2. marraskuuta 2017

Stephanie Garber: Caraval (Caraval #1)


Scarlett Dragna ja hänen pikkusiskonsa Tella elävät pienellä saarella heidän julman isänsä nyrkkien alla. Scarlett on vuosien ajan kirjoittanut Caravalin, maagisen, kerran vuodessa tapahtuvan shown, isännälle, ja pyytänyt tältä osallistumislippua Caravaliin, jotta Scarlett ja Tella pääsisivät pakenemaan isänsä luota. Tänä vuonna Scarlett on kuitenkin luovuttanut asian suhteen. Hän on menossa naimisiin ja vihdoin pelastamassa siskokset sitä kautta. Juuri ennen kuin Scarlett on tapaamassa sulhonsa, Scarlettille saapuu kolme pääsylippua Caravaliin ja salaperäinen merimies auttaa Tellan ja Scarlettin siirtymään Caravaliin Scarlettin vastustelusta huolimatta. Tella kuitenkin kidnapataan heti alkuun Caravalin järjestäjän toimesta ja hurja Scarlettin hurja seikkailu pelissä alkaa ilman rakasta siskoa.

Caravalin idea on ajatuksen tasolla äärettömän jännittävä - show, jossa katsojat ovat osana peliä ja jossa jokainen pelaaja havittelee voittoa, sillä voittaja saa yhden toivomuksen Caravalin isännältä, Legendiltä. Caraval on paikka täynnä magiaa ja illuusioita, eikä mihinkään kannata uskoa tai luottaa pelin aikana. Silti pelissä on tosi kyseessä ja oikeat panokset. Kuolla voi oikeasti ja sydän saattaa särkyä lopullisesti. Minulle tuli etäisesti mieleen Westworld Caravalista ja sen peli-ideasta, ja Westworld on yksi lemppari-HBO-sarjoistani (niin kuin varmaan aika monen muunkin), joten pidin kirjan ideasta paljon.

Vaikka kaikki toimikin ajatuksentasolla hyvin ja todella halusin pitää tästä, huomasin, että lopussa minulla oli melko sekavat fiilikset. Maailmanrakennus jäi melko levälleen eikä hahmoja kehitetty juuri minkään vertaa. Toisinaan tuntui kuin kirja olisi kirjoitettu vain elokuvaoikeuksia varten. Paljon oli lapsellista dialogia ja hahmot tuntuivat epäuskottavilta yksinkertaisine ajatuksineen. Kirja olisi tarvinnut hieman enemmän erinäisten asioiden rakentamista ja kehittämistä, vaikka ymmärränkin, että kyseessä on YA-kirja ja ne nyt eivät kuuluisimpia kyseisiin asioihin panostamisesta.

Hyväksi puoleksi sanoisin vauhdikkaan tahdin, jonka ansiosta mielenkiintoni pysyi hyvin yllä ja sivut liisivät nopeasti eteenpäin. Scarlett lähtee kirjassa etsimään Tellaa, ja törmää matkan varrella moniin Caravalin kummallisuuksiin. Kaikki tuntuvat tietävän enemmän pelin toiminnasta kuin Scarlett, ja Scarlett ikään kuin kulkee yhden sattumuksen kautta toiseen.

Tella on sisaruksista villimpi ja Scarlett toimii lähinnä pelko takapuolessa. Scarlett olikin päähahmona ehkä vähän tylsä minun makuuni ja muita pelaajia olisi voinut hyödyntää paremmin. Tai vaikka sitten Tellaa käyttää yhtenä kertojana. Nyt muita pelaajia ei oikeastaan edes huomannut ja tarina elettiin Scarlettin kautta. Liikaa vetovastuuta annettiin myöskin "salaperäisen" merimies-Julianin niskoille, joka jäi YA-hahmojen joukossa liian geneeriseksi kuvaukseksi.

Maailma oli kuitenkin melko koukuttava ja seuraavan osan lukeminen houkuttelee jo pelkästään sen vuoksi.



