Diana Gabaldon: Muukalainen, Sudenkorento ja Matkantekijä

Tuntuu, että toistan itseäni kerta toisensa jälkeen, mutta kirjoitan vielä yhden postauksen Muukalainen/Matkantekijä-kirjasarjasta. Ihan vain ollakseni mahdollisimman epäselvä. Ei vaan, kaikki edelliset postaukseni näistä ovat sisältäneet paljon spoilereita, joten ajattelin tehdä nyt yhden spoilerittoman postauksen vielä. Ja olen minä lukenut tässä vaikka kuinka paljon (omasta mielestäni), mutta en nyt millään saa koostettua postauksia mistään niistä kirjoista. Pian tulee kyllä.

Ja tiivistelmä yhteensä kolmesta tuhannen sivun kirjasta: Claire matkustaa vahingossa ajassa taaksepäin 1700-luvulle. Näitä on ihan oikeasti mahdotonta tiivistää. Yhdenkin kirjan tiivistäminen tuntuu ylitsepääsemättömältä ongelmalta, sillä tuhatsivuisissa kirjoissa tosiaankin ehtii tapahtua asia jos toinenkin.

Kuva täältä

Muukalainen eli sarjan ensimmäinen osa tulee ehdottomasti olemaan yksi suosikkikirjoistani ikuisesti. Se ei ollut pelkästään romanttinen tarina vaan myös historiallinen seikkailu. Rakastin 1700-luvun Skotlantia ja juonta, joka kulki eteenpäin kuin juna. Etenkin Skotlannin koin erittäin viehättäväksi. Olisin voinut lukea toiset tuhat sivua pelkästään klaanien välisistä erimielisyyksistä ja nujakoinneista. Claire oli mielenkiintoinen päähenkilö ja kirjassa oli lukemattomia kiehtovia sivuhenkilöitä luettavaksi. Tarinassa oli hitaita kohtia, joiden yli hieman loikin, mutta kokonaisuudessaan kirja oli kyllä hyvin räiskyvä ja mieleenpainuva. Ongelmia tuotti lähinnä liiallinen raakuus, joka ei sopinut minunkaltaiselle vellihousulle. Mutta raakudessa oli se puoli, että se jäi mieleen kyllä niin vahvasti ja teki tarinasta erittäin yllättävän.

Kuva täältä

Sudenkorento oli sitten taas jonkinasteinen pettymys minulle. Olin kuitenkin niin rakastunut Muukalaiseen, etten osannut olla pitämättä siitä aivan täydellä teholla, vaikka se ei ihan oikeasti toiminut minulle. Syitä oli monia, mutta pahinta oli varmasti se, ettei kirjassa yksinkertaisesti tapahtunut juuri mitään ja asiat vain polkivat paikallaan. Kirjan lopun tiesi oikeastaan jo etukäteen, sillä kirjan alussa seurattiin tapahtumia "tulevaisuudessa", jonne Claire oli päässyt palaamaan. Minusta tuntui, että luin tuhat sivua vispaamista edestakaisin asioiden kulkiessa kohti suuntaa, jonka tiesi jo etukäteen. Sudenkorento ei onnistunut kertaakaan yllättämään minua millään toisin kuin Muukalainen teki monesti. Ainiin, ja tässä kirjassa Skotlanti puuttui melkein kokonaan. Buuuu!

Kuva täältä

Matkantekijä sitten taas oli kyllä aivan ultimaattinen fail (eli kaikille enklantia osaamattomille täydellinen epäonnistuminen) minun osaltani. Tässä vaiheessa Muukalaisen ihanuus oli jo sen verran ehtinyt haihtua, että tiedostin, etten pitänyt Matkantekijästä. Tarina oli jälleen kerran järkyttävän pitkästyttävä, Skotlannissa käytiin vain kääntämässä naamaa, ja kirjan henkilöt alkoivat muuttumaan tyhmiksi. Claire oli erityisesti todella ärsyttävä minun mielestäni. Pahinta kaikessa oli kyllä se, että juoni polki paikallaan eikä kirjalla tuntunut olevan mitään suuntaa. Luettuani kirjan mietin vain, että enpä olisi yhtään kokemusta köyhempi, jos en olisi lukenut kyseistä kirjaa. Minun mielestäni se oli pelkkä rönsyilevä, juoneton, tuhatsivuinen ylistys rakkaussuhteelle, jonka ongelmat alkoivat toistaa samaa kaavaa kerta toisensa jälkeen, eivätkä päähenkilöt tienneet, mitä he olisivat elämältään halunneet.

Kaikesta tästä huolimatta suosittelen lukemaan kaikki kolme kirjaa tästä sarjasta. Perustelen tätä sillä, että muut ovat pitäneet näistä paljon enemmän kuin minä.

Ja pieni sananen ja vielä Outlander-TV-sarjasta: Onko siellä ketään muuta, jonka mielestä se on hieman hidastempoinen vai olenko tässäkin asiassa yksin? :D Minun mielestäni tuo 16 jaksoa per kirja tekee tahdista aivan äärettömän hitaan. Sarja näyttää kyllä upealta ja uskon, että pidän Sudenkorennosta ja Matkantekijästä enemmän telkkarista katsottuna kuin kirjana. (En muuten ihan hirvittävästi pidä Clairen näyttelijästäkään, mutta se voi johtua myös siitä, etten pidä Clairesta kirjoissa :D)

Diana Gabaldon: Syysrummut

Olin ajatellut, etten julkaisisi tätä postausta ennen kuin olisin saanut Diana Gabaldonin kirjan Syysrummut päätökseen, mutta päätinpä kuitenkin julkaista tämän nyt. Siihen löytyy muutama syy, joista ensimmäinen on se, että sen päivän jolloin todellakin lukisin Syysrummut loppuun, todennäköisyys on hyvin pieni. Lisäksi tänään alkaa telkkarista Outlander-TV-sarja, joten sopii vähän teemaankin julkaista tämä nyt.
Seuraavaksi seuraa ei niin imartelevaa tekstiä, mutta haluan kuitenkin sanoa, että kannattaa katsoa Outlander TV-sarja ja lukea kirjakin. Muukalainen tulee olemaan varmasti yksi suosikkikirjoistani hamaan tulevaisuuteen saakka ja sen lukemista voin suositella aivan kaikille. Siis se oli aivan ihana tarina 1700-luvulle vahingossa aikamatkaavasta Clairesta. Valitettavasti sarjan jatko-osat ovat olleet pettymyksiä minulle, mutta jatko-osista en voi sanoa samaa.

