Holly Black: The Cruel Prince (The Folk of the Air #1)

Jude asuu keijujen valtakunnassa ja yrittää selvitä päivästä toiseen ilman pahempia nöyryytyksiä. Ihmisiä pidetään lähinnä halveksittavina olentoina eikä kukaan tunnu ottavan Judea tosissaan. Erityisesti Juden kanssa koulua käyvä prinssi Cardan inhoaa ihmisiä ja näyttää sen hyvin selvästi joka päivä. Kun Jude vallanhimossa uppoaa syvemmälle keijujen keskinäisiin tasiteluihin, huomaa hän omaavansa hyödyllisiä piirteitä itsessään. Valehtelu ja verenvuodatus vaativat yllättävän vähän Judelta.

...

The Cruel Prince kuulosti aika perinteiseltä YA:lta, kun siihen ensimmäisen kerran törmäsin. Näitä keijutarinoita tuntuu riittävän joka sormelle ja pelkästään Maas on ehtinyt tehdä yksistään aiheesta niin monta kirjaa, että laskuissa menee sekaisin. The Cruel Princeä kehuttiin kuitenkin niin pirusti joka nurkalla, että minun oli pakko ostaa se lähes heti itselleni. Yritin pidätellä itseäni lukemisen suhteen ja säästellä kirjaa lähemmäs sitä hetkeä, kun seuraavia osia tulee, mutta lopulta sorruin aivan liian aikaisin...

Ja voi jestas sentään, kun tämä oli koukuttava. Ei kait siinä voi muuta todeta. Jude on päähenkilönä mahtava tapaus. Hän ei tosiaankaan laita päätään puskaan, kun on tosi kyseessä, vaan menee täydellä höyryllä eteenpäin. Hänessä on sopiva määrä antisankariutta ja sympaattisuutta. Jude on myös sopivan arvaamaton.

Niin juoni kuin ihmissuhdekoukerotkin toimivat. Tässä oli osattu hyödyntää keijumaailman kaikkia hullutuksia. Ainoastaan maailma oli ehkä vähän tylsähkö, kun on tullut luettua keijuista nyt pari vuotta putkeen. Tässä oli kuitenkin osattu tuoda jotakin omaa ja uutta, ja juoni yllätti minut mukavasti omaperäisyydellään.

The Cruel Princeä on kyllä pakko suositella kaikille YA:n ystäville. Kyseessä on erittäin viihdyttävä seikkailu fantasiamaailmassa altavastaajan silmin. Ainoana ongelmana on, että miten sitä kestää nyt odotella sitä seuraavaa osaa...

P. s. ajatteletteko suomeksi fairyt/faeriet keijuina vai haltijoina? Miten ne on suomennettu YA-kirjoissa? Itse en yhtään miellä niitä oikein kummaksikaan...

Sarah J. Maas: A Court of Wings and Ruin (A Court of Thorns and Roses #3)

Minä taistelin pitkään sitä halua vastaan, joka aina hinkui ACOTAR-sarjan kolmannen osan perään. Minulla on Maasin kanssa vähän ristiriitainen suhde. Hänen kirjansa ovat jollakin tapaa mielettömän koukuttavia ja järkälemäisiäkin kirjoja saan häneltä helposti luettua kevyen kerrontatavan vuoksi. Mutta... Kaikki hänen sarjansa tuntuvat aina edetessään menettävän sen punaisen lankansa ja sisältävän enemmän jaarittelua osa osalta. Niinpä minua pelotti, mitä tämä 700-sivuinen järkäle pitäisi sisällään.

Feyre on takaisin Tamlinin luona ja joutuu esittämään osaansa onnellisena naisena. Hybern punoo joukkojaan ja suunnitelmiaan yhteen, ja kaikkien on valittava puolensa nyt. Kaikki tuntuvat olevan niin toisiaan vastaan, ja Feyren ollessa kostoretkellään Tamlinin luona, tuntuu kaikki menevän aina vain enemmän solmuun. Kehen voi luottaa taistelussa vapauden puolesta?

Aloitetaan siitä, mistä pidin todella paljon. Se oli ehkä se, että tämän sarjan pahikset osaavat todella olla pelottavia ja oikeasti pitää jännityksessä. Hybern osasi olla todella kuumottava ja jouduin ihan oikeasti ihmettelemään, että miten hänet voitetaan tässä pelissä. Tähän liittyy kuitenkin sellainen miinus, että pahikset ovat tässä kirjassa suurimman osan poissa ja ehkä 1/10 verran paikalla tarinassa, mikä on todella vähän ottaen huomioon kirjan pituuden.