25. lokakuuta 2017

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)


16-vuotias Kiuru näkee ihmisten muistot lintuina heidän ympärillään ja pystyy varastamaan niitä halutessaan. Eräänä päivänä hän törmää samantyyppisiä kykyjä omaavaan romanipoikaan, Daihin, joka tutustuttaa Kiurun veljeensä ja Bollywood-nimiseen poikaan, jotka myöskin omaavat kykyjä. Yhdessä nuoret ryhtyvät selvittämään, miksi heillä on kykyjä ja mitä kaikki tarkoittaa. Pian nuoret huomaavat olevansa keskellä salaisuuksien verkkoa. 

Muistojenlukija on suomalaisen YA-genren priimaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on paras suomalainen YA-kirja, jonka ole lukenut. Tarina vetäisee sisäänsä ensisivuilta lähtien. Alkuun hahmoja rakennetaan huolellisesti ja tutustutaan maailmaan. Hiljalleen tahti alkaa kiihtyä ja salaisuudet paljastua, ja niin sitä vain huomasi pelkäävänsä rakastamiensa hahmojen puolesta.

Minä toivon nuorten aikuisten fantasioilta muutamaan asiaa: vauhdikasta ja koukuttavaa juonta, rakastettavia hahmoja ja tietysti kiinnostavaa ja erilaista maailmaa. Tämä kirja täytti lähestulkoon kaikki nuo kohdat ja vieläpä hyvin omanlaisella twistillä.

Muutamat ärsytykset aiheutti ainoastaan Kiuru, joka ei osannut muun muassa käyttää kännykkää tai tietokonetta juuri minkään vertaa. Minun on vaikea uskoa tämän olevan mahdollista nykymaailmassa ja en ymmärrä, miksi tällainen piirre olisi erityisen miellyttävä ihmisessä. Myönnettäköön, että oli minulla muutamia ongelmia myös tiettyjen maailmanrakennuksellisten asioiden kanssa, joiden suhteen pidin Rouhiaista ehkä hiukan liian optimistisena.

Mutta palataanpa takaisin niihin hyviin juttuihin, joita kirjassa riitti. Maailma oli mahtava ja ajatus näistä kyvyistä ihmisillä jännittävä. En viitsi tähän hirvittävästi avata näitä kykyjä, etten spoilaa mitään, mutta kykyihin oli otettu oma persoonallinen näkökulma. Nuoret hitsautuivat ihanan luonnollisesti omaksi porukakseen löydettyään toisensa ja Dain pahapoikamaiseen, synkkään hahmoon ihastuin heti ensimmäisestä kohtaamisesta. Need I say more?

Itä-Helsinki oli mainio paikka tapahtumille ja toi kirjaan oman särmänsä. Joskus lukiessa tuntuu, että tapahtumapaikat ovat vain sellainen kaukainen random juttu taustalla, jolla ei ole oikeasti mitään väliä ja ihan yhtä hyvin kaikki voisi tapahtua Jenkeissä tai Kiinassa tai missä tahansa. Muistojenlukijassa kuitenkin tuntui, että kiinnyin jopa paikkoihin ihan omalla erityisellä tavalla ja olivat tietyllä tapaa kuin oma hahmonsa.


4.5 tähteä ja toivottavasti jatko-osassa riittää potkua.


15. lokakuuta 2017

Amie Kaufman ja Jay Kristoff: Illuminae (The Illuminae Files #1)



Illuminaen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2575. Kady on jättänyt poikaystävänsä Ezran edellispäivänä, kun megayritys hyökkää Kadyn ja Ezran planeetalle ja tuhoaa heidän maailmansa täysin. Nuoret joutuvat pakenemaan planeetalta henkensä edestä ja joutuvat eri aluksiin hyökkäyksen tiimellyksessä. Alukselle pääseminen ei kuitenkaan ole sellainen pelastus kuin ihmiset toivoivat, sillä ongelmat tuntuvat kasautuvat yksi toisensa jälkeen. Heitä jahtaa avaruusalus, joka haluaa tappaa kaikki viattomat siviilitkin, kulkutauti riehuu toisella aluksella ja tekoäly ei toimi aivan niin kuin sen pitäisi...

