30. elokuuta 2015

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Valitsin Taivaslaulun luettavaksi lähinnä siitä syystä, että halusin tirkistellä ja ymmärtää paremmin suomalaisten superuskovaisten elämää. Kosketuspintani uskonnollisiin ihmisiin on hyvin pieni, ja sitä kautta ennakkoluulot lähinnä värittävät mielikuvaani heistä.


Takakannesta: Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.


Kyllähän tämä kirja ihan mielettömästi herätti ajatuksia ja moneen kertaan olen pohtinut omaa etiikkaani ja suhtautumistani uskonnollisiin ihmisiin tämän lukemisen jälkeen. Tämä on vaikea teos arvioida arvosana-asteikolla, sillä tarina tuntuu hyvin tärkeältä, mutta en tiedä voiko pelkästään sen perusteella pitää kirjaa hyvänä. Jos joku kysyy mielipidettäni tästä, vastaan "ihan hyvä" neutraalisti. Ei upea, ei surkea, mutta ehdottomasti herätti ajattelemaan monia asioita. Kolme tähteä.

Itselläni lukukokemus kärsi etenkin kielellä taiteilun vuoksi, sillä hahmot tuntuivat hieman epäuskottavilta eikä arkinen maailma välittynyt niin kuin olisin toivonut. Minä tykkään näissä realistisen fiktion tarinoissa vähän suoraviivaisemmasta kerronnasta, vaikka toki kieli olikin kaunista, ja leikitteli mukavasti ajatuksilla. Tässä oli ikään kuin useampi kertoja; Vilja nykyhetkessä, Aleksi menneisyydessä, lasten nukkeleikit omina kappaleinaan (jotka tosin olisi voinut tulkita ties minkälaiseksi sisäiseksi puheluksi) sekä anonyymista blogista blogitekstejä, jotka pohtivat lestadiolaisuutta. Useat kertojat palvelivat tarinaa hyvin, mutta toisinaan pidin esimerkiksi lasten nukkeleikkejä hieman turhina. Toki ne heijastelivat lestadiolaisliikkeen ajatusmaailmaa hauskasti epäsuoraan, mutta varsinkaan kirjan loppupuolella en olisi kaivannut niitä.

Vähän tökki myös se, että Vilja ja Aleksi eivät oikeastaan olleet minun silmissäni superuskovaisia eli he tuntuivat jo nuoresta saakka olevan melko moderneja ihmisiä (minkä toivoisinkin oleva totuus nuoremmista uskovaisista, se ei vain palvellut kirjan asiaa mielestäni). Olisin halunnut nähdä vähän rankemman tarinan siitä, kuinka ihminen joutuu kohtaamaan ristiriidan sen kanssa, mihin hänet on koko elämänsä ajan kasvatettu uskomaan, ja sen kanssa, mikä tuntuu oikealta. Tai jonkun suuremman taistelun ja muutoksenhalun vanhoja tapoja kohtaan. Toisaalta se ei ollut tämän kirjan tarkoitus.
  
Aleksin hahmosta annan plussaa, hienosti rakennettu mies. Jos uskovaisilla on pinttyneitä mielikuvia meistä "maailman ihmisistä", niin on kyllä minullakin heistä. Minulle tulee mieleen lestadiolaismiehestä ensimmäisenä kylmä, itsekäs, epäkunnioittava ja ahne. Ei missään nimessä lämmin, vaimoaan viimeisen saakka ajatteleva ja rakastava aviomies, niin kuin Aleksi oli. Hän kyllä sulatti hahmona sydämeni täysin ja sai minun uskoni palaamaan näihin uskonnollisiin miehiin.

Kirjan tärkein aihe oli mielestäni naisen osa lestadiolaisyhteisössä, uupuminen ja masennus suurperheen vaatimusten alla. Ehkäisy ei ole vaihtoehto lestadiolaisille, vaan kaikki lapset tulee ottaa vastaan, ja mikäli lapsia ei halua, niin sitten ei kannata harrastaa seksiä. Tulevana terveydenhuollon työntekijänä on järkyttävää ajatella, miten lestadiolaiset sairaalatyöntekijät kokevat, että lestadiolaisilla ei ole oikeutta tietosuojaan, joka on kuitenkin lailla taattu meille kaikille. Masennus ja uupuminen ovat mielenkiintoisia aiheita jo yksistään, mutta kirjassa niiden käsittely jäi hieman pinnalliseksi. Niiden takaa löytyi kirjassa varsin yksinkertainen syy ja siihen oli varsin helppo puuttua, eikä masennus sinänsä vaikuttanut niin suurelta ongelmalta. Miksi naisten jaksaminen huomioitiin vasta sitten, kun lapsia on jo liuta kasassa ja voimavarat ehtyneet näkymättömiin? Olisivatko seuraukset kuitenkin voineet olla rankemmat kirjassa?

Mutta kyllä tämä kirja taas muistutti, miksi olen aina ollut niin epäileväinen kaikkia uskonnollisia yhteisöjä kohtaan. Naiivisti jaksan aina kuvitella, että uskovaiset olisivat niitä suloisimpia ja pullantuoksuisimpia ihmisiä. En varmaan koskaan varmaan totu siihen, miten julmia he voivat olla omilleen, ja millaista hyväksikäyttöä näissä yhteisössä voi tulla ilmi.

Lopuksi täytyy todeta, että yksi tärkeimmistä oivalluksistani oli se, kuinka kiitollinen olenkaan omista vanhemmistani. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että he ovat aina tukeneet minua kaikissa päätöksissäni ja kannustaneet loputtomasti eteenpäin elämässä. En keksi mitään sellaista asiaa, minkä vuoksi he hylkäisivät minut. Olen niin mielettömän kiitollinen heille siitä, että tiedän heidän seisovan rinnallani aina. Välillä sitä ottaa tällaisetkin asiat itsestäänselvyyksinä.

