1. heinäkuuta 2018

Pride-viikon teemapostaus

Yöpöydän kirjat -hostaa tänä vuonna jälleen Pride-viikon haastetta, johon päätin osallistua antamalla muutaman kirjavinkin sekä luin Becky Albertallin Minä, Simon -kirjan. Alkuun pari vinkkiä ja sitten vähän höpinää Albertallin kirjasta.



Leah Raeder/Elliot Wake - Black Iris

Elliot Wake kirjoitti ennen nimellä Leah Raeder, ja kirjailija itse on siis transsukupuolinen eli sinänsä sopii tähän viikkoon erinomaisesti. Black Iris on upea kirja, joka varmasti jakaa lukijat eri leireihin. Minä lopulta päädyin kirjaa rakastavien piiriin, mutta alkuun kirjan synkkyys ja ahdistavuus oli vähän liikaa minullekin. Päähenkilö Laney käyttää huumeita eikä käytännössä tunnu muutenkaan välittävän itsestään yhtään. Hän on juuri päässyt yliopistoon ja yrittää pyristellä eroon menneisyyden haamuista, mutta vanhat koukerot tuntuvat seuraavan häntä, vaikka uudet ystävät tuntuvat löytävän hänet tahtomattaankin. Kirjan jälkeen on pakko hengähtää hetki ja pohtia elämän tarkoitus jne. Tässä käsitellään montaa tärkeää asiaa, esim. mielenterveyttä, oman seksuaalisuuden löytämistä, väkivaltaa ja kostoa. 


Rainbow Rowell - Carry On

Ihan lempparini kaikista LGBTI+-suhteista on tässä. Itseasiassa minun kirjojen unelmapoikkis on juurikin Carry Onista :D Rainbow Rowellin Carry On samaan aikaan jotakin ihan hullua ja jotakin niin pirun sympaattista. Black Iriksessa tarina on miljoona kertaa parempi, mutta tässä on jotakin sitä mystistä puoleensa vetävää.

Käytännössä tämä on Harry Potter fanfictionia, Simon Snow on "valittu" pelastamaan maailma, mutta mikään ei tunnu toimivan oikein hänen kohdallaan. Hänen kämppiksensä velhokoulussa on hänen verivihollisensa, urpo Baz, joka kiusaa Simonia minkä muilta tekemisiltään ehtii ja saattaa olla vampyyri. Taikasauvat eivät juurikaan tottele Simonin mieltä ja kaiken lisäksi hänen mentorinsakin tuntuu välttelevän häntä.

Tämäkään ei todellakaan ole kirja kaikkia varten. Idea Harry Potter -fanfictionista näin tosissaan tehtynä on jo itsessään niin hullu, ja maailmanrakennus oli vähän kökköä. Parempaakin fanficiä on varmasti olemassa, mutta, jos tätä hullua tarinaa pystyy ymmärtämään ja siihen pääsee mukaan niin kuin itse pääsin, tämä viihdyttää aivan varmasti. 
...

Näiden lisäksi olen myös lukenut äskettäin Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksen, josta on tulossa postaus lähiaikoina, ja joka käsittelee LGBTI+-aihetta. Samoin Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ykkösosa oli aivan ihana, mutta sarja on unohtunut jostakin syystä kesken eikä nytkään houkuttele lukemaan.

...


Ja Pride-viikon kunniaksi luin Becky Albertallin Minä, Simon -kirjan. Simon on 16-vuotias nuori mies, joka on salanimen turvin laitellut sähköpostia toisen, omassa koulussaan koulua käyvän nuoren miehen kanssa. Nyt kuitenkin Martin kiristää Simonia, sillä hän on vahingossa päässyt käsiksi Simonin salaiseen sähköpostiin ja tietää Simonin salaisuudet. Simon joutuu tahtomattaan toimimaan Martinin "wingmaninä", jottei hänen seksuaalinen identiteettinsä leviäisi aivan kaikille.

Minä, Simon on kaikista positiivisin, lämpimin ja hauskin LGBTI+-aiheinen kirja, jonka olen lukenut. Itse en ole suuri nuorten aikuisten nykyaikaisen/romantiikan ystävä, mutta kyllähän tämä sydämen silti sulatti. Simonin kasvutarina oli niin söpö ja onnistui niin hyvin tekemään lukijan onnelliseksi, että eihän siinä muuta voinut kuin seurata hauskaa tarinaa. Jonkin verran syvyyttä olisin toivonut tälle tarinalle ja ehkä vähän ilonpilaajana olisin halunnut draamaattisemman lopun, mutta kyllä tämä silti viihdytti erittäin hyvin. Erityisen kivaa oli seurata kaveriporukan välistä dynamiikkaa, jotka tuntuivat hyvinkin aidoilta ja nostalgisilta näin vanhalle tädille :P Neljä tähteä!