Illuminaessa oli paljon hyvää ja paljon huonoa. Täytyy heti alkuun mainita, että luin Illuminaesta e-kirjaversion, joka oli erittäin buginen ja tökki jatkuvasti, joten se saattaa jonkin verran vaikuttaa mielipiteeseeni, vaikka yritinkin olla ärsyyntymättä asiasta.

Kirjan loputtua mieleeni jäivät erityisesti mielenkiintoiset kerronnalliset ideat ja toteutukset (vaikkakin e-kirjassa hyvinkin bugisia nämä). Kirjan sivut näyttävät niin fyysisessä että e-kirjassa todella hauskoilta ja hienoilta, ja oli kiva, että visuaalisuuteen oli käytetty aikaa. Tarina on kerrottu tietokoneilta ja valvontakameroista otettujen tiedostojen avulla, ja lukija pääsee seuraamaan tarinaa sivusta rikostutkijoiden selvittelyiden kautta jälkikäteen, mikä oli raikas tapa lähestyä kerrontaa.

Mutta... Tarina eteni aivan liian verkkaiseen tahtiin. Jos viimeiset noin 30-50 sivua eivät olisi kirineet tahtia ja juonta sillä tavalla kuin kirivät, en olisi antanut tälle kuin yhden tähden. Tarinan loppu oli todella koukuttava ja koskettava, mutta ennen loppua en tuntenut juuri mitään tai ollut erityisen kiinnostunut mistään. Välillä hieman iloitsin erilaisista visuaalisista sivuista ja siinä se.

Kerronnallisten ratkaisujen vuoksi myöskin Kady ja Ezra jäivät minulle hyvin etäisiksi ja vieraiksi. Sieltä täältä pääsi näkemään pieniä vilahduksia hahmoista, mutta heidän todelliseen sielunmaisemaansa ei oikein päässyt kiinni. Tässä oli niin pitkälle haluttu pitää kiinni etäisestä ja mystisestä kerronnasta, että se vähän pilasi minun kokemustani.

Ja vaikka tässä on tullut taas paljon valitettua, niin silti ehdottomasti suosittelisin tätä kaikille nuorten aikuisten scifin ystäville. Jo ihan vain aivan omanlaisensa elämyksen vuoksi tämä kannattaa lukaista! Hahmot jäivät etäisiksi, mutta olivat riittävän monimutkaisia ja onneksi instalovet sun muut YA:n sudenkuopat oli vältetty. Tarina myöskin onnistui koskettamaan ja yllättämään lopussa, mikä paransi lukukokemusta huomattavasti. Kirjan loputtua olin koukussa ja varmasti tulen lukemaan Geminan jossakin välissä.


8. lokakuuta 2017

Elina Pitkäkangas: Kuura (Kuura #1)


Inka asuu Kuurankeron kaupungissa Turun lähettyvillä. Kuurankeroa ympäröivät muurit, jotka suojaavat kaupunkia täysikuun aikaan ihmissusilta. Kun Inka joutuu karkaamaan muurin toiselle puolelle veljensä vuoksi, paljastuu hänelle syvälle haudattuja salaisuuksia kuurankerolaisista.

Kuura alkaa todella vahvasti. Tarina tempaisi mukaansa, henkilöt vaikuttivat kiinnostavilta ja särmikkäiltä. Kuuran esittämä maailma on synkkä paikka elää. Ihmissusia pidetään pelkkinä petoina, jotka tappavat verenhimoisina myös rakastamansa ihmiset ja yleinen mielipide on, että heidät täytyy tappaa, olivatpa he ihmismuodossa miten mukavia tahansa. Ihmissusia ei esitetty pelkästään hyvinä tai pahoina ja se oli ehdotonta plussaa.