27. elokuuta 2015

Rick Riordan: Salamavaras, Hirviöidenmeri ja Titaanien kirous ( Percy Jackson & the Olympians #1-3)


Percy Jackson & Olympians -sarjan kirjat kertovat siis Percy Jacksonista, joka saa tietää olevansa puolijumala ja joutuu Puoliveristen leirille. Kirjoissa Percy kohtaa monia Kreikan mytologian otuksia ja taistelee niitä vastaan yhdessä ystäviensä Annabethin ja Groverin kanssa.

Kuuntelin Percy Jackson and the Olympians -sarjan kirjat 1-3 Youtubesta äänikirjoina jonkun random ukkelin sanelemana heinäkuussa, kun työmatkani oli melko pitkä. Minulla oli päivisin mukavasti yhteensä 1.5 tuntia tyhjää aikaa, joten onneksi minulla välähti, että äänikirjojen kuuntelu olisi hyvää viihdettä ja kerryttäisi "lukusaldoakin" mukavasti. Youtubesta kuuntelulla on puolensa ja puolensa, mutta loppujen lopuksi olin ihan tyytyväinen. Kertojalla oli vähän hassu ääni eikä äänenlaatukaan ollut aivan parasta priimaa, mutta lopuksi huomasin kiintyneeni oudolla tapaa hänen kerrontaansa enkä osannut kuvitella näitä muunlaisella kerronnalla.

En ole siis koskaan lukenut Percy Jacksoneja, en edes lapsena, joten yritin kuunnella nämä sillä mielellä, että miten paljon olisin arvellut pitäväni näistä pienempänä. Koska olivathan nämä ehkä himpun verran lapsekkaita, ja juoni melkoisen ennalta-arvattava, ainakin ensimmäisessä osassa. Olisin ollut näihin kyllä ihan hulluna, jos olisin lukenut nämä ala-asteella. Aika paljonhan nämä muistuttivat Harry Pottereita, mutta olivat kyllä varsin omaleimaisia ja sisälsivät paljon hauskoja yksityiskohtia.

Ihania kirjoja olivat siis kaiken kaikkiaan ja viihdyttivät minua todella hyvin. Nämä sisälsivät paljon toimintaa ja arvoituksellisia tapahtumia. Kertaakaan en muista tylsistyneeni, mutta välillä vähän ärsytti, kun itse oli tajunnut jo tietyt asiat sata kertaa siihen mennessä, kun hahmot kirjoissa ymmärsivät ne. Percy oli välillä vähän puupää, mutta minun mielestäni lähinnä hellyttävällä tavalla. Lisäksi hän olin ihanan vaatimaton ja toisaalta inhimillinen sankari, joka ei aina onnistunut kaikessa. Muuten hahmot olivat hauskoja, tosin pääkolmikko muistutti kovasti Harry Potterin kolmikkoa. Ehkä vähän risoi Titaanien kirouksessa pieni rakkausjuoni, mutta onneksi se oli pienessä osassa.  

En tiedä, onko näistä näin aikuisena niin suurta iloa, kun kirjat ovat nuoremmille lukijoille suunnattuja, mutta ovathan tällaiset minun mielestäni osa kirjasivistystä, ja toisaalta, jos myöhemmät osat ovat vanhemmille lukijoille suunnattuja, on nämä aiemmat teokset oltava varmasti luettuna. 

23. elokuuta 2015

Rick Yancey: Ääretön meri (5. Aalto #2)


Ääretön meri on jatko-osa Viides aalto -kirjalle, jossa avaruusoliot eli Toiset ovat hyökänneet maapallolle ja ajaneet ihmiset lähes sukupuuttoon. Cassie Sullivan pelasti ensimmäisessä kirjassa pikkuveljensä ja yrittää nyt vain selviytyä elävänä Toisten yrittäessä tappaa loputkin ihmiset.

Minulle on käynyt vähän köpelösti. Olen nimittäin hieman ihastunut tähän kyseiseen sarjaan, ja luulen, että olisin antanut neljä tähteä lähes mille tahansa Yancey olisi kirjoittanut. Ihan vain se tunne, jonka minä tästä sarjasta sain on niin parasta. Rakastan Yanceyn rakentamaa maailmaa ja hahmoja. Hän vain sattuu kirjoittamaan sellaisella tyylillä, että se iskee minuun todella hyvin, enkä voi kuin ihastella lukemaani tekstiä. Se on siinä ja siinä, että meneekö teksti aina välillä minun makuuni liian "taiteelliseksi" ja yrittämiseksi, mutta kyllä se tuntui pysyvän rajoissa kohtuu hyvin.

Tiedostan kyllä, ettei tämä ollut aivan niin hyvä kuin ensimmäinen kirja. Pidin enemmän sen hienovaraisesta sävystä ja pikkuhiljaa kasvavasta juonesta, joka lopussa saavutti piikkinsä. Äärettömässä meressä on melkein jatkuvasti vauhti päällä, eikä samanlaista tunnelman rakennusta tapahdu. Tarina polki myös hieman enemmän paikoillaan. Kirjan päätyttyä totesin, että tarina ei ollut edennyt ihan hirvittävästi eteenpäin enkä ollut oppinut juurikaan mitään uutta. Mutta olin kyllä tyytyväinen saamaani hahmojen rakennukseen.

Mitkä olivat sitten muita ongelmani tämän kanssa: Cassie ja Evan olivat todella imeliä. Hyvä uutinen on se, että he ovat vain osa tätä kirjaa, eikä heidän älyttömyyksiään siis tarvitse sietää niin paljoa, että hermo kuluisi. Jos he seuraavassa kirjassa ovat tosin yhtä hattaraisia, en ole yhtä ymmärtäväinen :D Kukaan ei jaksa mitään maailman rajoja ylittävää instalovea lukea. Oli myös harvinaisen vaikeaa nähdä eroja Cassien ja Hakan kertojien välillä. 