21. kesäkuuta 2018

Sarah J. Maas: A Court of Wings and Ruin (A Court of Thorns and Roses #3)

Minä taistelin pitkään sitä halua vastaan, joka aina hinkui ACOTAR-sarjan kolmannen osan perään. Minulla on Maasin kanssa vähän ristiriitainen suhde. Hänen kirjansa ovat jollakin tapaa mielettömän koukuttavia ja järkälemäisiäkin kirjoja saan häneltä helposti luettua kevyen kerrontatavan vuoksi. Mutta... Kaikki hänen sarjansa tuntuvat aina edetessään menettävän sen punaisen lankansa ja sisältävän enemmän jaarittelua osa osalta. Niinpä minua pelotti, mitä tämä 700-sivuinen järkäle pitäisi sisällään.


Feyre on takaisin Tamlinin luona ja joutuu esittämään osaansa onnellisena naisena. Hybern punoo joukkojaan ja suunnitelmiaan yhteen, ja kaikkien on valittava puolensa nyt. Kaikki tuntuvat olevan niin toisiaan vastaan, ja Feyren ollessa kostoretkellään Tamlinin luona, tuntuu kaikki menevän aina vain enemmän solmuun. Kehen voi luottaa taistelussa vapauden puolesta?

Aloitetaan siitä, mistä pidin todella paljon. Se oli ehkä se, että tämän sarjan pahikset osaavat todella olla pelottavia ja oikeasti pitää jännityksessä. Hybern osasi olla todella kuumottava ja jouduin ihan oikeasti ihmettelemään, että miten hänet voitetaan tässä pelissä. Tähän liittyy kuitenkin sellainen miinus, että pahikset ovat tässä kirjassa suurimman osan poissa ja ehkä 1/10 verran paikalla tarinassa, mikä on todella vähän ottaen huomioon kirjan pituuden.

Maas osaa myös rakentaa jännitteitä hyvin ihmisten välille. Tamlinin ja Feyren välit ovat todella erikoiset ja mielenkiintoista seurattavaa, mutta harmillisesti tämäkin osio kirjasta päättyy hyvinkin nopeasti ja keskittyy kaikenlaiseen muuhun turhaan. Night courtin kerätessä liittolaisia jännitteitä myöskin on kaikista suunnista tietysti ja ehtiipähän ystävystenkin välit rakoilemaan. Näiden juttujen seuraaminen oli ihan hauskaa viihdettä.

Mutta... Kylläpäs tämä oli pitkä kirja ja paljon mietiskelyä ja keskusteluja. Hahmojen kehityskaaret tuntuivat junnaavan jokseenkin paikallaan. Feyre on sama vanha Feyre, Rhys on sama vanha Rhys. Nesta kiukuttelee kaikille ja on koominen omalla tavallaan, mutta ehdin 700 sivun aikana jo vähän kyllästyä siihenkin. 

Kyllähän minä omalla tavallani myös nautin siitä, että sain nauttia näistä hahmoista ja heidän välisistään suhteista, mutta ehkä minä olisin halunnut jotakin uutta. Olin jo viime kirjassa pettynyt Rhysandiin ja siihen, että hän onkin kaikkia rakastava höppänänpöppänä. Ykköskirjassa luvattiin jotain ihan muuta. Mutta, ACOWAR on kyllä todellista ilottelua niille, jotka rakastavat näitä hahmoja ja varmaankin sarjan fanit saavat tästä ihan kelpoisen lopun tarinalle. Kolme tähteä.



Ja täydennetäänpäs taas vähän YA-kirjabingoa:



4. Erika Vik, Hän sanoi nimekseen Aleia: Julkaistu vuonna 2017
5. Sarah J. Maas, A Court of Wings and Ruin:  Kirjassa on +400 sivua

13. kesäkuuta 2018

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)


Kun Corildonin pihalta lyötyy keskellä talvea ihmistyttö, Corildon huomaa kummien asioiden alkavan tapahtua. Tyttö ei osaa sanoa mitään muuta itsestään kuin että hänen nimensä on Aleia. Vaikuttaa siltä, että Aleia on pakenemassa jotakin, mutta ei osaa itsekään sanoa mitä ja pian Corildonkin sotkeutuu vyyhtiin mukaan. Corildon on seleesi, erilaisen lajin kuin ihminen edustaja, ja kykenee käskemään tuulia. Tuulia, joissa on myöskin tapahtunut viime aikoina jotakin erikoista. Yhdessä Corildon ja Aleia lähtevät selvittämään, mistä on kaikessa kyse, mutta matka on pitkä ja täynnä karikkoja.

Hän sanoi nimekseen Aleia on sellaista hyvinkin perinteistä fantasiaa, josta minä pidän todella paljon. Tässä on aivan ihana maailma, jota maalailtiin lukijalle mukavan rauhalliseen tahtiin. Siinä sekoittuu perinteinen fantasiamaailma ja -elementit sekä vähän stempunk-tyypppiset piirteet. Toiset lukijat ovat kokeneet rauhallisen alun ilmeisesti puuduttavana, mutta minä pidin todella paljon maailmanrakennuksesta, joka hiljalleen kuljetti tarinaa eteenpäin ja tutustutti niin erikoiseen maailmaan.