Minä olen ehkä siitä vähän huonoa yleisöä tällaiselle kirjalle, että minua ei ole kiinnostanut ihmissudet silloin sata vuotta sitten (no okei, ehkä 10 oikeasti), kun Twilight oli kuumaa kamaa, eivätkä ihmissudet kiinnosta minua vieläkään. Kuuran harmaaseen maailmaan ihmissudet kyllä sopivat todella hyvin, mutta ehkä omien mieltymyksieni kautta olisin kaivannut enemmän maailmanrakennusta loppu viimein. Hahmojen kehittäminen pysähtyi liian aikaisin ja olisin kaivannut jotakin lisää, jotta olisin ihastunut ihmissusiin.

Inka on topakka nuori tyttö, joka tekee mitä haluaa ja on juuri sellainen kuin on. Minä tykkään antisankareista ja omantiensä kulkijat ovat aina viihdyttäviä. Inka kulki kuitenkin sitä vaarallista viivaa ärsyttävän ja samaistuttavan välissä, ja osittain minun oli vaikea seisoa lukijana hänen takanaan. Lopussa huomasin, ettei minua ihan hirvittävästi kiinnostanut tai liikuttanut Inkan kohtalo, vaikka tietyllä tapaa ymmärsin hänen motiivinsa.

Ehkä Inka olisi ollut piirun verran pidettävämpi, jos hän olisi tullut toimeen edes yhden tytön kanssa. Toinen kertoja kirjassa on Inkan paras ystävä Aaron, joka on pelimies ja naistenkaataja. Hänkin sotkeutuu ihmissusikuvioon Kuurankerossa ja on ehkä hitusen verran symppiksempi tyyppi kuin Inka. Inkalla ja Aaronilla oli minun mielestäni ihan hauska kemia keskenään, mutta harmillisesti he ovat melko vähän tekemisissä keskenään kirjan aikana.

Kuura on vahvaa suomalaista YA:ta, jonka jatko-osan lukemista odottelen innolla. Kirjan loppu jäi kylläkin vähän mietityttämään minua - mitä annettavaa seuraavalla osalla minulle vielä on? 


21. syyskuuta 2017

Colleen Hoover: It Ends With Us


Lily on muuttanut pikkukaupungista Bostoniin ja aloittelee omaa unelmayritystään. Eräänä iltana hän törmää neurokirurgi Ryle Kincaidiin, jonka kanssa ajatukset elämästä sopivat ihmeellisen hyvin yhteen, ja yhtäkkiä elämä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Ainut miinus Rylessä on se, että hän ei kaipaa täyteläiseen elämäänsä parisuhdetta. Tässä rytäkässä Lilyn elämään tulee takaisin myöskin hänen ensirakkauteensa, Atlas, ja Lilyn pakka menee entisestään sekaisin.

Aijaijaijai, kun vieläkin sattuu tämän kirjan ajatteleminen. Niille, jotka eivät ole Hooverin tuotantoon tutustuneet, kerrottakoon, että hänellä on tapana aina tehdä kaikenlaisia twistejä kirjoihinsa. Hooverin kirjat ovat niin sanottua New Adultia ja hömppää/ihmissuhdedraamaa, mutta niissä on yleensä aina joku melko omaperäinen juttu takana. Osa hänen kirjoistaan on epäuskottavaa hömppää ja osa realistisempaa. It Ends With Us kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan ja on hyvin kaukana Hooverille tyypillisestä hömpästä eli tätä kirjaa ei kannata ohittaa hömppä-labelin vuoksi.

It Ends With Us on minun mielestäni Hooverin paras kirja tähän mennessä. En pystynyt lopettamaan lukemista, kun olin sen aloittanut, mutta se nyt ei ole mitään uutta Hooverin kirjojen kohdalla. Tarina oli jälleen kerran käsittämättömän koukuttavasti kirjoitettu ja sivut lensivät ohi kovaa vauhtia. Keskiosassa oli hieman rauhallisempi kohta, joka mukavasti valmisteli puolivälin jälkeistä tunnemyrskyä varten.