 Kuva täältä

Syysrummut on siis Muukalainen/Matkantekijä-sarjan neljäs osa. Koko sarjassa on ideana se, että Claire Randall matkustaa ajassa taaksepäin 1700-luvun Skotlantiin, joutuu skottien vangiksi ja rakastuu siellä salskeaan, nuoreen Jamieen (miten ihmeessä Jamie taipuu :D). Clairen ja Jamien tarinaa sitten seuraillaan yhdessä ja erikseenkin useamman tuhat sivua. Tässä Syysrummut -osassa Jamie ja Claire ovat päätyneet Amerikkaan ja toivovat elämälleen uutta alkua, mutta se ei ole ihan niin helppoa miltä se kuulostaa.

Viime joulukuussa siis rakastuin Muukalaiseen eli ensimmäiseen osaan hetkessä. Ahmin kakkos- (Sudenkorento) ja kolmososan (Matkantekijä) heti perään vain todetakseni, että minä inhosin niitä molempia lähes aivan yhtäläisesti ja että ne pilasivat koko sarjan minulta. Urhoollisesti halusin silti lukea sarjaa eteenpäin ja uskoa siihen, että kyllä tämä tästä vielä paranee, mutta puolessa välissä Syysrumpuja, tuota järkäleen kokoista opusta, jouduin toteamaan, että ei sen loppuunsaattamisesta mitään tulisi ja jätin sen yöpöydälle odottelemaan parempia päiviä.

Naurettavinta lukemisessa oli, että Syysrummut alkoi olla jo vaarallista terveydelleni. Aina, kun aloin lukemaan näitä jatko-osia, verenpaineeni nousi ja stressitasot kohosivat kattoon. En voinut lukea näitä ennen nukkumaanmenoa, sillä minulle jäi niin kauhea vireystila päälle näiden lukemisen jälkeen, että saanut unta kaiken sen aggren vuoksi. Ihan oikeasti, sydämeni pamppaili suorastaan raivosta, kun jouduin lukemaan näitä. Luulen, että juurikin tästä kyseisestä syystä, minun ei pitäisi edes kirjoittaa tästä tekstiä, sillä minulla on niin pahat patoumat tätä kirjaa kohden, että tuskin saan kirjoitettua tästä koskaan asiallisesti.

Alkuun ajattelin, että Syysrummut on jopa parempi kuin kaksi edellistä kirjaa ja että olisimme päässeet eroon kaikesta siitä tylsistyttävästä jahkailusta, joka minua häiritsi kahdessa edellisessä osassa. Mutta ei. Jälleen kerran sama ongelma ärsytti minua; kirjan päähenkilöillä ei ole mitään suuntaa kirjassa ja se on todella raivostuttavaa. Ongelmat juonellisesti tässä kirjassa ovat luokkaa ”En tiedä mitä tekisin ja siksi kaikki on niin vaikeaa ja ongelmia kasautuu”. Claire ja Jamie eivät vain yksinkertaisesti osanneet koskaan päättää mitä tekisivät ja jahkailivat asiaa niin kauan, että olosuhteet pakottivat heidät jonnekin. Sitten he puikkelehtivat ongelmien lävitse kuin madot konsanaan ja päätyvät loppujen lopulta onnellisesti jonnekin, mutta jälleen kerran vaivaamatta päätään kertaakaan sillä, mitä he itse haluaisivat elämältä. Hehän eivät tarvitse mitään muuta kuin toisensa, ja kuka nyt jaksaisi päätään vaivata jollakin sellaisella asialla kuin esimerkiksi juoni kirjassa.

Gabaldonin tarinointi tuntui lähinnä laiskalta, kirjan ennalta arvattavuus oli 99 %:n luokkaa ja jokaista pienintäkin yksityiskohtaa kuvailtiin niin, että päädyin kääntelemään sivuja surutta. Sitten tietysti ne lääkäriysjulistukset ja typerääkin typerämmät lääkäritarinat saivat minut aina toisinaan heittämään kirjan pois. Enää en lue yhden yhtäkään lääkärikohtaa tästä kirjasarjasta. Ne ovat täynnä "minä olen lääkäri ja autan kaikkia maailman sairaita, joista ikinä tiedän, koska olen lääkäri ja olen niin hieno lääkäri"-soopaa. Puhumattakaan siitä, miten älyvapaalta toiminnalta nuo lääkäröinnit ovat kuulostaneet. Hohhoijjakkaa.

Kaiken tämän päälle pääpari on muuttunut todella tylsäksi kirjassa. En ymmärrä mihin kaikki kipinät ja kemia ovat voineet kadota. Suurin piirtein viidenkymmenen sivun välein pohditaan sitä, kuinka he rakastavat toisiaan 4-evörr ja kuinka he eivät tarvitse muuta kuin toisensa. Itsehän skippasin näitäkin kohtauksia aika rankalla kädellä. Kirjailija on varmaan yrittänyt välittää jonkinlaista intohimoa parin välillä kirjassa, mutta minä jäin edelleen kylmäksi näiden rakkauden tunnustusten ja seksikohtausten osalta. Rakkauspölinät olivat aivan supersiirappisia, sokeria vain valui ulos silmistä ja korvista tätä lukiessa ja Twilightkin alkoi vaikuttaa toimintajännäriltä. Ja kun kirjassa ollaan kuitenkin Clairen pään sisällä, olisi intohimoa voinut rakentaa ajatuksissakin eikä vain mainita yhtäkkiä, että nyt muuten pannaan ja onpas intohimoista puuhaa.

