin loppujen lopuksi riittävän hyviä ja pidettäviä. Loppu oli kyllä sitten taas niin sydäntä riipaiseva. Ai että.

7. huhtikuuta 2015

Marie Lu: Legend (Legend #1)

Olin pääsiäispyhät (vai miksi noita päiviä nyt sanotaan) pienellä reissulla ja siitä vielä hieman traumatisoituneena istun kotona leväten ja arvon, että pitäisikö minun lähteä vierailulle kirjastoon. Ajeltiin reissussa vähän sinne sun tänne ja tulinpahan todenneeksi taas, että minä olen niitä ihmisiä, joita ei pitäisi päästää auton rattiin. Olen melko lyhytpinnainen ja kiroilen muille kuskeille kaikesta mahdollisesta, ajelen aina ylinopeutta malttamattomuuksissani ja nyt tällä kertaa tuli muutama ohitus, jotka eivät olleet niitä parhaimpia mahdollisia ohituksia. Mutta kyllä minä kortit ottaisin pois niiltäkin, jotka ajavat pääsiäisruuhkissa 80:tä satasen alueella. Sympatiani heitä kohtaan ovat hyvin minimaaliset :D

No, ei siitä sen enempää. Tällä kertaa puhuisin Marie Lun kirjoittamasta Legend-kirjasta, joka aloittaa samannimisen trilogian. Kirja kertoo Daystä, joka on valtakunnan etsityin rikollinen ja elänyt koko elämänsä köyhyydessä sekä Junesta, joka on taas valtakunnan suuri lupaus ja koko elämänsä elänyt samassa yhteiskunnassa yltäkylläisyydessä.


Tykkäsin tästä kirjasta kyllä ihan mielettömästi ja tämä kuuluu kyllä tähän saakka lukemista dystopioistani parhaimmistoon. Minä nyt olen melko rajoittunut lukumääriltäni, mutta kaikki perus Nälkäpelit ja Divergentit olen ehtinyt lukemaan. Legendissä tarina tempaisi mukaansa heti ja oli kyllä aivan mielettömän jännittävä koko kirjan ajan. Lu ei ollut kovinkaan armelias lukijalleen vaan kirjassa tapahtui päähenkilöille kaikenlaista läpi koko tämän trilogian ja jatkuvasti sai pidätellä hengitystään. Minä olen aika huono kestämään jännitystä, mutta selvisin tästä kuitenkin jossain määrin ja toisaalta taas, kunnon jännitysmomentti sai tämän kirjan tuntumaan niin paljon paremmalta ja muistettavammalta kuin monet muut dystopiat.

Näissä oli sellainen jännä fiilis koko tarinan ajan, että kaikki tuntui etukäteen mietityltä ja huolellisesti tehdyltä. Jotenkin sitä pystyi tekstiä lukiessaan tuntemaan, kuinka kaikki langat olivat Lun käsissä, mutta tarina ei siltikään ollut ennalta arvattava tai tylsä vaan hyvin kaukana niistä. Loppua ja ns. suuria paljastuksia rakennettiin kivasti jo etukäteen ja kaikki kävi niin järkeen, että kertaakaan ei ollut sellainen fiilis, että kaipasi selityksiä ja uskottelua, jotta voisi nauttia tarinasta. Selvästi oli tutkittu huolellisesti taustoja eli ei tullut mitään päätöntä "tiedettä" kirjailijan omasta päästä (Allegiant, kröhömmmmm). Oli huojentavaa, kun pystyi pitkästä aikaa luottamaan kirjailijaan ja nauttimaan ihan vain tarinasta eikä tarvinnut jatkuvasti kyseenalaistaa kaikkia asioita.

Kerronta tapahtuu sekä Junen että Dayn näkökulmasta ja se toi tarinaan myöskin kivaa vaihtelua. Molemmat hahmot olivat molemmat mielenkiintoisia, vaikkakin Day ehkä himpun verran parempi hahmona, vähän symppiksempi ja helpompi samaistua. Tosin Day oli pitkähiuksinen ja blondi, kaksi asiaa, joista en henkilökohtaisesti miehessä pidä. Kieltäydyn kuvittelemasta vaaleita, pitkiä blondeja hiuksia hänelle. Junesta minun oli alkuun vaikea pitää, hän oli ehkä vähän turhan täydellinen, mutta kyllä hänkin sitten loppua kohden tuli sellaiseksi, että hänestäkin välitti ja jotakin empatiaa kykenin tuntemaan.

Ainut, mistä minä jaksaisin valittaa, on kirjan pituus. Olen aika hidas lukemaan, mutta jopa minä sain luettua tämän helposti alle päivässä, jonka sisällä tein paljon muutakin. Sinänsä tarinan kannalta ja juonen kannalta asiaa oli riittävästi, mutta ihmiset ja heidän väliset suhteet jäivät vähän tyngiksi. Esimerkiksi Junen ja Dayn välinen yhteinen aika oli oikeasti aika minimaalinen enkä ehkä ihan 100%:sti kyennyt ymmärtämään heidän kiinnostustaan toisiaan kohtaan. Suhteen rakennus nojasi ehkä liikaa siihen, että Dayllä oli ihanat siniset silmät ja hän oli sellainen ihanteellinen itsensä muiden puolesta uhraava Romeo ja June taas oli kaunis ja kaikenosaava ihminen (millaisia naiset nyt tuppaavat olemaan dystopioissa).

Mutta ihan ehdottomasti suosittelisin Legendiä dystopiasta pitäville, etenkin koko sarjan lukeneena voin sanoa olleeni hyvin tyytyväinen sarjaan.