Mutta Yanceyn mieletön kirjoitustyyli ja vangitseva maailmanrakennus ovat vieneet minulta jalat alta. Kirjoitustyylistä täytyy kyllä antaa pisteitä kerrankin suomentajille. Hahmot olivat kiinnostavia ja kaikilla oli oma taustatarinansa ja oma ajattelutapansa, vaikkakin heitä saattoi olla hankala erottaa kertojina, Lisäksi tarina on niin monimutkainen, etten tiedä ollenkaan, mitä seuraavassa kirjassa on luvassa. En millään malttaisi odottaa, mutta pidän siitä tunteesta, että mitä tahansa voi tapahtua.


20. elokuuta 2015

Kolmen kirjan haaste

Niina Yöpöydän kirjat -blogista haastoi minut Kolmen kirjan haasteeseen, jossa siis ideana on miettiä kolme sellaista kirjaa, joista olen blogannut ja jotka haluaisin lukea uudelleen. Sain tämän haasteen jo viikkoja sitten, mutta olen tosissaan ajastellut postauksia noin kuukauden verran aina etukäteen ja tämän mahduttaminen mihinkään väliin tuntui vaikealta. Melkoinen haaste on muutenkin kyseessä, sillä blogiurani on melkoisen lyhyt, ja suurimman osan siitäkin ajasta olen kuluttanut ruikuttamalla ajan puutteesta.

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka useimmiten eivät lue mitään kirjaa kahdesti. Esimerkiksi Harry Pottereita en ole lukenut koskaan uudestaan, vaikka niitä kohtaan tunnenkin suurta rakkautta. Odotin niiden ilmestymispäivää aikoinaan kuin kuuta nousevaa, luin kirjan ja sitten jäin odottamaan seuraavaa. Pienessä mielessäni ei edes käynyt ajatus kirjojen kertauksesta. Nyt, kun Viisasten kiven lukemisesta on 15 vuotta (ellei yli), voisin harkita uusintakierrosta. Minä vain harvemmin saan "kiksejä" siitä toisesta lukukerrasta. Päädyn yleensä skippailemaan sivuja ja hyppimään niihin omasta mielestä jännittäviin ja tärkeisiin kohtiin, jos alan lukemaan kirjaa toistamiseen liian pian ensimmäisen lukukerran jälkeen. Sitten toisinaan tulen aivan mielipuoliseksi jostakin tietystä kirjasta tai kirjasarjasta, ja silloin päätän, että luen kyseistä kirjaa/sarjaa niin kauan, että kyllästyn siihen. Nerokasta. Joskus olen lukenut saman kirjan neljä kertaa perättäin ja sarjankin kolmesti läpi perä perään. Voin luvata, että kyllästyminen on pakollista jossakin vaiheessa, kun lähes 24/7 lukee yhtä kirjaa/sarjaa.

Minulla ei ole juurikaan mitään välimuotoa noiden kahden lukutavan välillä. Joko luen kirjan kerran oli kyseessä miten hieno teos tahansa tai sitten luen sen niin monta kertaa, etten halua lukea sitä enää koskaan uudestaan :D Tällä hetkellä tilanteeni on aikataulullisesti se, etten yksinkertaisesti ehdi lukea mitään kirjaa useampaan kertaan, kun on niin kova kiire lukea jo seuraava kirja. Pakkosaadaluetuksi-lista kasvaa kasvamistaan ja sitä on pakko purkaa. Eikä minulla kyllä tosiaan ole mitään mielenkiintoakaan lukea mitään uudestaan :D

Mutta mitkä kirjat voisin edes jollain tasolla harkita lukevani uudelleen:

 
 Marie Lu - Legend
 Arvostukseni Legend-sarjaa kohtaa on kasvanut hiljalleen suuremmaksi ja suuremmaksi. Alkuun en pitänyt tätä sarjaa mitenkään erityisenä tai erinomaisena. Olen kuitenkin huomannut, että nämä pyörivät ajatuksissani aina aika ajoin enkä ole unohtanut näitä missään vaiheessa, vaikka kovasti kuvittelin näiden olevan helposti unohdettavia. Varmaan kirjoitin postauksiinikin, että tylsiä ja mitäänsanomattomia :D Tässä taas huomaa, että ihmisen mieli on omituinen. Muistan ihmeellisen tarkastikin joitakin pieniä kohtia sieltä täältä, ja aikaa kultaa muistoja. Ehkä minä jonain päivänä otan pienen uusinnan, ainakin, jos näistä suunnitteilla oleva elokuva oikeasti toteutuu.

Emily Bronte - Humiseva harju
No, tämänhän minä itse asiassa luin toista kertaa nyt, kun tästä blogiinkin kirjoitin. Eli tämä on yksi niistä harvoista kirjoista, jotka voin kuvitella lukevani vielä uudestaan. Rakastan Humisevaa harjua niin paljon, aivan upea teos. Voisin hankkia tästä jonkun hienon englannin kielisen painoksenkin ja lukea senkin useampaan kertaan.

Rick Yancey - 5th wave
Tämä kuuluu sitten niihin "hullaantumisiin" eli tämän lukisin siksi, että saisin vähän hillittyä pakkomiellettäni sarjan suhteen. Joka tosin vaikuttaisi olevan lieventymässä jo itsestään. Oli vaikea keksiä kolmatta kirjaa tähän.

En nyt millään ehdi kaivella, että ketkä eivät ole ehtineet tehdä tätä, mutta olisi hauskaa kuulla lukijoilta kommenttiboksiin teidän lista niistä kolmesta kirjasta, jotka olette lukeneet vuoden sisään ja voisitte lukea uudestaan, koska olivat niin hyviä/mieleenpainuvia/monitasoisia?