Kaiken kaikkiaan tämän osan kohdalla skippasin ennätysmäärän sivuja. Valehtelematta vähintään 100 sivua tuli hypättyä yli 400 sivuun mennessä enkä koe menettäneeni mitään. Skippaamani sivut eivät tuoneet minkäänlaista lisää kirjan juoneen tai syventäneet henkilöitä, jotka ovat muutenkin läsähtäneet melko yksiulotteisiksi pannukakuiksi. Ensimmäisen kirjan kohdalla valitin, että se oli aivan liian raakalaismainen ja sanoin, että niitä raakoja juttuja olisi voinut säästää myöhempiin kirjoihin ja pidän sitä edelleen kelpo vinkkinä. Näissä ei oikein tapahdu enää mitään shokeeraavaa ja toisaalta ykköskirja paukutti niin paljon kaikkea järkkyä, että näiden jälkimmäisten on vaikea nousta enää samalle tasolle.

Mutta jos nyt jotain positiivista sanoisin, niin nämä jatko-osat toimivat varmasti paremmin tv:ssä kuin kirjoina. Lisäksi tiedän, että suurin osa ihmisistä pitää näistä todella paljon (jos ei nyt ihan rakasta). Odotukseni näiden kirjojen suhteen olivat selvästi ylimitoitetut. Pakostakin sitä alkaa lukijana syyllistämään itseään, kun on niin eri mieltä asiasta monien muiden kanssa.

P.s. Pahoitteluni sarjaa rakastaville tästä tekstistä :D

Matkantekijä

Nyt tulisi sitten asiaa Diana Gabaldonin Matkantekijästä, joka on kolmas kirja sarjassaan. Englanniksi taidetaan puhua Outlander-sarjasta (eli suomeksi Muukalainen), mutta monet suomalaiset tuntuvat silti puhuvan Matkantekijä-sarjasta. Siitä syystä minäkin käytän Matkantekijä-nimeä tälle sarjalle, vaikka pidänkin Muukalainen-nimeä parempana. Näitä ei kannata missään nimessä lukea eri järjestyksessä ja Muukalainen on muutenkin tämän sarjan (ainakin tähän mennessä) paras kipale. Kirjoitan nyt alkuun spoilerittoman osan ja sitten varoitusten kera pohdin spoilerivaaralla muutamia minua askarruttaneita asioita. Nyt pieni tiivistelmä kirjasta:

Matkantekijässä Claire lähtee etsimään mahdollisesti elossa olevaa elämänsä rakkautta, Jamietä, menneisyydestä 200:n vuoden takaa, jonne hän on aikamatkannut kerran ennenkin. Menneisyydessä mikään ei ole koskaan sujunut helposti eikä myös nytkään ja Claire joutuu jälleen kerran mukaan menneisyyden seikkailuihin ja taisteluihin elämänsä puolesta.

Itse tekemälleni tiivistelmälle antaisin arvosanan 4. Kirjalle taas antaisin arvosanan 7 asteikolla 1-10. Tämä oli mielestäni himpun verran parempi ja toimivampi kuin edellinen osa. Gabaldon on kyllä ihan mielettömän kova kirjoittamaan tarinoita ja seikkailua. Tässäkin pokkarissa sivuja oli päälle 900:a ja maisemat vaan vaihtuvat ja aina tulee uusia ongelmia nurkan takaa. Jostakin syystä kirjoista päällimmäisenä jää mieleen kuitenkin Jamie ja Claire enkä halua lukea näitä kirjoja uudestaan siksi, että tarina olisi hieno vaan siksi, että voisin kokea uudelleen jännittävän rakkaussuhteen.

Suoraan sanottuna minä olen vähän pettynyt näihin Gabaldonin kirjoihin. Niin monesta paikasta luin, että ihmiset todella pitävät näistä enkä ole meinannut löytää näistä negatiivista bloggausta millään. En minä sano, että nämä ovat ihan surkeita tapauksia, mutta silti odotin jotain paljon parempaa, rakkaustarinoiden kymppiä. Nämä ovat minun mielestäni romanttisiksi tarinoiksi vallan hyviä, mutta ymmärrän varsinkin näitä lukeneena nyt myös 50 Shades of Greyn suosion. Miksi lukea 900 sivua lähtien Ranskan historiasta, hikoilusta Karibian helteessä ja päätyen matojen kaivamiseen silmistä, kun voi lukea 300 sivua pelkkää rakkaustarinaa, joka on kuitenkin se pääasia siinä kirjassa?

Kirjan koukuttavuus nojaa melko pitkälti pääparin vetovoimaisuuteen, mutta minusta tässä kirjassa parin vetovoima on kaikista surkein. Kohtaaminen ensi kertaa 20:een vuoteen oli minulle pettymys ja olisin odottanut jotain paljon parempaa. Aivan liian nopeasti Jamie ja Claire etenivät mielestäni siihen rakkauslässytysvaiheeseen, kun minä olisin kaivannut sellaista uutta tutustumista ja jännityksen kipinöitä. Olisi ollut mahtavaa, jos Jamie ei olisi ollut vaikka ihan varma haluaako hän olla Clairen kanssa ja tässä olisi ollut jokin ristiriita. Mutta ei. Claire on noin sekunnissa märkänä ja aina valmiina Jamielle. Sitten suhde muuttui todella samanlaiseksi siihen entiseen ja minun kaipaamani kehitys jäi puuttumaan.