Maas osaa myös rakentaa jännitteitä hyvin ihmisten välille. Tamlinin ja Feyren välit ovat todella erikoiset ja mielenkiintoista seurattavaa, mutta harmillisesti tämäkin osio kirjasta päättyy hyvinkin nopeasti ja keskittyy kaikenlaiseen muuhun turhaan. Night courtin kerätessä liittolaisia jännitteitä myöskin on kaikista suunnista tietysti ja ehtiipähän ystävystenkin välit rakoilemaan. Näiden juttujen seuraaminen oli ihan hauskaa viihdettä.

Mutta... Kylläpäs tämä oli pitkä kirja ja paljon mietiskelyä ja keskusteluja. Hahmojen kehityskaaret tuntuivat junnaavan jokseenkin paikallaan. Feyre on sama vanha Feyre, Rhys on sama vanha Rhys. Nesta kiukuttelee kaikille ja on koominen omalla tavallaan, mutta ehdin 700 sivun aikana jo vähän kyllästyä siihenkin. 

Kyllähän minä omalla tavallani myös nautin siitä, että sain nauttia näistä hahmoista ja heidän välisistään suhteista, mutta ehkä minä olisin halunnut jotakin uutta. Olin jo viime kirjassa pettynyt Rhysandiin ja siihen, että hän onkin kaikkia rakastava höppänänpöppänä. Ykköskirjassa luvattiin jotain ihan muuta. Mutta, ACOWAR on kyllä todellista ilottelua niille, jotka rakastavat näitä hahmoja ja varmaankin sarjan fanit saavat tästä ihan kelpoisen lopun tarinalle. Kolme tähteä.

Ja täydennetäänpäs taas vähän YA-kirjabingoa:

4. Erika Vik, Hän sanoi nimekseen Aleia: Julkaistu vuonna 2017
5. Sarah J. Maas, A Court of Wings and Ruin:  Kirjassa on +400 sivua

Karen Marie Moning: The Fever Series

Kuva täältä

Fever Series kertoo tarinan MacKayla "Mac" Lanesta, jonka sisko murhataan Irlannissa ja Mac matkustaa Irlantiin selvittääkseen tilannetta. Poliisi vaikuttaa haluttomalta löytämään syyllisiä ja Mac aikoo itse etsiä murhaajan ja kostaa tälle. Irlannissa Mac saa tietää, että hän on sidhe-seer eli ihminen, joka pystyy näkemään keijut ja heidän maailmansa, ja Macin koko elämänsä kääntyy aivan toisenlaiseksi kuin mitä hän oli suunnitellut. Macin vaarallinen kyky tekee hänestä kohteen lähes kaikille inhottaville asioille, mutta keijujen vallatessa ihmisten maailmaa Mac ei aio luovuttaa, vaan aikoo taistella vastaan.

Fever Series koostuu viidestä erillisestä kirjasta, jotka oli tässä minun e-kirjastoversiossa ympätty yhteen. Kirjat ovat kevyttä fantasiaa aikuisille suunnattuna. Niissä on kuitenkin varsin synkkä pohjasävy ja paljon aika hurjiakin tapahtumia, muun muassa raiskausta, murhaamista ja väkivaltaa melko surutta. Kirjojen takakansissa näitä luonnehditaan eroottissävytteiseksi, mutta minun mielestäni erotiikka on näissä kirjoissa kuitenkin hyvin pieni osa-alue ja sen vuoksi näiden kirjojen lukemiseen ei kannata ryhtyä.

Vähän harmittaa, että nämä luokitellaan niin vahvasti hömppäluokkaan. Luultavasti juurikin siksi, että näissä on sitä erotiikkaa ja romantiikkaa. Romanssi on näissä kirjoissa kuitenkin hyvin hienovaraisesti syttyvä ja kutkuttavan epävarma loppuun saakka. Eroottinen puoli on taas näissä kirjoissa hyvin hämmentävä ja jopa hieman pelottava, sillä tilanteisiin liittyy usein juurikin jo vähintäänkin hyvin kysenalaisesti naisen halukkuus puuhiin. Osa lukijoista on pitänyt kirjoja sen vuoksi vähän epämiellyttävinä, mutta minä tykkäsin vähän raaemmasta suhtautumisesta elämään.