2. huhtikuuta 2015

Kiera Cass: The One (The Selection #3)


The One kirja päättää The Selection sarjan (vihdoin ja viimein) American ja Maxonin tarinan osalta. Kirjasarjan idea on ollut unelmien poikamiestyyppinen kisa dystopiamaailmassa Prinssi Maxonin sydämestä ja prinsessaksi tulemisesta. Kilpailun loppu on lähellä ja America Singer on päättänyt olla mukana kilpailussa täysillä. Mutta palatsin ulkopuolinen maailma on kilpailua vastaan, kisa on käynyt yhä vaarallisemmaksi ja kilpailu palatsin sisälläkin on kovaa.

Kirja on siis kolmas sarjassaan ja The One jatkaa samaa linjaa kahden edellisen kirjan kanssa muuten, mutta tässä on selkeästi eniten myös dystopiapuolta mukana ja maailma vihdoin ehkä vaikuttaa edes jossain pienessä määrin uskottavalta, kun aiempien kirjojen kohdalla se oli lähinnä vitsi. Tämäkin kirja kuitenkin sivuuttaa aika isoissa määrin selittelyjä ja esimerkiksi hyvin olennaiset ja kiinnostavat tiedot jäävät saamatta, esimerkiksi kapinallisista, jotka siis ovat edellisissä kirjoissa ja tässäkin hyökkäilleet palatsiin. Kapinallisia on kahdenlaisia, eteleläisiä ja pohjaisesta olevia. Tässä kirjassa eteleläiset kapinalliset pistävät oikein kunnon hässäkkää sekä palatsissa että palatsin ulkopuolella pystyyn ja uhkaavat koko valtakunnan tulevaisuutta. Pohjoisesta olevat kapinalliset taas ovat valmiita muodostamaan allianssin prinssi Maxonin kanssa tiettyjä ehtoja vastaan. Heistä saa siis jonkinlaista taustatietoa, mutta eteläläiset jäävät kirjasta mieleen kasvottomina tappamisenhimoisina hulluina.

Mutta näiden kirjojen vahvuus ei koskaan ollut dystopiamaailma, vaan romantiikka ja ihmissuhdekriisit. Myös ihmiset ovat tässä myös omalla tavallaan yksi suuri vahvuus minun silmissäni. America on ihana draamakuningatar, joka ei juuri pidättele tunteitaan ja tekee, mitä hänen mieleensä ikinä pälkähtääkään. America on niitä ihmisiä, jotka elävät todellakin tunteillaan. Maxon taas vaikuttaa jollain tapaa selkärangattomalta, tekee aina mitä hänen käsketään eikä uskalla puolustaa riittävästi omia näkemyksiään. Hän myös omaa pelimiehen elkeitä ja osaa selitellä rakkauttaan vähän joka suuntaan, hänen kaikkia sanojaan jaksaa aina epäillä ja ymmärrän American epävarmuuden sekä "pienet" kiukuttelut häntä kohtaan. Mutta silti Maxon on jotenkin ihanan luotettava, järkevä ja niin inhimillinen, että sitä jotenkin vain silti seisoo hänen puolellaan kannustamassa. Molempia päähenkilöitä tekisi mieli vihata ja ravistella aina aika ajoin, mutta se näissä on juuri niin kivaa. On helpottavaa, ettei ihmisen tarvitse olla täydellinen, jotta hänestä pidettäisiin.

En nyt jaksa ruotia tämän kirjan ongelmia, sillä ne ovat täsmälleen samat jokaisessa osassa, tosin tämä viimeinen kirja on mielestäni paras näistä. The Selection on niitä sarjoja, joista on samaan aikaan hyvin vaikea pitää, koska tässä on niin paljon puutteita, huonoa kieltä, surkeasti rakennettu maailma, raivostuttavia ihmisiä ja kliseisiä juttuja, mutta samaan aikaan tässä on jotenkin hämmentävän kiinnostava ja jännittävä tarina. En voi sanoa olleeni tylsistynyt kertaakaan sen jälkeen, kun pääsin ykköskirjan alun ohi ja kaikki nämä kirjat upposivat aivan pikavauhtia sisälle. Näiden kohdalla annan myös anteeksi aika paljon kaikenlaista, koska nämä eivät ole mielestäni tarkoitettukaan miksikään totiseksi dystopiaksi vaan enemmänkin sellaiseksi naisten viihteeksi.

Kirjan loppu oli mielestäni hyvä eikä jättänyt minulle mitään hampaan koloon, se oli ehkä jopa parepi kuin odotin. Tämä sarjahan ei pääty The Oneen niin kuin minä esimerkiksi oletin, vaan jatkuu kirjalla The Heir (julkaistaan toukokuussa), joka mitä ilmeisimmin kertoo American ja Maxonin tytärtä varten pidetystä vastaavasta kisasta. Vähän kyllä kutkuttaisi ajatus, koska olihan tämä nyt vallan hauskaa seurattavaa...

Suosittelen kirjasarjaa edelleenkin kaikille niille, jotka pitävät erityisesti romantiikkapuolesta dystopiakirjoissa. Näissä sitä saa kokonaisen kolmen kirjan verran, jatkuvaa vatvomista, kiistelyä ja ihastumisen riemujuhlaa.

Minä olen jo onneksi sirtynyt parempien dystopioiden nurmikoille temmeltämään, toivottavasti saan jossakin vaiheessa viimeistelyä tekstejäni niistä. Tässä on nyt pari muuttujaa vain taustalla koulun ja lomasuunnitelmien takia, jotenka pieni tovi voi taas vierähtää.