18. elokuuta 2015

Rick Yancey: 5. aalto

 

Maapallolle ovat hyökänneet avaruusoliot ja sitä on seurannut yhteensä neljä erilaista aaltoa, joiden aikana ihmisiä on kuollut miljardeittain. Ihmiset ovat siis hyvin vähissä eikä keneenkään voi enää luottaa. On parempi tappaa vastaan kävelevä ihminen kuin odottaa selityksiä. Cassie on menettänyt äitinsä rutolle, joka levisi 2. aallossa, ja isänsä, joka kuoli 4. aallon eli Vaimentajien toimesta. Nyt hän yrittää etsiä pikkuveljeään, joka vietiin häneltä pois ja on mahdollisesti hänen ainut elossa oleva tuntemansa ihminen. Hän törmää tällä matkallaan Evaniin, jonka kohtalona näyttäisi olevan Cassien pelastaminen. Mutta voiko keneenkään luottaa tässä kurjassa tulevaisuuden maailmassa?

Alkuun minulla oli muutamia ongelmia tämän kirjan kanssa enkä oikein millään meinannut päästä sisälle tähän. Maailmanrakennus tuntui tapahtuvan hieman liian hitaasti ja asiat tuntuivat jumittavan liiaksi paikoillaan. Olin aivan liian malttamattomalla päällä, mutta onneksi sain rauhoiteltua itseni, sillä lopulta huomasin ihastuvani kirjaan lujaa.

Jos maailmanrakennus tuntui alkuun hitaalta ja laahaavalta, niin se oli kyllä sen arvoista. Kaikki oli niin huolella selitetty ja mietitty, ettei lopussa olisi halunnut sivujen päättyvän koskaan. Uusi ja jännittävä dystopiamaailma oli imaissut minut ihan sisäänsä. Pikkuhiljaa tarina kiihtyi kohti päämääräänsä ja oli rakennettu niin hienosti, että ei siinä voinut kuin ihastella ja huokailla. Niin mukavaa minulla oli tätä lukiessa.

Tarinaa seurattiin useamman henkilön silmin, joista jokainen oli loistava omana hahmonaan ja toi kokonaisuuteen lisää. Hahmot olivat hyvin aidon tuntuisia ja kiinnostavia. Etenkin päähenkilö Cassie oli erinomainen. Pieni miinus tulee siitä, että kun kertoja vaihtui, en alkuun tajunnut sitä, sillä sitä ei ilmoitettu missään. Toisaalta kerrontatapa ei muuttunut niin dramaattisesti, että sen olisi automaattisesti tajunnut. Sitten, kun ymmärsin, että erilliset kirjan luvut olivat eri henkilöiden näkökulmasta kirjoitettuja, tunnistin henkilöt kyllä helpommin, mutta ehkä hieman erottuvammat ajattelutavat olisin toivonut.

Eli kyllä, minä tykkäsin. Tämän tyyppiset kirjat ovat juuri se syy, miksi luen YA-kirjoja, vaikka useampi mitäänsanomaton ja mätämunakin ehtii tulla aina vastaan. Ihanan toiminnantäyteinen, vauhdikas, upeat hahmot ja sekopääksi ajavan romanssin sisältävä YA-kirja on aina yhtä viihdyttävä sekä mieleenpainuva lukukokemus. Jos en nyt ihan viittä uskalla antaa muutamista pikkuvirheistä johtuen, niin ainakin 4.5 tähteä. Nyt vain sormet ristiin, ettei seuraava osa ole ihan täysi floppi.


15. elokuuta 2015

Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus


Kevytkenkäinen kummitus kertoo Lara Lingtonista, jonka elämä on rempallaan. Paras ystävä on häipynyt Goalle ja jättänyt Laran huolehtimaan yksin heidän yrityksestään, ja Lara on toivottoman rakastunut entiseen poikaystäväänsä, joka ei näytä kaipaavan Laraa ollenkaan. Sitten Lara saa seurakseen isotäti-Sadien haamun, joka vaatii Laraa etsimään kadonneen kaulakorunsa. Siinä sivussa hän määräilee muutenkin Laran tekemisiä ja pakottaa hänet muun muassa menemään treffeille löytämänsä miehen kanssa. 

Kevytkenkäinen kummitus oli, ikävä kyllä, lievä pettymys. En saanut kirjalta sitä mitä hain. Olisin toivonut ihanan keveää romanssia huumorilla höystettynä, mutta sain hyvin kuivakan romanssin pätkän ja lähinnä masentavan päähahmon. Kevytkenkäisen kummituksen tiivistelmä kuulosti kyllä jännittävämmältä ja kekseliäämmältä, mutta toteutus hieman ontui. Tarina laahaa turhan hitaasti eteenpäin ja jännitteet puuttuivat kokonaan.

Alan epäillä, että Lara-nimiset päähenkilöt ovat tuomittuja olemaan surkeita minun silmissäni. Hän oli nimittäin minun mielestäni ärsyttävä suurimman osan ajasta ja se jokin rakastettava piirre tuntui puuttuvan hänestä. En tiedä, onko se Kinsellan tyyli, mutta hänen naispäähahmot tähän mennessä lukemistani kirjoista ovat olleet hyvin epävarmoja itsestään, ja tässä se alkoi koetella jo hermojani. On hyvin masentavaa, kun heillä tunnu olevan minkäänlaista kontrollia elämästään tai asioistaan. Tarinan miessankari oli myös pettymys. Hän oli pelkkä ideaalisen miehen kuori, komea, rikas ja omasi särkyneen sydämen, mutta muuta hänessä ei juurikaan ollut.