Muutenkin henkilöiden kuvaukset alkavat ontua Muukalaisen jälkeen. Ne eivät syvene ollenkaan ja esimerkiksi kakkoskirjassa niin hauska Fergusin hahmo on melkoisen tylsä. Claire ja Jamie taas ovat liian täydellisiä ihmisiä, mutta Jamiella onneksi säilyy jonkunlainen särmä edelleen. Onneksi kirjan lättänöitä henkilöitä pelastaa muutamat uudet tulokkaat, jotka tuovat tarinaan vähän lisää puhtia.

Ehkä suurimmaksi ongelmaksi kokisin kuitenkin tässä kirjassa päämäärättömyyden. Tässä kirjassa Jamie ja Claire ovat vähän pihalla siitä, mitä he haluavat itse tehdä ja oikeastaan ajatuivat itsestään riippumattomista syistä reissuilleen ja se syö omalta osaltaan seikkailujen ja toiminnan kiinnostavuutta. Kaikki on aivan levällään loppuun saakka ja loppu ratkeaa vähän laiskasti tai ainakin ilman, että Jamie ja Claire joutuisivat pohtimaan asiaa sen kummemmin. Lisäksi Claire pyörtyilee lopussa kyllästyttävän paljon niin, että tapahtumia jää näkemättä, koska tarina kuitenkin kerrotaan hänen silmin.

Mieleeni tuli sellainenkin ilkeä ajatus, että tästä kyllä huomaa, että nämä ovat lähteneet nettikirjoittelusta liikkeelle. Ensimmäisessä osassa tarina pysyi kasassa hienosti ja tempaisi mukaansa, mutta sen jälkeen kirjailijan puutteet alkoivatkin jo syödä kirjojen kiinnostavuutta pois. Sekä toisen että kolmannen kirjan juoni on huomattavasti heikompi eivätkä henkilöt kehity mihinkään suuntaan. Tuntuu, että kirjailija ei ole miettinyt mitään etukäteen, lätkii vain tapahtumia toisensa jälkeen ja kirjoittelee usean sata sivua kunnes tajuaa, että nyt pitää lopettaa ja vetää pikavauhtia kasaan jonkunlaisen päätöksen. Tämä tuntuu ikuisesti jatkuvalta, ihan hyvältä nettinovellilta niin sanoakseni.
 
Ehkä minä voisin sitten sanoa vielä jotain hyvääkin, koska ei tämä kirja pelkkää kurjuutta ollut. Tarina kulki, kuten jo edellä mainitsin, todella mukavasti eteenpäin kuin juna ja aina, kun olin kyllästymässä, tuli jotain uutta tapahtumaa niin, että loppuun pääseminen ei ollut mikään mieletön taistelu toisin kuin edellisen osan kanssa. Kirjassa oli kertomuksia Jamien näkökulmasta ja ne olivat todella kiinnostavia. Koko kirja olisi itse asiassa voinut olla tarina vain Jamien ajoista ilman Clairea ja olisin ollut tyytyväinen. Tarina oli periaatteessa juurikin perusvahva seiska, ei mikään mieltä mullistava kokemus, mutta ihan hauska lukuhetki.

Suosittelisin näitä kirjoja historiallisista rakkaustarinoista pitäville. Näissä toki on mukana toimintaa ja seikkailuakin, mutta näiden kirjojen ehdoton kantava voima on Clairen ja Jamien rakkaustarina. Eli jos et koe pitäväsi rakkaushömpästä, niin en kyllä suosittelisi näitä kirjoja. Pääasiallisesti siitä syystä, että nämä ovat todella pitkiä kirjoja eikä näissä oleva toiminta yksinkertaisesti riitä. Muutenkin nämä pitävät sisällään aika paljon sellaista parisuhdeihkutusta, jota pitää kestää ja rationaalinen toiminta jää näissä usein toissijaiseksi sen vuoksi.

Sitten siihen spoilereita sisältävään osioon. Tekstiä ei kannata lukea eteenpäin ellet ole lukenut tätä kyseistä kirjaa.

Tätä kirjaa lukiessani koin oikean ahaa-elämyksen. Huomasin nimittäin, etten pidä Clairesta. En pidä hänestä vaimona tai äitinä sen enempää kuin lääkärinäkään. Ensinäkin minua häiritsi se, että Claire on täydellisen kaunis vielä 50-vuotiaanakin. Sehän tarkoittaa sitä tietysti, että nainen näyttää 20-vuotiaalta eikä vanhene (niin kuin me kaikki tiedämme). Miehet sen sijaan vanhetessaan muuttuvat karismaattiseksi ja vanhuus vain parantaa heidän ulkonäköään. Huoh. Clairen nuorekkuutta pitää sitten toitottaa jokaisen henkilön suusta samaan aikaan, kun hän turhamaisesti tuijottelee peiliin tai vertailee itseään muihin naisiin. Kaikki muut naisethan ovat lihoneet ja muuttunut rumiksi kuten Claire meille ystävällisesti kertoo. Vaikka Claire on kuumin kaikista, hän on silti hyvin epävarma itsestään ja jaksaa kitistä ulkonäöstään. No, ei voi muuta sanoa kuin, että onneksi Claire on niin hyvännäköinen, koska hänessä on aika paljon muuta ärsyttävää.

Toisekseen Claire vaikuttaa hirvittävän itsekkäältä ihmiseltä. Tekee aina mitä päähän juolahtaa siksi, että se sattuu sopimaan itselleen parhaiten. Hänen otsalohkonsa on ilmeisesti kehittynyt jotenkin puutteellisesti eikä hän osaa arvioida toimintansa seurauksia laisinkaan tai riskejä. Itselle ei tulisi mieleen mennä laivaan, jossa on lavantauti, vaikka kuinka olisin vannonut lääkärinvalan ja olisin saanut rokotteen. Hän myös jättää lapsensa 200 vuoden taakse, jotta pääsisi rakkautensa luokse, jonka on tavannut viimeksi 20 vuotta sitten eikä tiedä tuleeko siitä edes mitään. Lapselleen jättämänsä kirjeen viimeisiksi terveisiksi laittaa 'älä liho'. Ööh. Ymmärrän, että tuo voisi olla jonkinlaista mustaa huumoriakin, mutta Clairen tapauksessa ei naurata edellisessa kappaleessa jo mainittujen asioiden vuoksi.