Paljon jäi vielä kertomatta ja selittämättä asioita, ehkä vähän turhankin paljon lopulta. Tämän kirjan ideaa oli oikeasti aika työlästä tiivistää omin sanoin tuohon ylle ja se johtui juurikin siitä, että vaikkaa maailmaa rakennettiin oikein olan takaa, osa asioista jäi silti niin puolitiehen. Esimerkiksi minä en oikein vieläkään osaa yhtään kertoa mitä nämä seleesit ovat. Toisaalta on kiva, että vielä on paljon opittavaa tästä maailmasta seuraaviakin osia ajatellen.

Corildon on hahmona hauska, sellainen vähän ärtsympi yksinäinen susi, joka saa kontolleen nuoren naisenalun, Aleian. Corildoniin onnistuttiin punomaan jo tässä ensimmäisessä osassa paljon kerroksia ja hänen kärsimyksensä ja kärttyisyytensä kiehtoivat minua äärettömästi. Seleesit ovat syrjittyjä tässä ihmisten maailmassa, ja Corildonin silmin pääsee hyvin kokemaan rasismia ja kiusantekoa toista lajia kohtaan.

Aleian suhteen sen sijaan olin ehkä hieman pettynyt, sillä häneen oli melkoisen vaikea samaistua, ja jotenkin ajattelisin, että tämäntyyppisissä kirjoissa se olisi tärkeää. Kirjan romantiikka ei myöskään puhutellut minua sitten laisinkaan, lähinnä kaikki romanttiset kohtaukset ja söpöilyt olivat vaivaannuttavaa luettavaa minulle.

Joka tapauksessa aivan mahtava aloitus sarjalle. Aleian ja Corildonin tarinaa raotettiin juuri sopivasti herättämään kiinostusta, mutta arvoituksellisuus heidän takanaan onnistuttiin säilyttämään. Paljon jäi odotuksia toista osalle, toivottavasti Seleesian näkijä onnistuu lunastamaan ne odotukset.


6. kesäkuuta 2018

Meagan Spooner: Hunted + Sarah Beth Durst: The Queen of Blood + Marie Lu: The Rose Society

Nyt tulee jälleen yhdistelmäpostaus kahdesta kirjasta, jotka olen lukenut tämän muutamia kuukausia sitten sekä YA-haasteen päivitystä.

Meagan Spooner: Hunted


Kun Yevan isä menettää kaiken omaisuutensa ja perhe joutuu muuttamaan kaupungin kaukaiselle laidalle köyhtymisen vuoksi, Yeva on asiasta salaa onnellinen. Hän on aina rakastanut enemmän villin luonnon keskellä olemista kuin kaupungin ylhäisten naisten turhanpäiväisen hölinän kuuntelua. Yllättäen Yevan isä kuitenkin katoaa metsään metsästysretken päätteeksi eikä Yevalle jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä jäljittämään isänsä jälkiä. Yevan sisarukset ovat tätä ehdottomasti vastaan, mutta Yevalle ei olemassa muuta vaihtoehtoa kuin isää loukanneen pedon jäljittäminen ja rankaiseminen.

Aloin lukea Huntedia hirvittävän lukujumin ja työputken keskellä ikään kuin iltaviihdykkeeksi. En ollut hetkeen saanut luettua oikein mitään kirjoja ja vähän epäileväisesti aloitin Huntedinkin. Tuntui, että olen lukenut miljoona mukaelmaa/uudelleen kerrontaa Kaunottaresta ja hirviöstä, ja vihdoin minäkin aloin saamaan niistä tarpeekseni (ihme). Hunted toimi kuitenkin erinomaisena työpätkän rentouttajana ja vetäisi mukaansa ihmeen hyvin.

Kirjassa on hyvin sadunomainen ja perinteisen fantasian tunnelma. Myös juoni on omalla tavallaan hyvinkin perinteinen, mutta sitten taas riittävän erilainen. Olisin kaivannut maailmanrakennukseen hieman lisää puhtia, jotta se ei olisi ollut taas yksi niistä miljoonista keskiaikaistyyppisistä fantasiamaailmoista.

Yeva on melko perinteinen YA-protagonisti: kaunis kuin mikä ja osaa kaikkea. Tämä varsin perinteinen YA-trooppi oli onneksi onnistuttu upottamaan sen verran hyvin, etten välittänyt asiasta laisinkaan ja Yevassa oli riittävästi persoonallisuutta näiden piirteiden rinnalle. Hirviö oli myöskin minun mielestäni varsin onnistunut. Joskus näissä mukaelmissa Hirviö nimittäin tuppaa olemaan sellainen hyvinkin hattarainen versio hirviöstä.

Ainoastaan loppu ei ihastuttanut niin paljoa kuin kirja muuten. Jäin kaipaamaan jotakin eeppisempää, moniportaisempaa ja raastavampaa loppuratkaisua kuin mitä lopulta sain. Se olisi kruunannut muutoin erittäin hienon lukukokemuksen.

3.5 tähteä.

...

