27. heinäkuuta 2017

Katja Kettu: Kätilö


Takakannesta:
Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden.

Katja Ketun vahvaääninen romaani taikoo esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsiamien Suomen.

Katja Ketun kieli on omaa luokkaansa, kokonaisuuden loistokas osa.


Kuten varmaan blogin lukijat ovat huomanneet, luen todella vähän suomalaista kirjallisuutta ja sitäkin vähemmän mitään tosipohjaisia sotakertomuksia. Kätilö on kuitenkin vetänyt puoleensa Lapilla ja vähän hämärällä lupauksella - en yhtään tiennyt mitä tuleman pitää.

Äitini totesi Kätilöstä, että ei oikein tiedä pitikö tästä vaiko ei, ja sama täytyy minunkin todeta. Todella hämmentävä kirja. Tunteeni heittelivät tätä lukiessa laidasta toiseen ja aika paljon sain tehdä töitä itseni kanssa, että lopulta pystyin kunnioittamaan tarinaa.

Kätilössä risteää eri aikajanoja, joiden seuraaminen oli omalla tavalla ihan hauskaa, mutta äänikirjamuodossa menin kyllä vähän sekaisin tapahtumista. Ketun rikas ja muhkea kieli sopi kyllä erinomaisesti äänikirjamuotoon eikä häirinnyt ollenkaan. Tykkäsin oikeastaan todella paljon muhkeasta kielestä, vaikka olihan kuvailu melko suureellista toisinaan.

Eniten menin hämilleni kirjan pääjuonesta, Villisilmän ja Johanneksen rakkaustarinasta, joka jätti minut enemmän pahantuuliseksi kuin mitään muuta. Juurikin rakkaustarinan kuvailussa koko homma tuntui menevän niin yli, että ärsytti ja oli vaikea uskoa kirjan tarinaan ja ymmärtää sen kaikkia aspekteja. 

Mutta kuten sanottua, hetki tätä piti sulatella, mutta lopulta tulin siihen lopputulemaan, että minun ei tarvitse pitää tarinasta tai henkiöistä tai yhtään mistään, pitääkseni Kätilöä hyvänä kirjana. Täytyy vain hyväksyä se, että ihmisenä minä näen monet asiat niin eri tavalla, että en voi asettua näiden henkilöiden asemaan mitenkään. Ainakin tarina herätti minussa monia ajatuksia ja toi sodan lähelle.

 Neljä tähteä.


20. heinäkuuta 2017

Kristin Cashore: Graceling (Graceling Realm #1)


Katsa on Graceling - ihminen, jolla on eriväriset silmät ja jotka syntyvät jonkinlaisen erityisen taidon kanssa. Toiset ovat hyviä leipomisessa ja toiset esimerkiksi jousiammunnassa. Katsalle on siunaantunut tappamisen taito, ja siitä johtuen hän on enonsa, kuningas Randallin, tappokone ja muiden likaisten töiden tekijä. Sitten Katsa tapaa prinssi Pon, pojan, jonka Grace on taisteleminen, ja Katsan elämä alkaa hiljalleen muuttua.

Gracelingissä on upea maailma, jossa on seitsemän valtakuntaa ja vähän keskiaikaistyyppinen asetelma. Valtakuntien kuninkaat eivät juurikaan tule toimeen toistensa kanssa ja kuningas Randallilla riittää omankin maan sisällä kurin pitämisessä puuhaa. Randall on toisinaan hyvinkin raivostuttava, surkea kuningas, mutta pidin siitä, miten häntä käsiteltiin kirjassa kiusankappaleena.

Monet Gracelingin lukeneet ovat valitelleet kirjan melko äänekästä naisviestiä ja täytyy sanoa, että ennen kirjan lukemista en ymmärtänyt täysin mistä on kyse. Pohjustuksena kerrottakoon, että Katsa on päähahmona vahva nainen, mutta helposti sympatiseerattava. Hän menee läpi vaikka kivestä ja hoitaa aina oman tonttinsa ja vaikka itse pidinkin paljon siitä, toki muutaman vian Katsaan olisi tietysti voinut valaa uskottavuuden lisäämiseksi.

Tämä ei kuitenkaan ole se varsinainen ongelma, vaan se, että Cashore esittää Katsan tavan elää ikään kuin ainoana oikeana tapana, jos ei halua olla sorrettu ja heikko nainen. Gracelingien maailmassa naimisiin meneminen on sama asia kuin että nainen luovuttaa oikeutensa päättää yhtään mistään. Katsa onkin päättänyt, ettei ikinä mene naimisiin, osittain toki myös muista syistä. En viitsi blogissa asiaa sen enempää avata, mutta minuakin ärsytti tämä yksioikoinen ajatus, jota kirjailija tuntui pakottavan lukijoille naisten asemasta kyseisessä maailmassa.