Ensimmäisen kirjan jälkeen fiilikseni olivat sarjan suhteen vähän latteat, sillä tarina tuntui lähinnä kevyeltä hömpän pömpältä. Tarinassa vain vähän hassuteltiin ajatuksella keijuista ja heidän toiminnallaan. Sarja kuitenkin kehittyi kirja kirjalta ja maailmanrakennus oli hauskaa luettavaa. Nämä kirjat muodostavat selkeästi yhtenäisen kokonaisuuden ja olisi ollut hyvin epämielekästä lukea näitä erikseen. Kirjat loppuvat vähän ikäviin kohtiin ja toimivat parhaiten tällaisena yhtenäisenä köntsänä, jossa kokonaiskuva tarinasta hiljalleen kypsyy.

Parasta kirjassa oli mahtavat henkilöhahmot. Mac on todella höpsö päähenkilö, hän rakastaa pukeutua pinkkiin, meikata ja olla bimbo. Häntä olisi helppo vihata päähenkilönä ja ymmärrän jokaista, joka ei häntä siedä, sillä onhan hän vähän stereotyyppinen barbie. Minun mielestäni Mac oli hauska yhdistelmä höpsöyttä ja toisaalta sisukkuutta pinkin ulkokuoren alla. On myös kivaa lukea sellaisesta päähenkilöstä, joka ei ole kyvyiltään epäreilu tai "chosen one" aivan siinä määrin, missä YA:ssa yleensä päähenkilöt tuppaavat olemaan.

Toinen ehdottomasti mainitsemisen arvoinen henkilö on tietysti kirjan miespäähahmo, Barrons. Hän on todella törkeä käytökseltään, oikeastaan ihan hirvittävä ihminen, mutta minuun toimi Barronsin charmi. Hän ei pyri miellyttämään ketään muuta kuin itseään ja säilyy rehellisen itsekkäänä ja törkeänä läpi sarjan. Selvästi eroaa YA:n sankarimaisista miespäähenkilöistä :D

Tiivistelmänä: kevyttä fantasiaa, hyvin synkällä ja aikuisille sopivalla otteella kerrottuna. Loppua kohden tahti ehkä vähän lopahti ja tarinan eeppisyys hieman kosahti kasaan, mutta mahtava sarja silti kokonaisuudessaan. Fever-sarja kuuluu niihin, joilla on omat ongelmansa ja epätäydellisyytensä, mutta silti ne jäävät mieleen ja niihin tulee palattua joskus myöhemminkin. Suosittelisin synkistä, romanttisista fantasioista pitäville lukijoille.

Sarah J. Maas: A Court of Mist and Fury (A Court of Thorns and Roses #2)

Hellureiii! Tietokoneeni päätti irtisanoa sopimuksensa parisen viikkoa sitten ja sen vuoksi on ollut vähän radiohiljaisuutta. Nyt on kuitenkin uusi (ja aika surkea) kone käytössä. Tästä se lähtee.

Lyhyesti ja spoilerittomasti voin todeta tästä Maasin ACOTAR-sarjasta, että kyseessä on hyvin samantyyppinen sarja kuin Throne of Glass eli kevyttä fantasiaa hyvin rakennetulla maailmalla. ACOTAR on kuitenkin sarjana mielestäni hidaskulkuisempi ja juoni on tähän mennessä kummassakin kirjassa ollut vähän hukassa. Mutta tämä kirja on siis kakkososa sarjassaan ja tämä postaus spoilaa niitä, jotka eivät ole lukeneet ykkösosaa.

ACOTARIn lukeneita tämän arvostelun ei pitäisi erityisesti spoilata, mutta jos et halua tietää mitään kakkososasta, ehkä ei kannata edetä tästä eteenpäin. Ykkösosa oli mielestäni juonellisesti parempi ja ylipäätänsä kiinnostavampi, mutta jaksoin minä tämänkin tarpoa loppuun.

 Kuva täältä

Feyre totuttelee elämään keijujen maailmassa, jossa rakennetaan kaupunkeja uudelleen Amaranthan jäljiltä. Loppuelämä Tamlinin kanssa odottaa ja Feyren pitäisi olla onnellisimmillaan, mutta maailman pelastamisen jälkeen jäljelle on jäänyt ainoastaan inhottavia muistoja ja paljon tekoja kaduttavaksi. Lisäksi Rhysandin kanssa tehty sopimus ajan viettämisestä Night Courtissa kiusaa Feyreä. Vähitellen keijumaailman rauha alkaa kuitenkin jälleen järkkymään, kun uusi uhka nostaa päätään, ja Feyren täytyy koota itsensä.