Sarah Beth Durst: The Queen of Blood

Afrikassa bussimatkalla lukemassa kyseistä kirjaa...

Renthiassa henget vaeltavat maan päällä ja haluavat eroon kaikista ihmisistä. Vain yksi nainen seisoo kaikkien näiden henkien ja ihmiskunnan lopun välillä: kuningatar. Vain hänellä on riittävästi taikaa estämään henkiä tappamasta kaikkia. Aina, kun yksi kuningatar kuolee, pidetään valinnat uutta kuningatarta varten naisten keskuudesta, jotka ovat yhteyksissä näihin henkiin ja joilla on taikaa. Daleina on yksi näistä naisista. Hän on vielä nuori ja hänen lahjansa taian suhteen on heikkoa, mutta hänen palavana haavena on puolustaa muita samalta kohtalolta kuin mitä hänen omalle kotikylälle on käynyt. Kuningattaren virkaan hän ei kuvittelekaan pääsevänsä. Kun henget alkavat käydä aina vain levottomammiksi, Daleina haluaa taistella ihmisten puolesta. Niinpä hän yhdistää voimansa kuningattaren hyljeksimän entisen mestarin, Venin, kanssa.

The Queen of Blood ei näytä eikä kuulosta kovinkaan kummoiselta kirjalta, mutta kansien sisästä paljastuu yllättävän omaperäinen ja kiinnostava maailma. Ideaa on hankala selittää lyhyessä tiivistelmässä ja se kuulostaa oikeastaan vain vähän hupsulta, mutta se toimi kuitenkin. Erilaisilta hengiltä, kuten esimerkiksi ilma/vesi/tuli, kanavoidaan siis voimaa ja sillä saadaan aikaan taikuutta.

Pidin muutoinkin kirjan ideasta kokonaisuudessaan ja tarina oli oikeasti todella hyvä. Oli kivaa, kun tämä ei ollut niin perinteisen mustavalkoinen ajatusmaailmaltaan kuin nuorten aikuisten kirjat yleensä. Se, mistä pidin erityisen paljon, oli tarinan "pahiksen" rakentaminen. Hänelle onnistuttiin tekemään taustatarinaa varsin mukavasti ja toisaalta hänenkin kantaansa pystyi ymmärtämään.

Hahmot olivat sitten se puoli, joka ei sitten ihan niin hyvin toiminut minun kohdallani. Päähenkilö Daleina ei ollut kovinkaan vangitseva hahmo. Hänen kohdallaan oli yritetty varmaankin hakea sellaista "tavallinen tallaaja"-vaikutelmaa, mutta se kääntyi jopa Daleinaa vastaan tehden hänestä liiankin tylsän. Myöskin, kirjan romanssi ja ihmissuhdepuoli olivat kokonaisuudessaan melko lättäniä, vaikka tässä olikin erittäin onnistuneesti kuvailtu tyttöjen välisiä ystävyyssuhteita.

3.5 tähteä.

Marie Lu: The Rose Society (The Young Elites #2)


Kaikki muut ovat hylänneet Adelinan paitsi hänen pikkusiskonsa, Violetta. Adelina pakenee Violetan kanssa muita voimia omaavia nuoria ja yrittää kerätä omia kannattajia matkalla. Hänen ainoana tarkoituksenaan on lopettaa Inkivisiition toiminta, joka yritti tappaa hänet. Adelinan synkät voimat saavat kuitenkin lisää voimaa vihasta ja kostamisesta, ja ne alkavat hiljalleen ottamaan Adelinaa haltuunsa.

Sarja tuntui todenteolla käynnistyvän vasta tässä toisessa osassa. Erityisen paljon pidin kirja lopusta, joka tarjosi minulle vihdoin sitä, mitä on luvattu sarjan alusta lähtien - todellisen antisankarin. Vieläkin jäin kuitenkin pohtimaan, että tarina ei ollut aivan niin yhtenäinen kuin Lun Legend-sarjassa, jota rakastan. Antisankarin tarina on lisäksi vähän hankala tarina kertoa, sillä päähenkilön motiivit pitäisi kuitenkin olla ymmärrettäviä ja lukijalle syttyä suurempaa sympatiaa häntä kohtaan.

Adelinan hahmo kehittyy tämän kirjan aikana kunnon harppauksin. Minä en aina ollut ihan varma, että jaksanko ymmärtää Adelinaa ihan täysin, mutta pääosin hänet kuvattiin erinomaisesti tässä osassa. Adelina on lähes kaiken menettänyt, ystäviensä pettämä ja hurjia voimia omaava nuori nainen, joka yrittää toimia oikein ja haluaa hyväksyntää läheisiltään. Oli helppo nähdä molempien osapuolien näkemys asioista ja olla itsekin hämillään siitä, mikä on oikein.