Kummitustäti-Sadie oli varsin hauska tapaus. Olisi ollut vieläkin hauskempaa, jos on hän olisi parittanut Laraa useammankin miehen kanssa, ja muutenkin potkinut vähän lisävipinää hänen elämäänsä. Laran elämä oli muuten nimittäin niin tylsistyttävää. Etenkin Laran työelämän seuraaminen oli puuduttavaa, ja olisin toivonut, että se olisi jätetty kokonaan pois tästä. Mielummin olisin lukenut takakannessa luvatuista juhlista ja miehistä, jotka jäivät uupumaan suureksi osaksi kirjaa. Niinpä tarina tuntui raahustavan eteenpäin ja roikkuvan kiinni sellaisissa asioissa, joilla ei ollut minulle lukijana juurikaan väliä.

Mutta ei tämä siis mikään erityisen huono kirja ollut. Parempi kuin äskettäin lukemani Nora Robertsin Jotain lainattua.

13. elokuuta 2015

Yleisiä kuulumisia

Heippa!

Monet (oikeastaan kaikki) postaukseni ovat tällä hetkellä ajoitettuja enkä niihin oikeastaan mitään sen ihmeempiä reaaliaikaisia kuulumisia jaksa siksi laittaa. Tässä on nyt kuitenkin ehtinyt sattua vähän sitä sun tätä ja ajattelinkin tehdä ihan pikaisen kuulumispostauksen parin ajastetun postauksen väliin.


Ensinnäkin minulla on jälleen (upouusi!!) Kindle käytössäni. On se vaan ihana. Pelkäämäni kosketusnäyttö on oikeastaan sittenkin ihan ok käyttää eikä läheskään niin epäkäytännöllinen kuin olin kuvitellut. Tuohon Kindleen saisi liitettyä Goodreadsin, mutta en ole vielä uskaltanut. Osaako kukaan sanoa mitään, että mitä tapahtuu, kun Goodreadsin liittää Kindleen? Näkyykö kaikki luetut kirjat Goodreadsissa tai siirtyvätkö arvostelut sieltä amazonille vai täh?

Toinen asiani oli se, että viikonloppuna on jälleen blogistanian lukumaraton 15.8. Osallistuin edelliseen lukumaratoniin sillä tuloksella, että luin ehkä noin 200 sivua kirjaa, kun oli muuta tekemistä. Heh heh. Pakolla kuitenkin halusin yrittää maratoonaamista, ja nyt aion kyllä sanoa suoraan, että en jaksa lupautua mukaan hommaan. Minulla on todennäköisesti koko ensi viikonlopun ajan menoa, ja jos viikonloppuna sattuu olemaan hyvät säät, en osallistu maratonille, vaikka ei olisikaan varsinaista menoa lauantaina. Sellaista se elämä tuntuu vähän olevan tällä puolen ruutua :D Mitään ei koskaan ehdi tekemään, vaikka toisaalta tuntuu, etten tee yhtään mitään koskaan. Jännä juttu. Eli ei muuta kuin hauskaa maratoonia kaikille muille, ketkä pääsevät sille osallistumaan. Olkoon maratoninne antoinen! Päivittelen tänne, jos sitten onkin sellainen tilanne, että pystynkin osallistumaan.

Ja mitä minulle nyt reaaliaikaisesti kuuluu? Ihan hyvää. Lukeminen on häirinnyt kaikkea muuta niin, että muu elämä on pilalla. Kerrankin näin päin :D Mitä olen lueskellut viime aikoina? No, vähän parempaa nuorten aikuisten kirjallisuutta ja sitten sitä vähän huonompaa. Tästä eteenpäin lukutahti varmasti hidastuu, sillä syksyn tavalliset kiireet alkavat pikkuhiljaa painaa päälle :(

Eipä tässä enää muuta. Kivaa viikonloppua kaikille!

P.S. Blogissani on tällä hetkellä jokin v-mäinen bugi, joka on iskenyt html-koodiin ekstrapientä ja pientä fonttia teksteihin >:( Korjailen niitä kunhan jaksan, mutta toisinaan vähän haasteellista..

11. elokuuta 2015

Veronica Rossi: Yhä sininen taivas (#3 Paljaan taivaan alla)


Yhä sininen taivas on Paljaan taivaan alla -trilogian viimeinen osa. Siinä kilpailu matkasta Yhä sinisen taivaan alle, sinne missä eetteri ei tuhoa kaikkea, on käynnissä rankimmillaan. Sable ja Hess ovat tehneet sopimuksen sinne matkustamisesta, mutta Aria ja Perry ovat päättäneet yrittää kaikin voimin saada Vuorovetiset sinne.

En viitsi kirjoittaa pitkiä jaaritteluja näin kolmannesta osasta, sillä tätä tuskin hirvittävän monet jaksavat edes lukea. Mutta päälliset fiilikset ovat, että toivoin tältä tavallaan enemmän kuin mitä sain, mutta loppujen lopuksi olin myöskin tyytyväinen kaikkeen. Tarina eteni edelleen mukavaa tahtia enkä ehtinyt tylsistyä. Lisäksi tässä kirjassa oli mukana ihan uudella tavalla raakuutta, jota ei aiemmissa osissa mielestäni ollut. Tarinan pääpahis, Sable, oli myöskin hyvä pahis siinä mielessä, että hän oikeasti oli todella kova nilkki ja kunnon pahis. Hän piti jännitystä yllä loistavasti.

Aria ja Perry olivat erikseen edelleenkin aivan ihania hahmoja, mutta yhdessä parina jäin kaipaamaan heidän välilleen jotakin jännitystä. He olivat melko tylsiä tässä kirjassa, umpirakastuneita toisiinsa, mikä on tietysti ihana homma heille, mutta näin lukijan kannalta aika tylsistyttävää. Tässä sarjassa romanssi on minun mielestäni ollut kuitenkin yksi merkittävä palikka, joten olisin kaivannut loppuun jonkun kunnon konfliktin ja draaman kaaren heidän välilleen, joka olisi lopulta sitten selvinnyt.

