31. maaliskuuta 2015

Ei minulla muuta....

....kuin että tiedättehän te kaikki sen fiiliksen, kun sängyn laidalla odottaa trilogian viimeinen kirja, jonka toinen osa päätti asiat niin, että sydän on kurkussa, sormet syyhyää eikä muuta pysty ajattelemaan.

Ja sitten se fiilis, kun piakkoin on erittäin tärkeä tentti, jota varten et muutenkaan osaa mitään, se on lähes 100% varma fail ja pakko 24/7 lukea siihen.


Tarkoitan juuri sitä infernaalista hatutusta, joka minulla on tällä hetkellä. Arrghhhhhh.

P.s. Ettei nyt kukaan luule, että olen niin tyhmä, että puhuisin The Selection-sarjasta, niin ei, en puhu The Selection-sarjasta :D

29. maaliskuuta 2015

Kiera Cass: The Elite


The Elite on jatko-osa kirjalle The Selection ja jatkaa tarinaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Kilpailussa Prinssi Maxonin sydämestä on jäljellä enää kuusi tyttöä eli "the elite". America on kirjassa kahden vaiheilla Maxonin ja Aspenin välissä ja tarvitsee aikaa tehdäkseen päätöksen, mutta kilpailu kovenee muidenkin tyttöjen kanssa.

Sanoisin tästä kirjasta aikalailla samaa kuten edellisestäkin eli vaikka tämä on dystopiaksi verhoiltu, niin kyllä tämä on pohjimmiltaan draamasoppa ja ihmissuhdekirja. Dystopiamaailmaa avataan tässä kirjassa jonkun verran ja vaikka kuvittelin hetken aikaa, ettei Cass saa tarinasta mitenkään eheää tai maailmasta järkevää, niin täytyy myöntää, että kyllä hän sai jossain määrin kursittua langat kasaan. Huom! Paino sanalla jossain määrin. Maailma on edelleen hyvin sekava tässä ja tuntuu, että tarinan opetus on enemmänkin saako prinssi prinsessansa kuin että tätä vääristynyttä paikkaa pitäisi korjata.

Mutta pohjimmiltaan tämä on sitä sormia syyhyttävää draamaa. Olen marmattanut muistaakseni jokaisesta kirjasta, josta olen tänne kirjoittanut, että konfliktit ratkeaa liian helposti. No, eipä ratkea tässä. Heti, kun on päästy sovintoon edes jokseenkin, niin uusi riita odottaa nurkan takana eikä kirjan pääparin, American ja Maxonin, suhde kyllä saa lähes tulkoon hetken rauhaa vaikeuksilta. Minä arvostin sitä aivan täysillä kaikkien niiden "minä annan ihan mitä vain anteeksi, koska rakastan häntä"-kirjojen jälkeen. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät ole niin draamakuningattaria ja välitä tämäntyyppisestä kirjasta, mutta minusta ajatus oli kerrassaan kutkuttava. Todella hyvin saatu sisäistettyä tähän se unelmien poikamiesohjelmankin toinen puoli eli miltä se tuntuu, kun mies toisessa hetkessä julistaa rakkauttaan sinulle ja sitten seuraavassa hetkessä näet hänet pussailemassa toisen kanssa tai toinen tyttö kertoo, kuinka rakastanut onkaan mieheen ja mitä spesiaalia he ovatkaan tehneet yhdessä. Kerrassaan kutkuttavaa.

American täytyy olla kyllä yksi ärsyttävimmistä naisista ikinä. Samaan aikaan, kun häntä haluaisi läpsäistä naamaan, häntä on pakko rakastaa. Hän vaihteli mieltään tuhansia kertoja siitä kiinnostaako Maxon vai ei, vehtasi Maxonin selän takana Aspenin kanssa ja olikin taas ihan rakastanut Aspeniin. America oli hyvin impulsiivinen puuhissaan eli teki mikä tuntui oikealta ja hyvältä hetken huumassa, mutta ei juuri miettinyt oliko se järkevää loppujen lopuksi ja itse pystyin jokseenkin samaistumaan tunteeseen, sillä minä olen myöskin vähän taipuvainen vastaavanlaiseen käytökseen. Välillä minäkin olin jo ihan kauhuissani, että nyt Maxonille varmasti riitti American pelleilyt, koska enpä tiedä kovinkaan montaa teinipoikaa, joka jaksaisi katsella niin vaikeaa naista montaa minuuttia. Mutta kyllä se sulatti minunkin sydämen, kun Maxon pystyi kaikista American vioista huolimatta rakastamaan häntä (kuin myös toisinpäin). Vaikka rakkautta ei myönnetty kertaakaan kirjan aikana, mikä muuten myös oli melkoisen virkistävää.