Tarkoituksella olen melko vähäsanainen juonen ja tarinan suhteen. En missään nimessä halua spoilata keneltäkään tätä kokemusta ja tuo yllä oleva tiivistelmä ei tosiaankaan kuvaa tätä kirjaa tarpeeksi. Tässä on mielettömän tärkeä teema ja sanoma. Ensin sitä ihastuu näiden hahmojen mukana, pääsee mukaan siihen jännityksen tunteeseen, joka suhteen alussa on. Sitten sydän tietysti särkyy, kun Lilynkin sydän särkyy ja hänen puolestaan tuntee niin monia hämmentäviä tunteita, että joutuu itsekin kyseenalaistamaan omia arvojaan.

Pientä miinusta tuli siitä, että oikeastaan vasta puolen välin jälkeen tarina alkoi todella vetää. Lisäksi kirja osittain koostuu Lilyn vanhoista päiväkirjamerkinnöistä, joiden lukeminen aiheutti muutamaan kertaan haukotuksia ja sivujen skippailua.

Suosittelen It Ends With Usia ihan kaikille, vaikka ihmissuhdedraamat eivät olisikaan sinun juttusi. Tämän tarinan punainen lanka on niin tärkeä ymmärtää. Korostan edelleenkin, että älkää hämääntykö noista minun selityksistäni hömpästä. Nyt ammutaan kyllä kovilla, vaikka alkukirjasta tuntuikin, että tästä kirjasta jopa hieman puuttui kunnollinen sielu ja juoni.

4.5 tähteä.


14. syyskuuta 2017

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You)


Louisa Clark on tavallinen nainen, jonka elämään kuuluu pitkäaikainen poikaystävä, läheinen perhe ja työ kahvilassa. Hän ei ole koskaan käynyt pienen kaupunkinsa ulkopuolella tai opiskellut ammattia. Kun Louisan työpaikka menee alta, joutuu hän hakemaan omaa paikkaansa uudestaan maailmassa. Mikään työpaikka ei tunnu sopivan, ja lopulta Lou päätyy Will Traynorin avustajaksi sekä piristäjäksi. Will on neliraajahalvaantunut onnettomuudessa ja inhoaa elämäänsä pyörätuolissa. Willin entiseen elämään kuuluivat rahakas työ, kauniit naiset, matkustelu ja ekstremelajien harrastaminen eikä nykyinen elämä tunnu tarjoavan yhtään syytä elää. Loun tehtävä onkin piristää Williä ja osoittaa, että elämää voi edelleen elää täysillä.

Jouduin jonottelemaan tätä kirjaa ikuisuuden kirjastossa. Kun lopulta sain tämän, en tiennyt, uskallanko avata tämän vaiko en. Yleensä inhoan kaikkia tarinoita, joissa on jokin sairaus. Tästä johtuen esimerkiksi Nicola Yoonin Kaikki kaikessa on lukematta. Kerro minulle jotain hyvää yllätti minut kuitenkin erittäin positiivisesti.

Lou on hauska tapaus ja erinomainen päähahmo tällaiseen kirjaan. Hän on vähän höpsö, mutta riittävän tavallinen siihen, että häneen pystyy lukijana samaistumaan. Lou rakastaa pukeutua värikkäästi ja erikoisesti ja piristää kanssaeläjien mieltä jo pelkästään erikoisilla vaatteillaan. Sen lisäksi hän on melkoinen optimisti ja yrittää jakaa optimismiaan eteenpäin.