Mutta kokonaisuudessaan nuo mainitsemani asiat häiritsivät hyvin vähän, ja Gracelingin lukeminen oli virkistävä kokemus. Juoni soljui mukavasti eteenpäin, kirjassa oli paljon toimintaa ja Katsan kehittymistä kirjan aikana oli ilo seurata. Vähän harmistuin pahiksen heikosta rakennuksesta, mutta vain vähän.

Kaiken kaikkiaan neljä tähteä ja suosittelut nuorten aikuisten fantasiasta kiinnostuneille!

13. heinäkuuta 2017

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar (Punainen kuningatar #1)


Mare on 17-vuotias taskuvaras maailmassa, jossa veren väri jakaa ihmiset kahteen luokkaan. Punaiset ovat köyhiä ja syntyneet palvelemaan hopeisia sodassa ja rahvaiden töissä. Hopeiset taas omaavat hirvittäviä voimia ja keskittyvät keskinäisiin valtataisteluihin. Mare on joutumassa sotilaaksi sotaväkeen, sillä hän ei omaa mitään muita taitoja, joilla voisi palvella hopeisia, kuin oman henkensä. Mare kuitenkin yllättäen päätyy hopeisten keskelle sattuman kautta, jolloin hopeisille paljastuu, että Marellakin on oma hirvittävä voima punaisesta verestä huolimatta.

Punainen kuningatar on kirja, jota olen tarkoituksella vältellyt. Arvostelut Punaisesta kuningattaresta ovat olleet melko ristiriitaisia - toiset ovat tykänneet ihan hirvittävästi ja toiset taas olleet sitä mieltä, että aika mitäänsanomaton teos. Itse ounastelin kallistuvani mitäänsanomattoman puolelle ja näin jälkikäteen voin todeta olleeni oikeassa. Punainen kuningatar oli juurikin "ihan ookoo", vähän ärsyttävä ja toisinaan ihan hauskaa hömppäviihdykettä.

Takakannessa kehuttiin tämän olevan yhdistelmä GoTia ja Outolintua, toisaalla taas Selectionia ja Gracelingia. No, tästä puuttuu Selectionin hauskuus ja päättömyys, ja GoTin ja Outolinnun toiminnallisuus. Gracelingiinkin vertaminen vaatii aika paljon mielikuvitusta. Olisin toivonut Punaiselle kuningattarelle joko kykyä nauraa itselleen tai sitten vaihtoehtoisesti parempaa tarinaa taakse. Selectioniksi kutsuminen kuvailisi kirjaa ehkä parhaiten.


Mare oli päähenkilönä hämmentävä, sillä minun oli hyvin vaikea tuntea häntä kohtaan minkäänlaista sympatiaa. Hän on katkera jo heti kirjan alussa monestakin asiasta, mutta ei kuitenkaan uppoa antisankarin muottiin. Kun Maren kyvyt tulevat ilmi, hänestä tehdään äkkiä morsian hopeisten prinssille, jotta häntä pystytään hallitsemaan hopeisten kuninkaallisten puolesta. Maren aika kuluukin suurimmaksi osaksi kirjaa opiskellen teen juomista ja hienojen naisten tapoja. Itse olisin toivonut kapinamieltä lisää Mareen ja pientä protagonistin tynkää.

Koska olin lukenut paljon kirjasta etukäteen, tiesin, että tässä on paljon perinteisiä YA-juttuja kierrätettynä eikä se nyt erityisemmin häirinnyt. Ei häiritse muissakaan YA-kirjoissa :D Enemmän häiritsi se, miten laiskasti esimerkiksi love triangle oli toteutettu. Ja tietysti se juoni... sitä jäin kaipaamaan huomattavasti enemmän kuin mitään muuta. Paljon tässä oli potentiaalia olla omaperäinen, mutta jonnekin hukkaan se kaikki valui.

Henkilöistä koukutuin kuitenkin Maveniin, jonka vuoksi tekisi mieli tarttua jopa seuraavaan osaan. Toinen vähän pelastava asia oli se, että kyllä tämän helposti sai luettua loppuun eikä lukeminen ollut varsinaisesti raskasta. Maailmanrakennus oli kirjassa myös hyvä puoli ja siitä täytyy ehdottomasti antaa pisteitä.

Summa summarum: Punainen kuningatar on kuin Selection, mutta hieman enemmän tosissaan tehtynä.