Lukiessani tätä kirjaa päivitin Goodreadsiin kertaalleen, että Rhysandin puolesta olen valmis kestämään 70% tylsyyttä ja 30% huikeaa toimintaa. Kirjan loputtua huomasin kuitenkin olevani tiukan tehtävän edessä. Olinko tyytyväinen siihen ehkä noin 2%:in, joka lopulta viihdytti?

(Tuttavallisesti kutsuttuna) ACOMAF on melko hidaskulkuinen ja juoni antaa odottaa lukijaansa. Ja minä tarkoitan, että todella, todella pitkään. Romanssit ja muut tunnepuolen asiat valtaavat paljon tilaa ja ovat kyllä omalla tavallaan hyvinkin kiinnostavia ja erinomaisesti kirjoitettuja. Etenkin alkuun Feyren tunteiden käsittely oli todella kiinnostavaa luettavaa. Kirjassa on hyvin kuvailtu sitä sisäistä taistelua, mikä seuraa siitä, että on yrittänyt tehdä oikein ja kuitenkin samalla on joutunut tekemään huonoja päätöksiä yhteisen hyvän vuoksi. Lisäksi Tamlin kohtelee Feyreä kirjassa melko huonosti ja Feyren tukahtumisen tunteen pystyi tuntemaan itsekin. Jos on aiemmin ollut Tamlin-fani, niin tämä kirja voi olla melko ikävää luettavaa :D

Juoni ei vain onnistunut kantamaan kaikkea sitä tunneryöppyä, joka kirjassa oli. Yleensä Maasin kirjoissa on vahvempi juoni minun mielestäni, vaikkakin ehkä vähän hitaampi kuin YA:ssa yleensä. ACOMFin kohdalla jouduin jo ihan kunnolla venyttämään kärsivällisyyttäni, kun kirjassa ei tapahtunut oikein mitään. Maas on kuitenkin siinä mielessä ollut ainutlaatuinen YA-kirjailija minun kohdallani, että vaikka hänen kirjojensa juoni polkee paikallaan 500 sivua, sivut lentävät ohitse enkä sitä sen kummemmin murehdi.

Mutta totuus on kuitenkin se, että silloin tietää, että ei mene hyvin, kun päädyn lukemaan spoilereita netistä, että jaksan kirjan loppuun. Niin valitettavasti kävi tämän kohdalla. ACOMAFIssa on huikaisevat 640 sivua ja siinä ajassa jonkinlaista juonta alkaa kaipailemaan. Petyin maailmanrakennukseen monellakin tapaa ja Rhysand ei myöskään vakuuttanut.

Maas on kuitenkin erinomainen kirjoittamaan kirjoille loppuja. Kun suljin ACOMAFIN kannet, huomasin himoitsevani seuraavaa osaa heti, vaikka viisi minuuttia aiemmin olin valmis luovuttamaan koko kirjasarjan kanssa.

Kolme erittäin ristiriitaisissa tunnelmissa annettua tähteä. Tuntuu vähän siltä, että yhtä hyvin olisin voinut antaa tälle yhden tai neljä tähteä, kun osia kirjasta rakastin ja osaa en taas millään jaksanut lukea. 

Julie Kagawa: The Iron Queen (The Iron Fey #3)

Eräänä joulukuisena viikonloppuna päätin vetää pienen The Iron Fey -sarjan ahmimisen, kun halusin saada koko trilogian luettua samassa rytäkässä. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes päätin mennä lukemaan kolmannen kirjan lopun etukäteen (kyllä, minä teen tätä :D) ja tajusin, että tämä ei samperi vieköön olekaan trilogia. Sarjassa olikin ainakin neljä kirjaa. Turhaa olin yrittänyt ahmia kaikki. No, tästä traagisesta tarinasta voimme siirtyä itse kirjaan :D

Kuva täältä

Meghan Chase on karkoitettu Neverneveristä loppuiäkseen elämänsä rakkauden Ashin kanssa. He ovat pohtimassa, että mitä he tekevät elämällään, kun uudeksi Iron Kingiksi itsensä nimittänyt huijari lähettää heidän kimppuun apulaisiaan. Meghan tajuaa, että hän ei pysty millään elämään normaalia elämää ellei hän voita sotaa valheellista Iron Kingiä vastaan. Samaan aikaan Neverneverin ylpeät hallitsijat huomaavat, että he saattavat sittenkin tarvita Meghanin apua ja tarjoavat tälle sopimusta. Jos Meghan tappaa Iron Kingin heidän puolestaan, poistavat he vuorostansa karkoitukset Meghanilta ja kumppaneilta. Mutta pystyykö Meghan kaikkeen tähän yksin ja voiko hän pakottaa muut kuolemaan puolestaan älyttömällä tehtävällä?

