Takakannesta: Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.
9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.
Kyllähän tämä kirja ihan mielettömästi herätti ajatuksia ja moneen kertaan olen pohtinut omaa etiikkaani ja suhtautumistani uskonnollisiin ihmisiin tämän lukemisen jälkeen. Tämä on vaikea teos arvioida arvosana-asteikolla, sillä tarina tuntuu hyvin tärkeältä, mutta en tiedä voiko pelkästään sen perusteella pitää kirjaa hyvänä. Jos joku kysyy mielipidettäni tästä, vastaan "ihan hyvä" neutraalisti. Ei upea, ei surkea, mutta ehdottomasti herätti ajattelemaan monia asioita. Kolme tähteä.
Itselläni lukukokemus kärsi etenkin kielellä taiteilun vuoksi, sillä hahmot tuntuivat hieman epäuskottavilta eikä arkinen maailma välittynyt niin kuin olisin toivonut. Minä tykkään näissä realistisen fiktion tarinoissa vähän suoraviivaisemmasta kerronnasta, vaikka toki kieli olikin kaunista, ja leikitteli mukavasti ajatuksilla. Tässä oli ikään kuin useampi kertoja; Vilja nykyhetkessä, Aleksi menneisyydessä, lasten nukkeleikit omina kappaleinaan (jotka tosin olisi voinut tulkita ties minkälaiseksi sisäiseksi puheluksi) sekä anonyymista blogista blogitekstejä, jotka pohtivat lestadiolaisuutta. Useat kertojat palvelivat tarinaa hyvin, mutta toisinaan pidin esimerkiksi lasten nukkeleikkejä hieman turhina. Toki ne heijastelivat lestadiolaisliikkeen ajatusmaailmaa hauskasti epäsuoraan, mutta varsinkaan kirjan loppupuolella en olisi kaivannut niitä.
Vähän tökki myös se, että Vilja ja Aleksi eivät oikeastaan olleet minun silmissäni superuskovaisia eli he tuntuivat jo nuoresta saakka olevan melko moderneja ihmisiä (minkä toivoisinkin oleva totuus nuoremmista uskovaisista, se ei vain palvellut kirjan asiaa mielestäni). Olisin halunnut nähdä vähän rankemman tarinan siitä, kuinka ihminen joutuu kohtaamaan ristiriidan sen kanssa, mihin hänet on koko elämänsä ajan kasvatettu uskomaan, ja sen kanssa, mikä tuntuu oikealta. Tai jonkun suuremman taistelun ja muutoksenhalun vanhoja tapoja kohtaan. Toisaalta se ei ollut tämän kirjan tarkoitus.
Aleksin hahmosta annan plussaa, hienosti rakennettu mies. Jos uskovaisilla on pinttyneitä mielikuvia meistä "maailman ihmisistä", niin on kyllä minullakin heistä. Minulle tulee mieleen lestadiolaismiehestä ensimmäisenä kylmä, itsekäs, epäkunnioittava ja ahne. Ei missään nimessä lämmin, vaimoaan viimeisen saakka ajatteleva ja rakastava aviomies, niin kuin Aleksi oli. Hän kyllä sulatti hahmona sydämeni täysin ja sai minun uskoni palaamaan näihin uskonnollisiin miehiin.
Kirjan tärkein aihe oli mielestäni naisen osa lestadiolaisyhteisössä, uupuminen ja masennus suurperheen vaatimusten alla. Ehkäisy ei ole vaihtoehto lestadiolaisille, vaan kaikki lapset tulee ottaa vastaan, ja mikäli lapsia ei halua, niin sitten ei kannata harrastaa seksiä. Tulevana terveydenhuollon työntekijänä on järkyttävää ajatella, miten lestadiolaiset sairaalatyöntekijät kokevat, että lestadiolaisilla ei ole oikeutta tietosuojaan, joka on kuitenkin lailla taattu meille kaikille. Masennus ja uupuminen ovat mielenkiintoisia aiheita jo yksistään, mutta kirjassa niiden käsittely jäi hieman pinnalliseksi. Niiden takaa löytyi kirjassa varsin yksinkertainen syy ja siihen oli varsin helppo puuttua, eikä masennus sinänsä vaikuttanut niin suurelta ongelmalta. Miksi naisten jaksaminen huomioitiin vasta sitten, kun lapsia on jo liuta kasassa ja voimavarat ehtyneet näkymättömiin? Olisivatko seuraukset kuitenkin voineet olla rankemmat kirjassa?
Mutta kyllä tämä kirja taas muistutti, miksi olen aina ollut niin epäileväinen kaikkia uskonnollisia yhteisöjä kohtaan. Naiivisti jaksan aina kuvitella, että uskovaiset olisivat niitä suloisimpia ja pullantuoksuisimpia ihmisiä. En varmaan koskaan varmaan totu siihen, miten julmia he voivat olla omilleen, ja millaista hyväksikäyttöä näissä yhteisössä voi tulla ilmi.
Lopuksi täytyy todeta, että yksi tärkeimmistä oivalluksistani oli se, kuinka kiitollinen olenkaan omista vanhemmistani. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että he ovat aina tukeneet minua kaikissa päätöksissäni ja kannustaneet loputtomasti eteenpäin elämässä. En keksi mitään sellaista asiaa, minkä vuoksi he hylkäisivät minut. Olen niin mielettömän kiitollinen heille siitä, että tiedän heidän seisovan rinnallani aina. Välillä sitä ottaa tällaisetkin asiat itsestäänselvyyksinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!