Voisi jopa sanoa, että tässä kirjassa sivuhenkilöt loistavat jopa enemmän kuin itse Aria ja Perry. Sable oli siis äärimmäisen mielenkiintoinen pahis. Roar oli myöskin yksi lempparini, vaikka hänen angstinsa meinasi välillä mennä yli. Soreniin kiinnyin yhä enemmän. Uusia kivoja henkilöitä tuli vaikka kuinka monta lisää ja montaa heistä jään kaipaamaan tämän sarjan jäljiltä.

Mutta kaiken kaikkiaan tämä kirja oli hieno lopetus hienolle sarjalle. Maailma oli hyvin erilainen ja kiinnostava, mutta ehkä vähän hölmö samaan aikaan. Tarina oli hyvä, muttei erinomainen. Se olisi kaivannut tässä lopetusosassa vähän lisää potkua ollakseen todella koskettava ja mullistava.


9. elokuuta 2015

Insurgent -elokuva


Insurgent on kakkososa Divergent-trilogiassa, ja jatkaa tarinaa siitä, mihin Divergent jäi. Tässä trilogiassahan eletään dystopiamaailman Chicagossa, jossa ihmiset on jaettu luonteensa mukaisesti viiteen ryhmään, jotka ovat abnegation eli vaatimattomat, dauntlessit eli uskaliaat, candorit eli rehdit, erutidet eli terävät ja amityt eli sopuisat. Päähahmo Tris on divergent eli hän ei sovi yhteen ryhmään vaan hänessä näyttää olevan piirteitä kaikista ryhmistä. Insurgentissa Tris pakoilee erutiden johtajaa, Jeaninea, joka on ottanut asiakseen lahdata kaikki divergentit ja tuhonnut abnegationit. Elokuvan juoni eroaa kirjan juonesta siten, että elokuvassa Jeanine on löytänyt abnegationeiden alueelta boksin, joka sisältää tietoa kaupungin perustamisesta. Boksia ei saa auki kukaan muu, paitsi divergentti ihminen (eli ihminen, joka ei kuulu mihinkään viidestä ryhmään) ja tähän hän tarvitsee Trisiä, joka on kaikista speshöölein divergent.

Heti alkuun minun täytyy tunnustaa, että minä en pitänyt Insurgentista kirjana, sillä se oli hyvin sekava eikä siinä tapahtunut yhtään mitään. Odotukseni eivät siis olleet erityisen ylhäällä elokuvan suhteen. Haluankin varoittaa, että minulla saattaa olla vahvoja negatiivisia ennakkoluuloja Insurgentista ja huono asenteeni kirjaa kohtaan voi paistaa joistakin sanomisistani läpi.

Elokuvan katsomisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, ettei tarina ole kiinnostava, mutta yllätyin kyllä positiivsesti, jos vertaan kirjaan. Juonimuutos teki juonesta ehdottomasti yhtenäisemmän ja paremman, mutta ei se kyllä vieläkään ollut hyvä. Tai yhtenäinen. Lähinnä mieleen tulee hyvin sekava kokonaisuus. Valitettavasti kirjoista oli periytynyt juonen muutoksesta huolimatta paikallaan polkevuus. Hahmot vain juoksivat paikasta toiseen tietämättä itsekään mitä tekisivät eivätkä asiat liikkuneet suuntaan tai toiseen. Olen lukenut kirjat ja olin silti ihan pihalla (varsinkin alkuun) elokuvan tapahtumista. Kirjaa oli helpompi lukea, vaikka selitykset kaikelle puuttuivat, mutta elokuvaa katsellessa sitä huomaa monien juttujen häiritsevän ja tuntuvan typeriltä selitysten puuttuessa.

Plussaa elokuvalle etenkin Shailene Woodleystä eli Trisin näyttelijästä. Hän on kyllä todella hyvä työssään ja hän sai minut pitämään Trisistä, vaikka minulla on ollut Trisin kanssa vähän vaikea suhde. Lisäksi elokuvaversio oli minun onnekseni minimoinut kirjasta tuttua Trisin ja Fourin välistä päätä hajottavaa, turhanpäiväistä kinastelua. Four oli sitten valitettavasti hahmona tylsä tässä elokuvassa. Ainut miespuolinen, vähänkään kiinnostava hahmo oli Peter, joka onneksi piristi elokuvaa kivasti aina välillä. Hänet olisin toivonut joka kohtaukseen mukaa.

Mutta siis yhteenvetona: en tykännyt, tylsä ja sekava. Yksi tähti Sailene Woodleylle ja puolikas juonen muutoksesta parempaan suuntaan.

8. elokuuta 2015

Veronica Rossi: Halki ikiyön (#2 Paljaan taivaan alla)


Halki ikiyön jatkaa tarinaa muutaman kuukauden päästä siitä, mihin Paljaan taivaan alla -kirjassa jäätiin. Aria ja Perry eivät ole tavanneet kuukausiin. Aria on oppinut, että hänen äitinsä on kuollut ja Perry taas on tullut Vuorovetisten Veriherraksi. Kun Aria ja Perry jälleen tapaavat asiat ovat muuttuneet monimutkaisemmiksi, ja Vuorovetisillä on vaikeuksia hyväksyä Aria joukkoonsa. He alkavatkin kääntyä Perryäkin vastaan Arian vuoksi. Samaan aikaan kaikki pohtivat, onko olemassa vielä paikkaa, joka olisi turvassa eetterimyrskyiltä ja jossa voisi elää tavallisesti. Kaiken tämän keskellä Aria ja Perry ovat epävarmoina toisistaan ja rakkaudestaan. Onko heillä mitään mahdollisuuksia?