The Iron Queen oli kaikin puolin ihan viihdyttävä kirja ja jatkaa aika lailla samaa kaavaa kuin edeltäjänsäkin. Maailma sai edelleen syvyyttä ja uusia puolia, kun rautakeijujen valtakuntaan tutustuttiin enemmän ja heidän historiaansa valotettiin lisää. Maailma onkin ollut kaikkien näiden kolmen osan vahvuus minun mielestäni, vaikka onkin ehkä muihin keijutarinoihin verrattuna vähän lapsellisempi ja höpsömpi.

Kirjan ja koko sarjan huono puoli oli edelleen Meghan päähahmona sekä Meghanin romanssi Ashin kanssa. Meghanille täytyy antaa kyllä tässä viimeisessä osassa jonkin verran pisteitä, sillä hän on selvästi kasvanut ja tullut vahvemmaksi henkilönä. Mutta edelleen hän on hyvin kliseinen päähahmona ja hänestä puuttuu samaistuttavuus. Hänen romanssinsa on myöskin aivan liian kliseinen ja tuntuu pakoteltulta. En ymmärrä Ashia ollenkaan henkilönä, häneltä puuttuu kaikki persoonallisuus ja hän on käytännössä kopio jostakin "Näin kirjoitat YA-kirjojen synkistelevän poikkiksen"-kirjasta.

Yleensä minä olen melko hahmovetoinen noin lukijana ja inhoan kirjaa, jos en tykkää päähenkilöstä tai hänen romanssistaan. Näiden Iron Fey -kirjojen kanssa olen kuitenkin viihtynyt suhteellisen hyvin, vaikka Meghan on saanutkin vetämään hiuksia päästäni ja Ashin puheet pyörittelemään silmiäni.

Näissä on ollut aina hauska ja hyvä tarina YA-kirjoiksi. The Iron Queenin lopusta pidin erityisesti ja se pääsi yllättämään minut jossain määrin (vaikka spoilasinkin sen itseltäni :D). Maailma on antanut kaikille kirjoille loistavasti tilaa ja aina on oppinut uutta maailmasta, vaikka fantasiamaailman sulautuminen nykymaailmaan ei aina soljukaan erityisen vaivattomasti. Lisäksi kirjoissa on ollut mahtavia sivuhenkilöitä, jotka ovat olleet todella hauskoja tyyppejä. Kolme tähteä on kuitenkin korkein arvosana, jonka tälle kirjalle pystyn antamaan.

Julie Kagawa: The Iron Daughter (The Iron Fey #2)

Kuva täältä

The Iron Daughterissa Meghan Chase on Neverneverin talvivaltakunnassa luvattuaan prinssi Ashille, että hän tulee sinne vastapalveluksena veljensä pelastamisesta. Talvivaltakunnassa Meghanin täytyy kovettaa itsensä ja yrittää selvitä, kun kaikki yrittävät murtaa hänet ja kiusata hengiltä. Tilannetta ei yhtään paranna se, että Ash on kylmäkiskoinen Meghania kohtaan ja haluaa, että heidän välinsä unohdetaan täysin. Samaan aikaan rautakeijut saavat lisää valtaa Neverneverissä ja Meghanin täytyy valmistautua jälleen kerran kohtaamaan heidät, jotta voisi pelastaa keijumaailman ja sen asukkaat.

The Iron Daughter oli ihan kelpo jatko-osa ja kakkoskirja sarjassa. Tarina eteni mukavasti ja juoni oli ihan kiinnostava. Kagawa on kyllä hyvä keksimään tarinoita ja tuntuu, että näissä kirjoissa tilanteet ehtii muuttua moneen kertaan ennen lopullista finaalia. Maailmaa avattiin edelleen lisää ja oli hauskaa päästä katselemaan talvikeijujen hovia. Talvikeijujen julmuus olisi tosin voinut olla vähän rankempaakin. Maailmanrakennus oli siis hyvää, mutta osa jutuista kuulostaa vähän höpsöiltä ja tekee kirjasta himpun verran lapsellisen.