Minun mielestäni tämän sarjan tulisi olla ihan maksimissaan kahden kirjan pituinen, sillä nämä kirjat luki aivan liian nopeasti lävitse, juoni liikkuu per kirja niin vähän eteenpäin ja tarina jää aivan kesken jokaisen kirjan jälkeen. Jäävät vähän vajaiksi nämä per osa, mutta kokonaisuutena ovat sitten taas suhteellisen ok ja yhtenäinen.

Eli summa summarun: tämä ei edelleenkään ole hyvä dystopiakirja saatika yhtään mikään kirjallisuuden suurteos. Mutta jos rakastat reality-TV-sarjoja, draamaa ja vaikeita ihmissuhteita, tämä sarja viihdyttää sinua erittäin hyvin.

26. maaliskuuta 2015

Kiera Cass: The Selection



The Selection kertoo America Singeristä, joka elää maassa, jota kutsutaan nykyisin nimellä Illea (entinen USA, tietysti) ja jota johtaa kuningasperhe. Ihmiset on jaettu kahdeksaan kastiin, joista ykkönen tarkoittaa kuninkaallisia ja kahdeksan jonkin sorttista koditonta porukkaa. America on "vitonen" kastiltaan ja hänen perheessään kaikkien ammatti on musiikki/laulaminen. American perhe on vitoskastiin kuuluessaan varsin köyhä ja kun postissa sitten tulee kutsu unelmien poikamies -kisaan Prinssi Maxonin vaimoksi, America painostetaan muiden toimesta osallistumaan arvontaan, jonka kautta kisaan pääsee 35 tyttöä, yksi jokaisesta provinssista. America tietysti "epäonnekkaasti" arpoutuu mukaan kisaan, sillä hän on rakastunut Aspeniin, Americaa yhden kastin alempana olevaan poikaan, jolla ei ole mitään ja jonka naimista vastaan American vanhemmat ovat.

Tämä on niitä kirjoja, jotka siinä lukiessa vaikuttaa oikeastaan ihan hyviltä, kun ei liikaa ajattele asiaa. Mutta mitä enemmän tätä kirjaa miettii, sitä typerämmältä tämä tuntuu. Tämä olisi hyvinkin helppo kohde teilata ihan täysin ja tässä on niin paljon kritisoitavaa, että ei edes alkuun meinaa päästä. Ja suomennettuna luultavasti aivan karmeaa luottavaa, englannin kieli kun vieraana kielenä antaa anteeksi aika paljonkin tökeröä kieltä minun kohdallani.

Eli tässä kirja(sarja) täynnä ihmissuhdedraamaa ja ihastumisen vaikeutta. Dystopiakirjaksi kutsuminen olisi ehkä jonkinmoinen loukkaus muita dystopiakirjoja kohtaan. Mutta kaikille draamannälkäisille YA-kirjoista pitäville vaihtoehto ajanviettoon. Ihmisen täytyy olla suuri romantiikan fani, jotta voi pitää tästä kirjasta. Tämähän on myös dystopiakirja, mutta maailma on tässä kyllä niin huonosti kirjoitettu ja hämmentävä, että sen varaan ei kannata kiinnostustaan laskea. Varsinkaan ensimmäisessä kirjassa. Ihmisen kannattaa olla myös heikkona tosi-TV-realityihin, kuten Unelmien poikamieheen ja Are you the one?-ohjelmaan MTV:ltä. Kuten minä valitettavasti olen.