Clairen lääkäröinnit ovat nyt ongelma erikseen minulle, kuten olen jo aiempien osien arvosteluissakin kertonut. Monet pitävät näitä lääkäröintejä osana näiden kirjojen kiehtovuutta, mutta minulta ne ovat kyllä pois lukunautinnosta. Tuntuu vähän kuin lukisi iltasanomista lääketieteen artikkelia. Claire lääkärinä on minusta kylmä, vaikka hänestä yritetäänkin tehdä suurta sankaria. Lääkärit ovat ihmisiä siinä missä muutkin ja se inhimillisyyden puute tekee Clairesta minun silmissäni ärsyttävän.

Siinä oli purkautuminen Clairesta :D Seuraava ongelmani tämän kirjan kanssa, jälleen kerran, oli se, että kaikki parisuhdeongelmat ratkeavat aivan liian helposti minun makuuni eikä niitä oikeastaan edes ole. Claire näkee Jamien syleilemässä miestä, kuulee Jamien suudelleen samaista miestä ja kuulee, että Jamiellä on poika, josta on "unohtanut" kertoa. Kuulostaa aika ultimaattiselta kriisiltä? Ja mitenkä se ratkeaa. Claire vain päättää noin kahden sivun jälkeen antaa anteeksi, koska rakastaa Jamietä niin paljon. Anna minun kaikki kestää. Jos kirja on yli 900 sivua pitkä ja koko tarina tähän mennessä 3x900 sivua, niin siinä vaiheessa voisi vähän rakentaa enemmän näitä tilanteita ja kirjoittaa kunnon huutoriidan. Minä jopa päädyin toivomaan, että Jamie olisi rakastunut lordi Johniin. Hän oli niiiin symppis sen vähän perusteella, mitä hänestä kerrottiin.

Spoilerit loppuu. Huh, sainpas rykäistyä tämänkin. Tämä on todella pelkistetty teksti raakaversiosta ja voi kuulostaa vähän töksähtelevältä. En vain yksinkertaisesti enää jaksa työstää tätä :D

Sudenkorento l. Dragonfly in Amber

Eilen tartuin tuumasta toimeen ja päätin lukea Diana Gabaldonin Sudenkorennon loppuun tajuttuani, että nyt lomalla ollessa on parempi hoitaa homma kotiin.. En muuten ihan hirvittävästi syty kirjan nimelle. Muukalainen ja Matkantekijä ovat mielestäni jotenkin ihan eri tasolla niminä ja muutenkin tuntuu melko kaukaa haetulta tuo. Ymmärrän kyllä mihin liittyy, mutta silti.

Kirjassa Claire on 20 vuotta vanhempi ja elää vuotta 1968. Hän palaa tyttärensä, Briannan, kanssa Skotlantiin ja kertoo tälle tarinan oikeasta isästään. Samalla kuullaan, mitä Clairelle ja Jamielle tapahtui sen jälkeen, kun ensimmäinen kirja päättyi.

Tällä hetkellä päällimmäiset fiilikset ovat jälleen kerran haikeat. Ihan kuin itsekin olisin joutunut lähtemään Clairen mukana pois 1700-luvun Skotlannista parikymmentä vuotta sitten. Minä todella pidin tästä kirjasta, mutta matkani sen kanssa ei ollut sileä ja helppo vaan melkoisten taistelujen kautta käyty. Loppujen lopuksi päädyin pitämään kirjasta, mutta täytyy kyllä sanoa, että se ei ollut aivan yhtä helppoa kuin ensimmäisen kanssa.

Ennakkoluuloni kirjaa kohtaan olivat melko surkeat. Rakastan Clairen ja Jamien tarinaa ja pidän mielettömästi tästä kirjasarjasta, mutta silti minun on vaikea puhua siitä positiivisesti. On vaikea sanoa, mitä olisin halunnut kuulla tai millaisen tarinan olisin hyväksynyt, mutta minulla tämä kirja ei ainakaan lähtenyt käyntiin helposti. Mielestäni kirjassa käynnistyi tarina vasta noin 500 sivun kohdilla eli aika kauan sai odotella. Siihen saakka lukeminen oli minulle ihan karseata taistelua, jotta en hyppisi liikaa sivujen ohi. Yksinkertaisesti elämä Ranskassa ei ollut kovinkaan mielenkiintoista mielestäni lopun kommelluksia lukuun ottamatta.

Luin, että monet muut bloggaajat pitivät varsinkin alusta ja lopusta, joista minä en taas pitänyt ollenkaan. Roger ja Brianna olivat hahmoina varsin mitäänsanomattomia mielestäni. Tai no, Brianna vaikutti todella ärsyttävältä. Eikö hänen pitänyt olla 20-vuotias? Tuntui enemmin 12-vuotiaalta. Clairesta taas jäi jotenkin väsähtänyt mielikuva. Paitsi, että hän ei tietenkään ollut rapistunut yhtään ulkonäöltään.... Mutta härän luonteella taistelin sekä alun että aivan lopun läpi.

Kävin melkoista väsytystaistelua oikeastaan melkein viimeisen 200 sivun kohdille. Siitä tarina lähti vetämään minua sisään kuin juna ja lopussa huomasinkin jo pitäväni taas kirjasta ihan mielettömästi. Yhtäkkiä pidinkin lopusta, vaikka olin sitä kohtaan hyvin skeptinen ja negatiivinen etukäteen (olin lukenut sen etukäteen :D). Kaiken kaikkiaan jäi siis todella ristiriitaiset tunteet tästä kirjasta. Alkuun toivoin vain, että saisin kirjan nopeasti luettua, kun se tuntui niin tuskaiselta ja lopussa sitten jo itkin ja elin ihan täysillä mukana tarinassa. Ihan kuin itse olisi pitänyt erota siinä samassa. Hämmentävää.