Kirjan ongelmat kulminoituvat lähinnä Meghanin tyhmyyteen sekä romanssiin, joka on kuin suora kopio Twilightista. Jos olet Twilightin fani ja haluaisit kovasti lukea jotakin, missä on saman tyyppinen suhdekoukero, niin tässäpä sinulle oivallinen sarja. Kaikille niille, joiden tekee mieli repiä silmät päästä lukiessaan Twilightia sanoisin, että näissä sentään on juoni, jota jaksaa seurata ja jossa on järkeä eli huomattavasti parempi vaihtoehto. Päähenkilö ei myöskään ole aivan niin toivoton tomppeli kuin Bella on.

Mutta Meghan on Meghan, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Hän tekee sopimuksia keijujen kanssa miettimättä koskaan asiaa minuuttia pidempään ja käyttää kaiken aikansa Ashista murehtimiseen ja mahdollisimman säälittävältä näyttämiseen. Meghanin ja Ashin välinen instalove on kyllä kirja typerin ja tylsin puoli. He ovat tunteneet toisensa ehkä viikon verran ja Ash persoonaltaan tylsä, angstailee ja synkistelee päivät pitkät. Jokin ei vain toimi näissä kummassakaan henkilössä, molemmat ovat liian käsikirjoitettuja. Romanssi on kaikessa komeudessaan tylsä ja hengetön ja latisti kirjan muuten hauskaa ja menevää tarinaa.

Mutta sivuhenkilöitä sitten rakastan huomattavasti enemmän. Grimalkin, puhuva kissa, on aina yhtä viihdyttävä. Puck on toinen ikuinen lempparini ja hänestä olisi saanut niin hyvän romanttisen kohteen, kun olisi vain ihan vähän muuttanut asioita. Tokassa kirjassa esitellään tarkemmin myös Ironhorsea hahmona, joka hänkin oli hyvin hauska lisä tarinaan.

Kaiken kaikkiaan tämä on sarjana ihan ok -tasoa. Sanoisin, että tässä on enemmän hyvää kuin huonoa minun kohdallani. Kolme tähteä.

Sarah J. Maas: Heir of Fire (Throne of Glass #3)

Kuva täältä

Celaena on päässyt Wendlyniin ja on matkalla tätinsä, Maeven luokse, jotta saisi vastauksia siihen, miten voisi nurjertaa Adarlanin kuninkaan kammottavat voimat. Henkisesti Celaena on palasissa, sydän särkyneenä ja aivan pihalla siitä, kuka hän on ja mitä varten hän itse taistelee. Hänellä on jäljellä enää lupaus Nehemialle siitä, että hän vapauttaa tämän kansan orjuudesta. Wendlynissä hän joutuu kohtaamaan totuuden menneisyydestään ja voimistaan Rowan-nimisen keijun kouliessa hänestä Maeven hoviin kelpaavaa vierailijaa. Samaan aikaan Adarlanin kuninkaan hovissa Dorian ja Chaol valitsevat puoliaan ja kuningas kasvattaa hirvittävää armeijaansa.

Heir of Fire oli minun mielestäni ihan ok -kirja, mutta myöskin hyvin selkeä välikirja sarjassa. Tarinassa keskityttiin syventämään henkilöitä, mutta itse juoni ei liikkunut kokonaisuuden kannalta ihan hirvittävästi eteenpäin. Etenkin Celaena on hyvin eri tyyppinen tässä kirjassa verrattuna aiempiin. Hän on jopa masennuksen/toivottomuuden oloisessa tilassa, jota kuvailtiin mielestäni todella hyvin ja joka sai minut pitämään Celaenasta hahmona huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Hän sai ihan erilaista syvyyttä, kun hänen historiaansa avattiin tarkemmin ja hänen päivänsä eivät kuluneet mekkoja valitessa. Lisäksi Celaena oli tässä kaikista uskottavin salamurhaajana. Pieni itseäni häirinnyt juttu oli kuitenkin tietynlainen Celaena-paasaus/ylistys, jota Maas näytti harrastavan Heir of Firessä, ja joka toimi yksittäisinä kohtauksina hyvin, mutta voi muuttua pidemmän päälle sarjassa raskaaksi.