Minulla kesti alkuun aika kauankin ennen kuin kirja imaisi minut sisäänsä. Cass aloitti kirjan vähän hassusti suoraan paljastamalla tuon unelmien poikamieskisan ja sen jälkeen lukijana vain odotti kieli pitkällä, että koska se nyt alkaa, koska kyllähän sitä arvasi, että kuka sinne kisaan päätyy.
Seuraavana ongelmaksi iski se, että ihmiset olivat  hyvin stereotyyppisiä. America oli päähenkilönä se tavallinen dystopiatyttö, kaunis, hauska ja lahjakas, vähän vastahakoinen. Muiden kilpailussa mukana olevien, melko tavanomaisten ja hyvin kliseisten tyttösten rinnalla, America tietysti vaikutti hyvin spesiaalilta ja ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Toisaalta, kun kirja oli minäkertojan kulmasta kirjoitettu, se ei ollut niin häiritsevää ja oikeastaan sitä kuului samaistua Americaan, jolloin luonnollisesti mikään kehuskelu ei ole liikaa :D


Dystopiamaailma oli tässä ensimmäisessä kirjassa kyllä erittäin typerä. Niin typerä, että piti kesken lukemisenkin muutaman kerran pysähtyä miettimään, kuinka tyhmältä kaikki kuulosti. Asioita ei vaivauduttu selittämään tässä ensimmäisessä kirjassa ollenkaan. Tämähän on (totta kai) kolmiosainen sarja niin kuin näiden dystopiakirjojen ilmeisesti "pitää" olla ja oikeastaan vasta kolmoskirjan jälkeen voin sanoa, että ymmärrän miksi maailma oli niin idioottimainen alkuun ja ehkä vihdoin joku järjen hivenkin tässä koko hommassa. Mutta se kun ei juurikaan lämmitä siinä ykköskirjaa lukiessa, että kolmosessa alkaa ehkä jopa pitämään ideasta. Päässä vain suhisi kysymyksiä, joihin ei otettu mitään kantaa. Miten ihmeessä USA päätyisi ikinä monarkiaan ja kastijärjestelmään? Miksi näyttää kuinka epäreilu maailma on niin selkeästi, kun on paljon helpompaa polkea vähäosaisia ilman selkeitä leimojakin? Ja toisaalta, ei tässä maailmassa asiat olleet edes niin huonosti. America oli mukamas köyhä, mutta söi pastaa ja kanaa ja popcornia ja olisi voinut käydä koulussakin halutessaan. Tämän hetkisessäkin maailmassa on monia maita, joissa asiat ovat paljon huonommin ja joista voisi kirjoittaa kirjan, joissa elämä kuulostaisi paljon epäreilummalta ja kamalemmalta kuin Illeassa.

Kastit olivat myöskin erityisen hämmentäviä ja tuntuivat hutaisten kirjoitetuilta. Ne tuntuivat melko pieniltä ja rajatuilta. En myöskään oikein saanut käsitystä kunnolla, mitä jokainen kasti piti sisällään, vaan ne olivat vähän epämääräisesti kasattuja. Esimerkiksi, että kolmosissa ja kakkosissa oli jo hyvä elää. Mutta mikä ero kakkosilla ja kolmosilla sitten oli? Luokkia oli yksinkertaisesti liian monta ja koko systeemi hyvinkin epäselvä. Paremmin olisi toiminut jaottelu rikkaat, keskiluokka, köyhät ja erittäin köyhät.

Ehkä typerin ongelmani kirjan suhteen olivat nimet. Suurimmasta osasta pääsin yli, mutta erityisesti päähenkilön, America Singerin, nimi oli kyllä kokonaisuudessaan niin häiritsevä, että en siihen en millään tottunut. Ensinäkin, älä anna ihmiselle sukunimeksi Singer, jos hän laulaa ja soittaa musiikkia ammatikseen. Ei toimi. Toisekseen America taipui päässäni lukiessani suomalaiseen ääntämysmuotoon (yritin kyllä ajatella sen ämeeyricänä, mutta pää ei pystynyt siihen) ja oli yksinkertaisesti ruma pääni sisällä. Puhumattakaan America-nimen merkityksestä ja kliseisyydestä. Luin sen myös noin sata kertaa "Americana":na, jolloin mieleeni tuli jatkuvasti joku burgeri tai pitsa. Ei kiva.