Will onkin sitten taas Herra Negatiivinen - aina pahalla tuulella ja kertomassa sarkastisia huomautuksia. Hänen elämänsä ennen onnettomuutta oli täydellistä ja lukija pystyy ymmärtämään, miksi luksuselämästä luopuminen tuntuu vaikealta. Will haluaa eutanasian itselleen ja sen käsittely on tarinan yksi iso tehtävä. Pidin erittäin paljon siitä, miten tässä tuli esiin perinteinen "kaksi ihmistä kohtaa väärään aikaan"-kuvio. Oli ihanan katkeransuloista, kun Lou totesi Willillle, ettei tämä olisi ennen vilkaissutkaan Louhun päin ja alkanut tämän ystäväksi, ja kun lukijanakin totesi, että näin varmasti olisi ollutkin.

Itse kuitenkin huomasin pohtivani, että oliko tässä liikaa kontrastia entisen elämän ja nykyisen välillä. On helppo olla sitä mieltä, että Willin elämä oli muuttunut selvästi surkeammaksi, mutta mitä jos ero ei olisikaan ollut niin selkeä. Mitä olisit ajatellut, jos Will olisi aiemmin ollut kovaa vauhtia itsensä päihteillä tuhoava ihminen, ja onnettomuus olisi tietyllä tapaa voinut olla myös mahdollisuus päästä takaisin elämään kiinni?

Jotenkin tuntui, että kirja ei avannut kaikkia niitä näkökulmia, joita toivoin, mutta elokuvaversion katsottuani ymmärrykseni tarinaa kohtaa laajeni. Moyesilla oli selvästi oma kanta asiaan, jonka hän sai pehmeästi ujutettua, mutta pientä moniulotteisuutta olisin kuitenkin toivonut.

Hieno tarina, joka herätti paljon ajatuksia ja inspiroi kovasti. Neljä tähteä.

7. syyskuuta 2017

Danielle L. Jensen: Stolen Songbird (The Malediction Trilogy #1)


Jep. Kiirettä pitelee (kuten aina). Instagramia olen jaksanut sentään jonkin verran päivitellä, sitä voi vilkaista vasemmalta sivupalkista :)

Seuraavaksi ajatuksia Stolen Songbirdistä, jonka luin jo kesällä, mutta nyt vasta sain itseni paikalle painamaan julkaise-nappulaa.


Cecile on muuttamassa pois pienestä kyläpahasesta ja kokeilemassa siipiään, kun hänet kidnapataan trollien luokse. Trollit ovat olleet 500 vuoden ajan kirottuja asumaan vuoren alla, ja he uskovat, että Cecile on avain kirouksen rikkomiseen. Ainut asia, mikä Cecilen mielessä pyörii, on karkaaminen, mutta se tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä trollien ja muiden hirviöiden vuoksi.

Täytyy sanoa, että olipa mukava lukea YA:ta, jossa oli jotain vähän erilaista. Trolleja ei ole tähän mennessä tullut vastaan ja se varmaan johtuu siitä, että niistä tulee monille mieleen jotakin rumaa tai sitten ne värikkäät hiukset omaavat pikku-ukkelit. Ei mitään erityisen houkuttelevaa. 

Stolen Songbirdissä osa trolleista on kammottavan näköisiä, mutta osa taas epätavallisen komeita/kauniita. Cecile naitetaan kirjan alussa trollien prinssille, joka on synkistelijä ja vihaa ihmisiä. Ainut hyvä puoli Tristanissa on se, että hän kuuluu niihin järkyttävän hyvännäköisiin trolleihin. 

Minä olin vähän harmissani siitä, että Cecile naitettiin prinssille, sillä tämä juonikuvio ei ole lempparini niistä nuorten aikuisten kirjallisuuden käytetyimmistä troopeista. Juonelta jäin lopulta odottamaan paljon lisää, vaikka tarina olikin ihan hyvä. Välillä romantiikka valtasi minun makuuni ehkä hiukan liian paljon tilaa. Vertaisin tätä esimerkiksi Sarah J. Maasin kirjoihin, vaikkakin Maas on minun mielestäni parempi kirjoittamaan henkilöitä.


Kolme tähteä.