Kirjassa esitellään myös useita uusia hahmoja, mikä toi mukavaa piristystä ja vähän uutta verta. Itse pidin erityisesti Rowanista, Celaenan kylmän laskelmoivasta "tutorista", joka opettaa häntä käyttämään voimiaan. Rowan ja Celaena eivät tule toimeen erityisemmin, ja se teki kirjasta mielenkiintoisemman, vaikka tarina muuten vähän laahasikin. Tiedän, että osa lukijoista ei ole välittänyt Rowanista erityisemmin. Hän on vähän sellainen tietyllä tapaa ärsyttävän ilmiselvä hahmo, mutta minun mielestäni hän on tähän mennessä kiinnostavin mieshahmo sarjassa. (Mutta se nyt ei ihan hirvittävästi kerro.)

Kirjan suurin ongelma onkin sen tylsyys ja tappavan hidas tahti. Välillä kirja oli todella tylsää luettavaa ja itse päädyin skippailemaan muutamia kappaleita ja useampia sivuja surutta. Kirjan tahditus oli yksinkertaisesti pielessä. Sinänsä Celaenan tarinan hitaus ei haitannut minua ja itse asiassa pidin hahmon huolellisesta kasvatuksesta, mutta kirjassa oli tarinaa kerrottuna useamman muun henkilön silmin, joista yksikään ei kiinnostanut minua samalla tavalla kuin Celaena. Aina, kun olin ihan täpinöissäni, kappale loppui ja näkökulma vaihtui johonkin tylsempään.

Dorian oli ennen yksi lempihahmoissani ja minulla oli melko suuret odotukset hänen jatkolleen Crown of Midnightin jälkeen, mutta Heir of Firessä hänellä oli todella kuiva romanssi ja tasan nolla prosenttia hänen taikavoimien tutkimista. Tylsää. Chaolilla oli hitusen kiinnostavampi juonikuvio, mutta voi kiesus, että se liikkui hitaasti eteenpäin. Niin hitaasti, ettei minua oikeastaan kiinnostanut, mitä siellä päässä tapahtui. Sen lisäksi kirjassa on vielä yksi suurempi kertojaääni, noita nimeltään Manon. Manonin näkökulma oli oikeastaan todella kiva, mutta vasta sitten, kun pakotin itseni kiinnostumaan hänestä ja lukemaan hänen kappaleensa. Mutta ei niillä kappaleilla pointtia tuntunut olevan, kunhan vain läntättiin uusi hahmo joukkoon, joka luultavasti jossain vaiheessa sekoittuu tarinaan syvemmin.

Maasin vahvuus on ehdottomasti hyvin monipuolinen ja mutkikas maailma sekä onnistunut maailmanrakennus. Lisäksi hahmot ovat kaikki melko monimutkaisia ja jokaisella oli oma selkeä äänensä ja ajatusmaailma. Kirjan hienous meinaa kaatua vain liialliseen monimutkaisuuteen, ylettömään määrään hahmoja ja kliseisiin. Pitkät inspiraatiopuheet ja hahmojen kehuskelut kun uhkaavat mennä jo vähän melodramaattisuuden puolelle. Mutta juoni oli kirjassa kuitenkin lopulta suht onnistunut.

Kolme tähteä.

Julie Kagawa: The Iron King (The Iron Fey #1)

The Iron King oli random-valinta eräänä iltana, kun selailin e-kirjastossa luettavaa ja tämä sattui olemaan vapaana. Julie Kagawalta on oikeastaan enemmän kiinnostanut Blood of Eden -sarja (vampyyridystopia), mutta e-kirjastossa sitä ei valitettavasti ole ja tällä hetkellä olen niin köyhä, etten raaski sitä ostaa.

Puhun muuten keijuista aina näiden kirjojen kohdalla, joissa englanniksi käytetään sanaa fae, faery jne. Suomeksi parempi sanaa merkityksellisesti varmaan olisi haltija, mutta itse olen jotenkin juurtunut tuohon keijuun. Joten koittakaa kestää.

Kuva täältä

Meghan Chase ei ole oikein koskaan sopeutunut joukkoon ja on ollut koulussakin hylkiö. Hänen isänsä katosi, kun Meghan oli 6-vuotias ja sen jälkeen jokin on tuntunut aina olevan vähän hassusti. Kun Meghan huomaa jonkun stalkkaavan häntä ja hänen paras ystävänsä tulee ihmeellisen suojelevaiseksi sen vuoksi, huomaa Meghan, että kaikki ei ole aivan sitä miltä näyttää. Meghanille selviää, että hänen biologinen isä onkin keiju, ja Meghan joutuu keskelle vaarallista sotaa. Silloin Meghanin täytyy päättää, kuinka pitkälle hän on valmis menemään rakkaidensa tähden.