Marie Lun ongelmana on minun kohdallani edelleen se sama vanha eli hahmot ja heidän välisensä suhteet eivät vakuuta. Ainoastaan Adelinan ja hänen siskonsa välinen vuorovaikutus vetoaa johonkin syvemmälle, mutta kaikki romanssit ja ystävyydet näissä kirjoissa on vähän blaah. Tästä syystä Adelinan kaunat entisiä ystäviään kohtaan on tuntuvat vähän höpsöiltä. Ehkä sitä olisi kaivannut sellaista suuremman petoksen tunnetta itselle niin omakin raivo olisi herännyt Adelinan puolesta.

3.5 tähteä.

...

Aloittelin silloin aikoinaan sen YA-haasteen, josta minun ei pitänyt ottaa mitään stressiä ja jonka piti olla helppo nakki. Nyt on kuitenkin käynyt se perinteinen eli liikaa tekemistä enkä matkallakaan saanut luetuksi juuri mitään, että kuitenkin vähän ressaa. Aikaan olen saanut sen verran, että tämä Hunted, Queen of Blood ja The Rose Society on tullut luetuksi tässä helmikuun jälkeen, joten tässä päivitettyä kuvaa YA-bingostani:


1. Meagan Spooner, Hunted: Kirja ei kuulu sarjaan
2. Sarah Beth Durst, The Queen of Blood: Kirjailija, jota et ole lukenut aiemmin
3. Marie Lu, The Rose Society: Jatko-osa sarjaan

Mitenkäs muiden YA-haasteet etenee?

31. toukokuuta 2018

Miniarvosteluita YA-kirjoista: Kevätuhrit, Langennut enkeli ja Paranormaali

Tämän vuoden ensimmäinen puolisko on vierähtänyt kaikenlaista jännää tekien. Sitä on tehty ihan liikaa töitä, valmistuttu yliopistosta, käyty Afrikassa reissussa ja muutettu Lappiin asumaan. Siinä sivussa kirjojen lukeminen on vähän kärsinyt, samoin bloggailu. Someilua olen harrastellut lähinnä Instagramin muodossa. Yritän hypätä jälleen takaisin tähän kirjabloggailuun ja laitan tässä nyt yhteen postaukseen kokoelmana pikkuarvostelut tammikuussa luetuista YA-kirjoista.

K. K. Alongi: Kevätuhrit


Kirjassa eletään postapokalyptisessä maailmassa, jossa eräänä päivänä suurin osa ihmisissä kuolee yhdessä hetkessä pois. Ainoastaan nuoria lapsia ja teinejä jää kourallinen eloon, ja yksi heistä on 15-vuotias Jade. Jaden suunnitelmana on selviäminen itsekseen, mutta kohtalo yhdistää Jaden muihin nuoriin. Yhdessä he lähtevät etsimään turvapaikkaa itselleen ja selvittämään mistä on kysymys.

Kevätuhrien maailma on kiehtova ja jännittävä. Sen kerronnasta aistii hyvin sen pysähtyneen ja painostavan tunnelman, joka tulee, kun suurin osa ihmisistä kuolee. Tarina onnistui imaisemaan minut mukaansa ja herättämään kiinnostuksen sarjaa kohtaan. Paljon jätettiin vielä kysymyksiä auki ja selvitettävää. Miksi katastrofi tapahtui jää täysin avoimeksi, mutta kutkuttavasti sitä kyllä sivutaan.

Hahmoja kirjassa esitellään useampia ja kaikkien tarkoitusperiä joutuu yhtälailla arvuuttelemaan. Hahmot eivät olleet erityisemmin minun makuuni, sillä heidät oli varmaankin suunnattu nuoremmille lukijoille, mutta yhdessä he muodostivat hauskan porukan erilaisia persoonia ja vuorovaikutukset tiukassa tilanteessa vaikuttivat aidoilta.

3.5 tähteä.


Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli

Noran elämä menee sekaisin, kun hänen opiskeluparikseen ilmaantuu kuin tyhjästä Patch-niminen poika. Patch on yhtä suurta arvoitusta tummien piirteiden ja synkkyytensä kanssa. Ihastuminen tapahtuu kuin huomaamatta, mutta Patchin ilmaantumiseen kytkeytyy paljon pelottavia tapahtumia, joiden vuoksi Nora joutuu kyseenalaistamaan romanssin järkevyyden. Mitä Patch oikein haluaa Norasta?

Harvoin sitä samalla tavalla tulee toimintaa ja vaaran tunnetta tämän tyyppisissä YA-kirjoissa, mutta Langennut enkeli onnistui kyllä yllättämään sillä saralla. Monesti näistä ihastuksen kohteista on helppo arvata, että alla sykkii puhdas sydän, mutta Patchiin ei voinut kyllä lukijana täysin luottaa. Sen vuoksi parin kemia onnistuikin innostamaan minua melko pitkään.

Valitettavana miinuksena sitten taas oli se, että hahmojen ja maailman rakentaminen jätti minulle hyvinkin hämmentyneet tunnelmat ja paljon toivomisen varaa. Luin kirjan suomeksi ja silti olen edelleen vähän ulapalla, että mistä tässä nyt olikaan kysymys. Ja tulihan tästä melko vahvat Twilight-tunnelmat pintaan. Itse fantasiaelementti oli niin vähäisellä osalla, että kirja tuntui enemmänkin pelkältä normiromanssilta kuin miltään muulta. Ehkäpä jatko-osat selittävät lisää ja niihin pitäisi sitten kuitenkin tarttua?