Gabaldon on ilmeisesti valinnut sellaisen linjan, että aikamatkustuksessa historian kulkua on mahdotonta muuttaa. Ikään kuin kaikki olisi jo ennalta suunniteltu etukäteen. Tässä kirjassa tuo aikamatkusajatuksella pelaaminen toimi vielä hyvin, mutta en ole varma, miten tämä aikamatkustushomma toimii, jos sillä aletaan venkslata paljon tulevissa kirjoissa.

Sitten hämmennyksen/ärsytyksen aiheita. Edelleen oli joitain samoja asioita kuin ekaan kirjaan, mutta en jaksa niitä kaikkia kirjoittaa. Jälleen kerran SPOILER ALERT seuraavien numeroitujen kohtien verran!

1. Ongelmien ja selkkausten määrä. Tuntuu, että näissä kirjoissa on liikaa ongelmia eikä yhtä yksittäistä pääprobleemia meinaa saada kaivettua sieltä välistä. Tai no, ensin ei tapahdu yhtään mitään ja sitten yhtäkkiä ongelmia tuleekin jatkuvalla syötöllä. En lukijana ehdi rauhoittaa itseäni lainkaan. Sitten taas toisaalta onhan se mielettömän koukuttavaa ja jännittävää, kun koko aika saa pelätä päähenkilöiden puolesta. Näitä lukiessa, kun tuppaa käymään niin, että kiintyy kovasti ainakin Jamieen ja Claireen. Mutta ehkä ongelmani on näissä, että toisiin ongelmiin käytetään liian vähän aikaa minun mielestäni. Esimerkiksi Clairen ollessa sairaalassa sairaana itse, olisin toivonut siitä paistavan enemmän läpi sellainen elämän ja kuoleman taistelu.

2. JA MIKSEI SE NAINEN OSAA IKINÄ HOITAA ITSE ITSEÄÄN POIS PULASTA?!? Kaipa minä olen nykyään ihastunut sellaisiin Katniss Everdeenin ja Trisin tapaisiin itsenäisiin puurtajiin. Ilmeisesti vasta tulevaisuudessa naiset ovat kykeneväisiä johonkin järkevään. Mutta toisaalta, onhan se ihana ajatus, että kyllä Jamie pelastaa... Eli kyllä minä tästäkin pääsen yli.

3. Lääkärijutut. Claire vaikuttaa tekevän diagnooseja kuin kokenutkin lääkäri. Tubinkin onnistui diagnosoimaan, en ole ihan varma mistä sen tiesi annettujen tietojen perusteella. Minun mielestäni tauti olisi voinut olla mielestäni mitä tahansa myöhäisvaiheen kupasta keuhkokuumeeseen. Tähän sairaskertomuksiin kohdistuvaan ärsytykseen vaikuttaa myöskin se, että välillä tuntuu kuin lukisi jotain koulukirjaa, kun tulee monta sivua jotain sotakohtauksen potilaiden hoitoa. Tiedän, että toiset alaa opiskelevat ihmiset taas tykkäävät lukea näitä, mutta minä olen varmaan sitten se poikkeus, joka ei halua. Ihmettelen toisaalta myös, miten alaa tuntemattomat jaksavat lukea näitä. Mielestäni nämä kuuluvat usein niihin turhiin sivuihin, jotka eivät liikuta tarinaa suuntaan eikä toiseen ja näitä voi olla todella monta sivua hyvinkin yksityiskohtauksin kuvauksin. En vain ymmärrä ketä muuta nämä yksityiskohtaiset tiedot anatomiasta kiinnostavat. Joten kertokaa :D

4. Edelleenkin ne konfliktit Jamien ja Clairen välillä. Tai pikemminkin niiden olemattomuus. Mikään ei ärsytä minua enempää kuin kiistat, jotka vaikuttavat infernaalisilta ja merkittäviltä ja jotka kuitenkin ratkeavat kuin itsestään. Kaikki "pahat" teot Gabaldon pyrkii hyvittämään aikomuksilla tai muulla. Esim. Clairen ja Ludvigin seksi oli mitäänsanomatonta (eli ei mitään väliä, ei kiistaa siitäkään, oliko sitä pakko sitten edes olla ollenkaan) ja Jamie puolustikin töppäillessään vain prinssin tavoin Fergusia (eli sitäkään ei tarvinnut oikeastaan sopia, koska se olikin ok).


Mikäli et ole vielä Gabaldonin Matkantekijä-kirjoja lukenut, niin suosittelen näiden kahden ensimmäisen perusteella kyllä ehdottomasti lukemaan. Tämä on niitä kirjoja, joiden maailmaan uppoaa, vaikka ei haluaisikaan. Lopussa elää ihan täysillä mukana tunteissa ja toivoo, ettei tämä sarja koskaan lopu, koska haluaa palata sinne maailmaan aina vain uudestaan. Gabaldon osaa kyllä kirjoittaa todella pitkästyttävästi, mutta myöskin todella otteessan pitävän tarinan. Kyllä minun maailmani ainakin olisi köyhempi ilman näiden kirjojen lukemista.

Joskus näitä on verrattu hairlekiineihin ja pahimpana loukkauksena sanottu 50 Shades of Greyn tien tasoittajaksi. Ei tämä tietenkään ole juoneltaan niin surkea kuin viimeksi mainittu on, mutta kyllä tämä vain muistuttaa kovasti juurikin sen kategorian kirjaa. Mies, joka on todellinen urho, joka pelastaa kaikelta. Nainen on tietysti fiksu, vahva (???) ja kaunein ikinä. Kyllähän näissä kaikissa kirjoissa kuitenkin juoni sinällään on sivuseikka sen suuren rakkaustarinan rinnalla. Matkantekijä-kirjoissa sattuu olemaan vain keskimääräistä parempi tarina takanaan.