Halki ikiyön oli mahtava kirja, muttei ihan niin mahtava kuin ensimmäinen kirja oli. Se tuntui valitettavasti juurikin trilogian kakkososalta, vaikkakin se oli hyvä kakkososaksi. Taso ei kuitenkaan noussut edelliseen verrattuna, ja tarina tuntui polkevan enemmän paikoillaan. Juoni piti kuitenkin kirjaa hyvin kasassa ja minua vahvasti otteessaan, eikä romanssi onneksi ollut tämänkään kirjaan pääasia. Ja hahmot on vaan niin ihania <3

Rossi osaa kyllä kirjoittaa erittäin hyviä hahmoja. Rakastin edelleen Ariaa ja Perryä, he ovat kyllä niin hyviä päähahmoja. Kumpikaan ei valittanut ja vikissyt turhasta, eikä kumpikaan ollut tyhmä. Molemmat osasivat toimia ja tehdä päätöksiä silloin, kun tarve sitä vaati. Heidän suhteensa tuntui ihan pikkuriikkisen lässähtävän tässä kirjassa, vaikka siihen olikin lisätty melko lailla ulkoista painetta ja draamaa. Jostakin syystä draaman rakennus tuntui jääneen kesken minun mielestäni, ja Rossi olisi voinut repiä heitä enemmän erilleen. Olisin halunnut, että Rossi olisi särkenyt vähän minunkin sydäntäni ja tallonut vielä päälle, mutta vähän liian helpolla tuntui lukija pääsevän heidän suhteen.

Paljaan taivaan alla kirjaa kehuessani sanoin, että sivuhenkilöt olivat erinomaisesti rakennettuja ja niin ne olivat edelleenkin tässä. Edelleen etenkin Roar kuului yhtälailla lemppareihin Arian ja Perryn lisäksi. Sellainen huomautus kuitenkin, että kirjassa on Perryn sisko, Liv, jota Rossi yrittää tehdä lukijalle tärkeäksi ja läheiseksi, mutta minulle hän jäi valitettavasti vähän liian etäiseksi. Hänestä tehtiin vähän liian täydellistä kuvaa muiden kertomana, ja toisaalta taas koin hänen käytöksensä Ariaa kohtaan jopa ärsyttäväksi. Hän on kuitenkin tarinan (ja seuraavan kirjankin) kannalta merkittävä henkilö, joten olisin hänen kohdallaan toivonut vähän enemmän rakennusta.

Ensimmäisessä osassa ei juuri vaivauduttu asioita selittämään ja ei niitä kyllä tässäkään juurikaan selitellä. Se ei kuitenkaan edelleenkään ollut mikään varsinainen ongelma, minä pidin siitä maailmasta, jonka olin itse kuvitellut päässäni, enkä ymmärrä mitään säästä ja myrskyistä, joten en kaivannut selittelyjä eetterille. Hieman vajanaisen maailmanrakennuksen huomasin kyllä herättävän mielessäni muutamia kysymyksiä tämän kirjan kohdalla. Muun muassa paikkojen etäisyydet askarruttivat moneen kertaan. Usein kirjassa matkustettiin paikasta toiseen jalan, esimerkiksi viiden päivän ajan, ja huomasin pohtivani, että mikähän mahtaa olla silloin paikkojen etäisyys. Varsinkin, jos kuljetaan lumessa tai muussa ja matkanteko on pakostakin hidasta. Toisaalta taas kirja antoi ymmärtää, että etäisyydet olisivat suuriakin. Mutta kaipa kaikki on suhteellista.

Kaiken kaikkiaan siis viihdyin kirjan parissa edelleen todella hyvin, mutta aivan ensimmäisen osan veroiseksi tämä ei yltänyt.


5. elokuuta 2015

Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla


Paljaan taivaan alla kirjassa eletään dystopiamaailmassa, jossa maan päällä eläminen on vaarallista eetterimyrskyjen ja kulkutautien riehuessa siellä, ja ruuan ollessa vähissä. Niinpä osa ihmisistä on otettu kauan sitten asumaan maan alle kapseleihin, joissa ihmiset elävät virtuaalimaailmoissa ja fyysinen läheisyys on harvinaista. 17-vuotias Aria elää yhdessä näistä kapseleista, kunnes hänet heitetään ulos sieltä erään onnettomuuden vuoksi. Kapselien ulkopuolinen maailma on pelottava paikka hänelle ja ihmiset siellä ovat hänen silmissään villejä. Yksi näistä villeistä, Perry, päätyy kuitenkin auttamaan Ariaa takaisin kapseliin, sillä Perry tarvitsee yhtä lailla Arian apua.

Vähän yllätyin itsekin siitä, miten paljon pidinkään tästä kirjasta. Olin kait pettynyt niin moneen YA-kirjaan tätä ennen, että odotukseni olivat melko matalalla ja toisaalta olin lukenut arvosteluita, joissa moitittiin, ettei mitään oikein selitetty kunnolla, ja minä rakastan selityksiä. Minulle hyvät selitykset ovat tärkeitä etenkin niiden asioiden osalta, joihin olen itse jossakin määrin perehtynyt, kuten esimerkiksi lääketiede ja genetiikka. En halua lukea enää yhtäkään Allegiantin/Kapinallisen tyyppisiä selityksiä.

Olin siis valmistautunut jälleen yhteen nuorten aikuisten kirjaan (YA-kirjaan) instarakkaudella ja mukamas juonen tapaisella kyhäelmällä varustettuna, mutta sen sijaan sainkin ihanan, hiljalleen kasvavan romanssin sekä kiinnostavan tarinan. Ei tämän kirjan romanssi tai tarina ole mitään omaperäisimpiä, mutta hahmot olivat niin hyvin kirjoitettuja, että en voinut olla pitämättä. Yksikään heistä ei ollut liian typerä, tylsä tai vinkunut kaikesta.