Kiersten White: Paranormaali

Evie näkee paranormaalien olentojen naamioiden läpi. Niinpä hänen työnään on yliluonnollisten olioiden kiinniottaminen ja hänen koko perheensä koostuu paranormaaleista. Aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi mutkikkuutta elämään, Evien ex-poikaystävä on keiju, johon ei voi luottaa tipan vertaa, ja joka ylittää rajat kerta toisensa jälkeen. Evien hartain toive onkin olla ihan vain tavallinen nuori. Kun paranormaaleja olentoja alkaa kuolla selittämättömästi, Evie huomaa olevansa koko sotkun keskellä, ja poispääsy kohti tavallisen nuoren elämää lipuu aina vain kauemmas ja kauemmas.

Kiersten Whiten kirjat ovat roikkuneet pitkään lukulistallani, erityisesti And I Darken. Päätin kuitenkin aloittaa Paranormaalista, sillä kirjastossa se pisti silmään niin monta kertaa peräkkäin, että oli pakko tarttua ja lukea se alta pois.

Paranormaalin maailma oli todella hauska ja omaperäisen tuntuinen. Siinä vilahtelivat niin keijut, ihmissudet, vampyyrit, noidat kuin kaikki muutkin mahdolliset oliot ja eliöt. Evie oli myös siinä mielessä kiva päähenkilö, että hän oli toiminnan nainen ja pärjäsi itsenäisestikin erinomaisesti. Hänen hullu ex-poikaystävänsä oli erittäin kiinnostava hahmo ja oikeasti jopa pelottava vainotessaan Evietä.

Paranormaali onkin ihan hyvää YA:ta, mutta punainen lanka tuntui ajoittain olevan hukassa kaiken sen hälinän keskellä. Minulla oli myös hankaluuksia samaistua Evieen, joka oli aika perinteinen nuorten aikuisten kirjan sankaritar. 3 tähteä.

6. toukokuuta 2018

Matkakertomuksia Keniasta ja Tansaniasta, osa 1

Tiedetään, tämä blogi on kirjablogi. Halusin tallentaa kuitenkin jonnekin muistoja matkastamme ja tämä tuntui luontevalta paikalta. Lisäksi on ihan kiva infota muita ihmisiä siitä millaista Keniassa ja Tansaniassa on matkailla, kun sitä tietoa tuntui olevan vähän niukalti googlessakin. Postaukset venyivät aikamoiseksi jaaritteluksi, mutta lukee ken tahtoo.

Matkamme meni suurin piirtein näin (alapuolella hienosti piirretty kartta, jossa mutkia on vedetty vähän suoriksi):
1. Lento Nairobiin, jossa vietimme muutaman päivän ihmetellen Nairobin hälinää
2. Nairobista bussilla Tansanian puolelle Arushaan, jossa vietimme kaksi yötä odotellen safarille lähtöä
3. Viikon safari Tansanian puolella
4. Lento Arushasta Sansibarille. Siellä ensin muutama päivä Stone Townissa ja siitä sitten Pajeen 
5. Sansibarilta lento Mombasaan ja sieltä autolla Diani Beachille, joka on melko lähellä oleva rantakohde
6. Mombasasta bussilla Nairobiin
7. Nairobissa jälleen muutama päivä ja sitten lento kotiin

Matkakertomusten osassa 1 kerron matkamme kohdista 1-3 ja osassa 2 kohdista 4-5.


Nairobiin saavuille aivan rättiväsyneinä pitkän työputken ja rankkojen valmistujaisjuhlien jälkeen klo 22.00. Ensimmäisenä saimme jonotella viisumijonossa 2.5 tuntia, vaikka olimme ostaneet eVisat etukäteen netistä. Kyllä! Matkaseuralaisena oli "pakko" päästä pissalle heti koneesta päästyämme. Sillä välin eVisa jonoon tuli 400 muutakin matkustajaa ja meillä oli yksi käsittelijä. Sen sijaan niille, joilla viisumia ei ollut valmiina oli 3 kassaa ja ymmärretävästi nykypäivänä tällaisia mattimyöhäisiä oli maksimissaan 50 kpl. Onneksi suomalaiset osaavat tunnetusti jonottaa...



Lentokentällä ensimmäinen missiomme oli saada puhelinliittymä. Halusimme Safaricomin liittymän (mikä todellakin olisi kannattanut hankkia, sillä Safaricomin liittymään voi saada mPesan, joka on vähän niin kuin MobilaPay ja voi auttaa monessakin tilanteessa), mutta Safaricomin sim-kortit olivat kaikki loppu. Puhelinliittymiä myytiin sellaisessa pienissä kojuissa lentokentän ovien vieressä. Minä suhtauduin erittäin epäileväisesti siihen, että saisimme oikeaa tavaraa edes näistä ulos, mutta niin vain kaikki toimi niin kuin sovittiin!