Seuraavaksi ajattelin taistella Allegiantin loppuun. Siitä kirjoituksesta ei tule kaunista... :D

Muukalainen - Outlander

Nyt olisikin sitten ensimmäisen kirjamielipiteeni vuoro. Sanon sitä mielipiteeksi, sillä minulle ei sovi asiallisen, lehtimäisen arvostelun kirjoittaminen. Ei minulla oikeastaan ole edes mitään muita kuin fiilispohjaisia asioita sanottavana. Näkisin blogini vähän niin kuin kirjapiirinä enemminkin kuin arvosteluja pukkaavana paikkana. Puran tänne ajatuksiani kirjasta ja olisi kiva sitten kuulla, että mitä mieltä muut olivat tai jos heillä olisi vaihtoehtoisia selityksiä minua askarruttaneisiin asioihin. Ei kannata ottaa kaikkea kirjoittamaani liian tosissaan.

Varmaan jo monien lukema ja tuntema kirja, Muukalainen, on viimeisin lukemani kirja. En oikeastaan tiedä mitä kaikkia tietoja kirjoista pitäisi kirjoittaa ylös lakipykälien mukaan, joten kirjoitan kaiken varalta mahdollisimman paljon. Eli kirjan on kirjoittanut Diana Gabaldon vuonna 1991. Sen on kääntänyt Anuirmeli Sallamo-Lavi ja kustantajana toimii Gummerus.

Kuljen vähän jälkijunassa näissä asioissa. En olisi muuten varmaan edes kiinnostunut koko järkäleestä, ellen olisi eksynyt jotakin kautta näkemään TV-sarjan mainosta. Rakastan historiallisia rakkaustarinoita ja seikkailuja, joten pakkohan tähän oli sitten tarttua. Erittäin niukka kasaan kokoamani tiivistelmä:

Kirja kertoo Claire-nimisestä naisesta, joka palaa ajassa noin 200 vuotta takaisin joutuen 1700-luvun Skotlantiin. Siitä alkaakin tämän naisen seikkailu takaisin 1900-luvulle raa'asta ja barbaarimaisesta ajasta Clairen silmistä katsottuna.

Tykkäsin kirjasta todella paljon ja se vei mukanaan niin, etten saanut muuta tehtyä kuin luettua sitä. Tulen varmasti lukemaan tämän uudestaan ja uudestaan, sillä tarinassa on sellaista aikaa kestävää vetovoimaa. Kirjan maailma oli vieras ja uusi minulle ja kaikki henkilöt ja heidän tarkoitusperänsä ovat mysteereitä, mikä on aina yhtä kiehtovaa.

Nyt onkin sitten haikeat fiilikset. Kirjalle on monta jatko-osaa, mutta olen melko varma, ettei niistä mikään tule miellyttämään minua samalla tavalla. Pidin ihan mielettömästi 1700-luvun Skotlannista miljöönä ja tiedän, ettei sitä luultavasti ole tulossa samalla tavalla. Ehkä myös se, että Claire tietää tulevaisuuden on vähän innostusta laannuttavaa.

Alempana onkin sitten ne minua vaivanneet asiat, mutta älkää antako niiden estää teitä lukemasta tätä kirjaa, jos pidätte romantiikasta ja historiallisista tarinoista. Tämä kirja oli siihen tarkoitukseen kyllä aivan ihana.

Sitten niihin ihmetyksen/ärsytyksen kohteisiin. Näistä ei luultavasti ole mitään iloa ellet ole lukenut kirjaa itse. SPOILER ALERT seuraavan viiden kohdan verran:

1. Pienet tarinat siellä täällä. Kirjassa oli minun mielestäni pitkiä jonninjoutavia tarinoita lähtien huoneen kynttilöiden väristä kymmeniin nuoruustarinoihin. Äitini varoitti minua tästä etukäteen ja melko reippaalla kädellä skippasin nämä useamman kappaleen pituiset selotukset ympäristöstä ja joitakin "mitä minulle tapahtui nuorena"-tarinoita. Ne olisivat olleet siedettäviä ja jopa mukavia, jos niitä olisi ollut muutama, mutta kun välillä tuntui, että niitä tuli toinen toisensa jälkeen ja ihan kaikki kuka on kenenkin sukulainen asiat eivät kiinnostaneet. Mutta, kuten tuli sanottua, nämä voi hypätä yli niin kuin minäkin surutta tein enkä menettänyt mitään. Sekin kertoo jo jotain näiden minitarinoiden hyödyllisyydestä ja kiinnostavuudesta. Toiset varmasti pitävät näistä paljon eikä siinä mitään kirjoissa saa olla minun mielestäni arkea, kuvailuja ja tällaisia tarinoita, mutta minulle tuli sellainen tunne, että kirjailija yksinkertaisesti yritti liikaa keksiä hauskoja tarinoita ja syventää hahmoja niiden avulla, mutta mielestäni se olisi toiminut vähemmilläkin jorinoilla. Kirja tuntui junnaavan paikoillaan pidemmän aikaa kaikenmaailman turhuuksien takia.