Tosiaan selityksiä ei tässä kirjassa tule juurikaan millekään ja maailmaa kuvataan muutenkin hyvin vähän. Esimerkiksi tiivistelmässä mainitsemani eetterimyrskyt kuvataan vain jonkinlaisena myrskynä, jonka itse kukin saa aika pitkälle kuvitella oman päänsä sisällä. Jonkun silmissä tämä dystopiamaailma voi näyttää hyvin synkältä paikalta ja toisen päässä taas aivan tavalliselta nykymaailma eetterimyrskyillä, sillä melko paljon jätetään lukijan oman mielikuvituksen varaan. Selitysten puuttuminen ei kuitenkaan haitannut minua laisinkaan, sillä minä rakastin sitä salaperäisen tulevaisuuden kuvaa, jonka itse maalasin päässäni, ja samaan aikaan vähäinen kuvailu jätti päähäni hyvin primitiivisen maailman, josta pidin paljon. Tämän kirjan maailma oli kyllä outo, sitä en voi kieltää, mutta toisaalta se oli myös äärettömän kiinnostava minun mielestäni.

Ja kuten sanottua hahmoista pidin hyvinkin paljon. Perry oli tietysti aivan lemppari, erinomaisesti rakennettu miessankari tähän kirjaan. Minä olen muuten jostain syystä aivan rakastunut tuohon Perry-nimeen (mutta olen kyllä ollut sitä jo ennen tätä kirjaakin). Sanoinkin jo aiemmin, että Aria oli ehkä himpun verran sellaisen Miss Täydellisen puolelle kallellaan, mutta ei missään nimessä liikaa, ja senkin keksin lähinnä, kun yritin miettiä huonoja puolia oikein miettimällä. Perryn ja Arian välinen keskinäinen suhde oli hyvinkin kiinnostava, alkuun se perustui ainoastaan sille, että he tarvitsivat toinen toisiaan saadakseen asioita, ja se kehittyi hienosti kirjan aikana.


Arian ja Perryn lisäksi kirjassa oli myös hyviä sivuhenkilöitä, esimerkiksi Roar, Perryn paras ystävä, joka tuli lukijalle tutuksi kuin huomaamatta ja onnistui naurattamaankin. Mikä oli vieläkin hienompaa, oli se, että lähes kaikki sivuhenkilöt olivat tässä hyvin rakennettuja ja tarpeellisia juonen kannalta. Joskus YA-kirjoissa tuppaa näkemään nimittäin sitä, että kaikki, tarina ja sivuhenkilöt, on vain kirjoitettu siksi, että kirjailija voisi kirjoittaa romanttisen kirjan erikoisemmalla twistillä ja sitten on ollut pakko keksiä täytehenkilöitä ja muuta. Tässä romanssi ei kuitenkaan onneksi ollut pääasia, vaikka se kyllä kieltämättä kahmaisi aika ison osan kirjasta.



Viihdyin erittäin hyvin kirjan seurassa ja odotan innolla joskus paluuta tämän pariin. En kuitenkaan suosittelisi tätä, mikäli olet sellainen ihminen, joka kaipaa selkeää maailmanrakennusta dystopialta, eikä kaipaa erityisemmin romantiikkaa kirjaltaan.




2. elokuuta 2015

Beth Ravis: Miljoona aurinkoa (#2 Across the Universe)

Huom! Tämä on Across the Universe -sarjan toinen osa, joten sisältää mahdollisia spoilereita osasta yksi. 


Miljoona aurinkoa on toinen osa Across the Universe -sarjassa, jossa seurataan avaruusaluksen matkaa maasta kohti uutta planeettaa. Tarinan toisessa osassa Seuraaja on ottanut aluksen hallintaansa, mutta asiat eivät näytä sujuvan ihan suunnitelmien mukaisesti. Amy taas taistelee sen kanssa, pitääkö hän Seuraajasta oikeasti vai vain siksi, ettei aluksella ole muita oman ikäisiä.

Minun mielestäni Miljoona aurinkoa oli vähintään yhtä hyvä kuin sarjan ensimmäinenkin osa. Olin törmännyt useampiin arvosteluihin, joissa tätä pidettiin heikompana kuin ensimmäistä kirjaa, mutta jollakin tapaa taisin pitää tästä jopa enemmän. Juoni oli tiiviimpi ja liikkuvampi, ja useampia asioita tapahtui samanaikaisesti, joten kiinnostukseni pysyi yllä paremmin. Tässä tapahtui myös selkeää kehittymistä tarinassa enkä kokenut, että tämä olisi kärsinyt trilogian toisen kirjan syndroomasta eli kirja olisi täytettä ennen kuin päästään siihen itse asiaan. Päin vastoin, tämä tuntui olevan merkittävä kokonaisuuden kannalta. Minä myös satun pitämään avaruusjutuista, joten se helpotti huomattavasti.

Päähenkilöt ovat näiden kirjojen heikkous minun mielestäni. Amy on liian täydellinen, mikä tekee hänestä hetkittäin ärsyttävän. Seuraaja taas kaipasi vähän persoonallisuutta ollakseen muistettava. Heidän välinen suhteensa taas ei oikein perustu mihinkään eikä jäänyt mieleeni erityisen eeppisenä tms. Ennemmin tulee mieleen monia syitä, miksi he eivät olisi hyvä pari ja pitäisi toisistaan. Heidän suhteeseen liittyen kirjan kannessa oli ihan kaunis ajatus poimittuna jostain päin kirjaa, joka meni suurinpiirtein näin: "Rakkaus, joka ei ole valinta, ei ole rakkautta ollenkaan." Minulla kuitenkin on henkilökohtaisesti täysin vastakohtainen filosofia rakkauden suhteen eli rakastumista ei voi valita. Ymmärrän kyllä Ravisin pointin, mutta silti.

Minun mielestäni tämä oli erittäin vahva kakkososaksi. Loppuikin vielä niin, että kiinnostus seuraavaa osaa kohtaan jäi erittäin korkealle. Neljä tähteä.

Kenelle suosittelen: Scifistä pitäville, jotka kestävät YA-kirjallisuuden typeryydet ja instalovetukset.