Siinä puhelinliittymää odotellessamme meihin tarttui kiinni miljoona taksikyydin tarjoajaa. Kaikille oli tarjota "hyvä hinta", mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Minä olin aivan kauhuissani, sillä seisoimme lähes ainoina turisteina siinä vaiheessa keskellä Nairobin lentokenttää pilkkopimeässä keskiyöllä ja näytimme varmasti mitä parhaimmalta rosvouksen kohteelta. Minulta paloivat tietysti hermot väsyneenä ja nälkäisenä. En missään nimessä halunnut enää odotella siellä überia, joten otimme jonkun random pimeän taksin. 

Pari ensimmäistä päivää meni totutellessa Afrikassa olemiseen. Nairobissa liikenne on aivan mielettömän hullua ja ruuhkat järkyttäviä. Kukaan ei noudata minkäänlaisia sääntöjä liikenteessä. Ihmisiä on miljoonakaupungissa yllättäen miljoonia. Kaikenlaista kulkijaa näkee kadulla. Mutta yllättävän turvallinen olo oli kaikkialla missä liikuttiin. Pimeän tultua emme tosin liikkuneet ulkona ilman taksikyytejä.




Kävimme paikallisella torilla, joka tuntui olevan täynnä sitä samaa turistiroinaa kuin muuallakin, mutta muita turisteja ei kyllä näkynyt lähimaillakaan. Saavuimme paikalle taksilla ja samantien, kun astuimme ulos autosta, meihin iski kiinni heti vanhempi herra, joka "ystävällisesti" oli valmis esittelemään meille torin, keräämään haluamamme tavarat yhteen ja antamaan kaikista hyvän hinnan lopuksi. Kaikki kävi niin nopeasti ja olimme vielä perinteisen suomalaisen kohteliaita, ettemme kehdanneet sanoa, että painuppa nyt jonnekin missä aurinko ei paista.

Niinpä löysimme itsemme ostamasta tavaroita, joita emme olleet ajatella ostaa, ja vieläpä erittäin kovaan hintaan. Herran ensimmäinen tarjous kolmesta parista housuja ja kahdesta hatusta oli 300 dollaria!!!!! Huoh. En voi sanoa muuta vinkkiä kuin että sanokaa rohkeasti, että ei kiitos mitään esittelyitä, ja toisekseen, täällä ei päde mikään "tarjoa puolet lähtöhinnasta". Tarjoa vaikka 1/100, jos se tuntuu sinun mielestäsi oikealta hinnalta. Ja mikä tärkeintä, pysy erittäin tiukkana neuvotteluissa. Tässä auttaa, kun on katsellut huutokauppakeisaria.

No, Nairobin hässäkästä piti päästä Arushaan. Olimme varanneet varuiksi kaksi päivää ennen safarin alkua tavallaan siirtymisaikaa, sillä olimme lukeneet siitä, että Afrikassa ei mikään toimi. Yllätyksekseni Afrikassa toimii kuitenkin kaikki suhteellisen hyvin. Välillä touhu on vain melkoisen hämärää ja epämääräistä, ja sitä ostelee kaikenlaisia asioita pelkän luottamuksen varassa. Kuten bussiliput Arushaan. Mutta kaikki sujui meidän kohdalla aina oikein sutjakkaasti.



Arushaan saavuttuamme tarvitsimme Tansanian puolen puhelinliittymän. Bussi jätti meidät jonnekin random-hotellille kaupungin laitamalle, jossa ei tietysti ollut liittymiä kuin sieniä sateella. Kävelimme sitten kaikkien tavaroidemme kanssa ympäri Arushaa ja löysimme lopulta tien vierestä pienen hökkelön, jossa luki Vodacom. Tässä yhteydessä rinnalle tarttui jälleen kaksi miestä, jotka sanoivat, että tietävät mistä liittymä saadaan.

No, lähdimme marssimaan herrojen kanssa varmaan 1 kilometrin mittaiselle reissulle, jonka varrella oli näitä pieniä Vodacom-kopperoita enemmän kuin laki sallii, mutta vasta neljäs lopulta myi sim-kortteja. Tässä vaiheessa olimme jälleen keskellä erittäin epäilyttävän näköistä hökkelialuetta. Minä olin jälleen aivan romuna, sillä meillä oli kaikki meidän arvotavarat ja rahat mukana. Tansanian miehet vakuuttelivat, että täällä kaikki on ystävällisiä ja ketään ei tarvitse pelätä. Ei siinä, kyseiset herrat olivat oikeasti aika ystävällisiä ja kertoivat kaikenlaista pikkutietoa Tansaniasta samalla, kun puuhailimme sim-korttia.