2. Jatkuvat raakuudet (joista kaikki vain selviävät.) Paitsi joku random ukkeli kuolee. Ensinnäkin on 1700-luku. Silloin ihmiset mitä luultavimmin kuolivat haavojensa infektioihin aika helposti. Vielä 2010-luvullakin haavan infektoituminen on vakava asia. Keuhkokuumekin oli melkoisen tappava, mutta keuhkokuume taitaa olla niin tylsä, ettei siitä kukaan viitsi kirjaansa kirjoittaa. Keuhkokuumeiden edestä ihmiset sitten saivatkin vammoja ja menneitä raakoja tapahtumia vatvottiin edes takaisin vähän jokaisen osallisen näkökulmasta. Siis yksinkertaisesti ihan liikaa kaikkea tällaista. Varsinkin lopussa vaati kamalan itsekurin, että luin kaikki raakalaiskohdatkin, koska olen sellainen ihminen, joka skippaa ne helposti ja sietorajani on melko matala. Olisin näissä raakuuden hetkissä toivonut sellaista toivon pilkettä ja enkä heikkoa päähenkilöä, jonka kykenemättömyyden tapahtumien kulkuun pystyi tuntemaan ja ennustamaan. Olisi muuten ollut äärimmäisen hienoa, jos Claire olisi ollut kekseliäs ja jopa hyödyllinen naiseksi ja päässyt pois pinteestä itse ilman jatkuvaa miesten apua. Se olisi auttanut minua lukemaan kohdat kunnolla läpi ja tehnyt Clairesta paremman henkilöhahmon. Toimin kuin Jamie kirjassa itsepetoksen turvin ja luin lopun kohdat niin hätäisesti, että pystyin olemaan ajattelematta niitä niin raakoina :D

3. Suomennokset. Oli virhe lukea nämä suomeksi, mutta sain lahjaksi kaksi ensimmäistä, joten valinnanvaraakaan ei ollut. Kyllä siihen sitten tottui. Kirjassa oli tietty lausetyyppi useaan kertaan kirjoitettu aivan vituralleen, ihan kuin google translator olisi ollut asialla. Skottiaksentin suomennos on varmasi ollut vaikeaa ja kieltämättä ihan hyvin se oli suomennettu, mutta uskon vakaasti siihen, että olisin nauttinut siitäkin enemmän englanniksi.

4. Seksi. Minua ei haittaa, että seksiä on paljon. Oikeastaan sitä oli mielestäni melko vähän verrattuna esimerkiksi sellaiseen roskakirjallisuuteen kuin 50 Shades of Grey, jossa käytetään yhden seksikohtauksen kuvailuun varmaan 10 sivua. Tässä siihen meni paljon vähemmän sivuja ja kohtauksiakin oli kirjassa varmaan puolet vähemmän, vaikka se onkin kaksi kertaa pidempi. Seksi ei vain ollut mielestäni mitään erityisen kuumaa. Minua melkein jopa ärsytti, että kirjasta jäi sellainen kuva, että kaikki seksi tapahtui lähetyssaarnaajassa. Takaapäin paneminen oli raiskausta tai syntinen asia, koska eläimet parittelee niin. Claire tuntui tulevan aika helposti ja oli aina valmiina ilman mitään esileikkejä. Me kuitenkin kuljimme Clairen päässä koko ajan eikä Claire koskaan ajatellut seksuaalisia ajatuksia ennen kuin seksi vain tapahtui. Jonkinlaista päänsisäistä intohimoa olisin kaivannut ja seksikohtausten parempaa rakentamista. Vai ymmärsinkö seksikohdat kirjassa väärin? Voi olla, että vuonna 1991 seksistä kirjoittaminen ei ehkä sitten ollut vielä niin suorasukaista ja helppoa, kun nykyään voi käyttää pelkästään yhden kappaleen ihmisen peniksen kuvaamiseen.

5. Spoiler alert etenkin tässä kohdassa! Pakko sanoa tästä, koska se ihan tosissaan vaivasi minua lukiessani. Inhosin sitä kohtaa, missä Jamie piiskasi Clairen, mutta sitäkin enemmän inhosin sitä, miten nopeasti Claire antoi asian anteeksi ja juttu lakaistiin maton alle. Tavallaan ymmärrän kirjailijan ajatuksen ehkä siitä, että 1700-luvulla oli turha kiukutella tällaisista asioista, mutta toisaalta minä henkilökohtaisesti olen sellainen ihminen, joka ei antaisi tuollaista anteeksi noin helposti ja olisin toivonut anteeksiantoa varten jonkun kunnon oman juonenpätkänsä. Se kävi vain aivan liian helposti ja konflikti parisuhteessa ratkesi kuin itsestään. Parisuhde ei oman kokemukseni mukaan ole sellainen, että asiat vain unohtuvat ja paranevat itsestään, kun ollaan yhdessä ja on niin ihanaa, että se parantaa kaiken. Se vaatii työtä. (Sekin on muuten vähän hatuttavaa, että Clairella ja Jamiella ei ole juurikaan mitään oikeita riidan aiheita, vaikka luulisi jo eri aikakausien vuoksi tulevan kiistoja melko helposti. Mutta nämä kaksi on kyllä niin ymmärtäväistä sorttia, että ei voi muuta sanoa kuin hienoa. Ekassa kirjassa ymmärrän kyllä konfliktien vähyyden, mutta niitä odotellessa.)

Nyt sitten seuraava osa odottelee lukemista. Olen aloittanut sen ja edennyt noin 150 sivua, mutta minusta tarina ei ole vieläkään alkanut etenemään siinä ja pystyin jättämään sen lukemisen kesken ilman sen ihmeempiä kipuja. Ekan kirjan olisi saanut kiskoa käsistäni kaikin voimin. Olen kauhusta kankeana, koska minulla on ollut Divergent-sarja kesken jo hyvän aikaa ja se traumatisoi minut varmaan ikuisiksi ajoiksi huonojen jatko-osien varalle.

Kaiken kaikkiaan, kirjarakkauttahan tämä oli. Kun jaksaa tämän pituisen tekstin kirjoittaa kirjasta ja oikein aikaansa käyttää asioiden pohtimiseen, mitäs muutakaan se olisi.

Olisin ihan mielettömän kiinnostunut ja kiitollinen muiden mielipiteistä kyseiseen kirjaan liittyen ja noihin viiteen kohtaan jotka minua vaivasivat. Tänne nyt tuskin juuri ketään eksyy ainakaan vielä, harmi, mutta jos vaikka satut lukemaan tätä kahden vuoden päästä, niin jätä edes sitten se kommentti. Olisi hauska kuulla vouhotanko turhaan.