Kun aloitin kirjan lukemisen, mietin hetken aikaa, että mitä sitä taas tuli lainattua. Kirja vaikutti alkuun melko yksinkertaiselta ja päähenkilö kauniisti sanottuna vähän hitaalla käyvältä. Pelkäsin, että minkäänlaista toimintaa ei olisi tiedossa ja juoni olisi hyvin olematon kyhäelmä. Ensimmäiset noin 100 sivua kului silmiä pyöritellessä ja pohtiessa, että voisinko keskeyttää lukemisen. Mutta sitten kirja muuttuikin kiinnostavammaksi, tarina sai vähän moniulotteisuutta ja päähenkilön kohdalla ilahduin muutamaan otteeseen, kun hän olikin ihan fiksu ja kykeneväinen nuori tyttö.

Keijumaailma The Iron Fey-sarjassa eroaa hieman muista tähän mennessä lukemistani keijumaailmoista. Keijujen olemassaoloon vaikuttaa vahvasti muun muassa ihmisten usko heihin ja moderni maailma on vahvasti osana tarinaa. Keijut ovat kuolemattomia olentoja, jotka eivät välitä pätkänkään vertaa ihmisten olemassa olosta, vaan elävät omassa maailmassaan Neverneverissä. Inspiraatiota on haettu myös Shakespearen aikaisista keijunäkemyksistä, esimerkiksi kesäpuolen kuninkaana häärii Oberon ja kuningattarena Titania. Maailma on ehkä jonkin verran lapsellisempi kuin yleensä lukemissani keijukirjoissa, mutta maailmanrakennus sinäsä ihan ok. Aika monta asiaa keijujen suhteen jätettiin auki ja selittämättä (esimerkiksi miten heidän taika tarkalleen toimii ja keillä sitä on ja minkä verran jne), mutta toisaalta se ei häirinnyt tarinaa seuratessa.

Itse pidän keijuihin liittyen vähän erilaisesta suhtautumisesta, vierastan tätä modernimaailma kohtaa keijumaailman ajatusta ja kallistun enemmän kunnon fantasian puolelle näissä keijuasioissa. Vaikka maailma ei niin hirvittävästi kiehtonut, pidin sen luomasta pohjasta juonelle. Maailma oli riittävän mutkikas ja jätti sarjan seuraavillekin osille riittävästi varaa kehittyä moniin eri suuntiin. Juoni oli tässä ensimmäisessäkin osassa hyvin vetävä, kunhan se pääsi alkuunsa. Kirjassa seikkailtiin monessa eri paikassa ja päähenkilö joutui moneen pinteeseen, joten jännitys pysyi hyvin yllä jatkuvasti. Mutta alussa tosiaan kesti ennen kuin tarina pääsi kunnolla käyntiin.

Kirjan ongelmat kumpuavatkin päähenkilöistä ja tyypillisistä YA-kliseistä heihin liittyen. Sinänsä YA-hahmoiksi kaikki olivat varsin keskitasoa. Yksi aivan huippuhahmo oli keijumaailman puhuva kissa, Grimalkin. Toinen hauska hahmo on Puck, jota tosin aloin arvostaa enemmän vasta luettuani sarjan myöhemmät osat. Mutta jos jokin minua ärsyttää, niin se on se, että naispäähenkilö tarvisee miehiä avukseen jatkuvasti ja käy tosiaan hitaalla. Meghan kuitenkin yllättää lukijan pariinkin kertaan kirjassa olemalla fiksumpi ja vahvempi kuin minkä kuvan hänestä saa.

Pojat kirjassa olivat minun mielestäni paremmin kirjoitettuja kuin Meghan. Kuten jo sanoin, pidin erityisesti Puckista ja vähän vähemmän sitten Ashista, joka oli sellainen tyypillinen synkkä ja ailahteleva poika. Ongelmani oli enemmänkin heidän kanssaan se, että Meghanin romanssi tutnui pakotetulta ja kolmiodraama teennäiseltä. Tuli erittäin kovat Twilight-fibat eli jos tykkäät Twilightista ja sen kaltaisista romansseista, tässä saattaisi olla sinun juttusi.

Eli ihan ok juoni, hauska maailma ja hahmoissa kehittämisen varaa. Seuraava osa jäi kuitenkin kiinnostamaan. Kolme tähteä.