Olin onneksi jo vähän tottunut Afrikan tyyliin ja saimme erittäin pitkän ja vaivalloisen vääntämisen jälkeen liittymän. Aikaa kului varmaan 1.5 tuntia yhteensä. Annoimme ystävällisille herroille tippiä omasta mielestämme ihan reilusti sen lisäksi, että maksoimme todennäköisesti liittymästä aivan liikaa. Silloin miehet totesivat, että he tarvitsevat enemmän tippiä. Tässä vaiheessa oli itse kullakin vaikea pitää ystävällistä naamaa yllä. Mieheni hermostui herrojen röyhkeydestä ja alkoi selittämään minulle suomeksi, että ei kyllä makseta yhtään enempää. Minua hirvitti se, että olimme keskellä ties mitä ghettoa kaikkine tavaroinemme ja halusin vain pois tilanteesta. Maksettiin vähän lisää ja miehet lähtivät pois onneksi, vaikka vaikuttivatkin siltä, että pyytäisivät vielä lisää rahaa. Ystävällisyys on Afrikassa toisinaan niin päälle liimattua rahan perässä juoksemista, että loppumatkasta olin jo suorastaan kyllästynyt tämän tyyppiseen toimintaan.

No, onneksi pääsimme näiden kommellusten jälkeen ihanaan asumukseemme Arushassa. Se sijaitsi rauhallisella omakotitaloalueella, jossa mieli ja sielu lepäsi Nairobin ja Arushan vilinän jälkeen. Viereisellä kujalla oli kahden mummelin pitämä "kauppa", josta ostimme pari limua, suolapähkinöitä ja keksejä alle 1 eurolla yhteensä. Näillä kulmilla ihmiset olivat leppoisia.

























Sitten lähdimmekin safarille, joka oli reissumme ehdottomasti huikein osio. Olimme varanneet yksityissafarin eli auton kyydissä oli vain minä, mieheni ja oppaamme, Oswald. Olimme varanneet safarin etukäteen ja täytyy kyllä sanoa, että se on ehdottomasti yksi fiksuimmista päätöksistämme. Ainakin nyt tiesimme etukäteen, mitä viikko safarilla tulee maksamaan, missä asumme ja yhtiötä oli kehuttu mm. Tripadvisorissa. Saimme todellakin sitä mitä tilasimme.

Kävimme seitsemän päivän aikana Lake Manyarassa, Serengetissä, Ngorongorossa ja Tarangirissä. Upeimmat puistot olivat Serengeti ja Ngorongoro, mutta myös pienemmät Lake Manyara ja Tarangiri hurmasivat ja olivat mukavan erilaisia maisemiltaan. Safaria ei voi kuin suositella. On jotenkin ihanaa vain katsella, kun norsulauma syö ruohoa ja kävelee hiljalleen eteenpäin. 

Päivät safarilla menivät kutakuinkin siten, että aamulla herätään noin klo 7 aikaan ja syödään aamupalaa. Sitten lähdetään ajamaan puistoon ja katsellaan kaikenlaista hauskaa. Iltapäivällä pidetään evästauko ja syödään lounaslaatikot yhdessä oppaan kanssa jossakin ulkona. Joskus kuuden aikoihin yleensä palattiin takaisin "leiriin" eli sinne missä nukuimme, sillä pimeä tulee Tansaniassa jo seitsemän aikoihin. Illalla oli vielä illallinen.

Safari sisälsi todella paljon ajamista paikasta toiseen ja autossa istumista. Se voi olla melko uuvuttavaa pienille lapsille ja iäkkäämmille matkaajille. Sinänsä mitään erityisen fyysistä reissu ei vaatinut, mutta rantalöhöilyä rankempaa se oli. Lisäksi pieni pisto tuntui sydämessä, jos erehtyi ajattelemaan ympäristöasioita.

Me olimme safarilla sadekaudella ja pelkäsin tietysti, että koko viikko menisi sateessa. Meillä oli kuitenkin todella hyvä tuuri ja näimme sadetta ainoastaan yhtenä päivänä aivan hetkellisesti. Muuten oli ihan kuivaa ja sellainen sopivan kesäinen +24-25 astetta lämmintä.

Sadekausi voi olla myös vähän hankalempaa aikaa bongata eläimiä, kun ruoho on pitkää ja ruokaa riittää kaikkialla eli eläimet eivät ole kerääntyneinä vain yhteen paikkaan. Onneksemme näimme kaikki mahdolliset eläimet, joita Tansanian pohjoisosien safareilla on mahdollista nähdä ja jopa harvinaiset leopardin ja gepardin aivan lähietäisyydeltä. Leijonia näimme useaan kertaan ja erittäin läheltä. Pentuja oli kaikilla eläimillä ja ihania eläinvauvojakin pääsimme useaan otteeseen ihailemaan. Näitä kuvia katsellessa herää kyllä melkoinen haikeus. Oli niin ihanaa vain olla paikoillaan katsella eläinten elämää ja touhuja.













Tähän päättyy Afrikan reissun ensimmäisen osan tarinoinnit. Mitä olin oppinut tähän mennessä reissullamme? Afrikassa monien asioiden hoitaminen voi vaikuttaa todella epäilyttävältä, mutta silti kaikki yleensä menee todella hyvin. Safari oli todellakin joka pennin arvoinen ja jätti suuren kipinän kaikenlaisiin eläinreissuihin.