Mutta niin paljon kuin haluaisinkaan vihata tätä, pakko minun on myöntää, että minä myös nautin tämän lukemisesta ihan pikkuruisen verran. Kuten jo ylempänä mainitsin, kirjaa lukiessani en liikaa miettinyt kirjan typeryyttä vaan lähinnä luin draamaa silmät kiiluen. Tiesin lukemieni arvostelujen perusteella, että tämä tulisi olemaan lähinnä höpsöä ja lapsellista ihmissuhdesoppaa, joten odotinkin lähinnä unelmien The Bachelor Season *whatever* ja sitä sainkin. Tämä oli oikein kunnon vaikeiden ihmissuhteiden oppikirja. Eiköhän se ole aika universaali tunne, kun todella pitää jostakin ihmisestä ja sitten se joku saattaa olla hyvinkin aasi ja sitä niin haluaisi vihata sitä ihmistä. Mutta kun ei vaan voi.

22. maaliskuuta 2015

Elokuvissa: Vampire Academy, The Imitation Game ja Interstellar

Valehtelin. En oikeasti ollut elokuvissa, kun näin Vampire Academyn.


Aloitetaan nyt vaikka tuolla Vampire Academyllä. Elokuvahan pohjaa samannimiseen kirjasarjaan, ilmeisesti joitakin tapahtumia on muuteltu ja dramatisoitu närkästyneiden youtube-kommenttien perusteella arvioituna, mutta noin yleisarviona kyseessä on teineille suunnattu romanttinen vampyyripäiväkirjatyyppinen (sen tv-sarjan siis) elokuva. Elokuvan pääosassa on Rose, joka on, ööööööö, joku sellainen kuninkaallisia tms. vampyyrejä suojeleva häiskä. Sitten on olemassa pahoja vampyyreitä, jotka jahtaavat näitä kuninkaallisia vampyyrejä ja ovat jollakin tapaa aika ylivoimaisia voimillaan. Näin siis elokuvassa. Ei ehkä mennyt ihan täysin jakeluun idea. Minun mielestäni elokuva oli itse asiassa todella viihdyttävä siihen tarkoitukseen, mihin se oli tehty ja paljon parempi kuin odotin. Se oli teinielokuva romantiikalla ja jännityksellä höystettynä. Ehkä vähän kökkerösti tehty, mutta Rose oli varsin hauska tapaus päähenkilönä ja muutenkin tekijöillä oli ollut huumori mukana selkeästi ja se näkyi. Kirjaa en ole lukenut, joten todella paha verrata siihen. Elokuva kyllä sai pienen mielenkiinnon kipinän syttymään sisällä kirjojakin kohtaan ja ajattelin ne jossakin vaiheessa lukea.

Pieni nalkutuksen aihe Vampire Academyssa oli Dimitrin näyttelijä. Tai siis, elokuvassa hän oli jotenkin todella kökönnäköinen. Nyt, kun menin Imdb:ssä tarkistamaan hänen ikäänsä ja törmäsin muihin kuviin, niin osasinkin kuvitella hänet vampyyrin rooliin. En tiedä, onko Dimitrillä kirjoissa pitkät hiukset, mutta ne eivät kyllä todellakaan sopineet Danila Kozlovskylle. Vaihtoon tukka tai näyttelijä.


The Imitation Game. En ollut juuri katsellut mistä elokuva kertoo, mutta olin jostain syystä päättänyt, että se pitää nähdä. Poikaystäväni ei pidä Benedict Cumberbatchista, joten pienen maanittelun jälkeen hän suostui elokuvaan (ja ehkä oli ehtinyt jo unohtaa elokuvan castingin, hehehee). Elokuva sijoittuu toiseen maailmansotaan, jossa saksalaisilla on käytössään enigma-viestiensalaussysteemi (mikänytikinäolikaan) ja elokuvassa se on dramaattisesti tottakai koko sodan ratkaiseva tekijä, sillä saksalaiset ovat sen kanssa niin ylivoimaisia. Benedictin hahmo, Alan Turing, on asperger-tyyppinen mies, superlahjakas loogisten ongelmien ratkaisemisessa ja jonka tehtävänä on muutaman muun miehen ohessa ratkaista enigma. Turing päättää rakentaa koneen (joku tietokoneen esiaste ilmeisesti), jonka tehtävänä on lukea enigman koodi ja alkuun kukaan ei tietenkään usko sen olevan mahdollista tai järkevää. Lisäksi Turing on homo ja sen paljastuminen tuohon maailmanaikaan olisi ollut melkoisen tuhoisaa. Elokuva oli mielestäni todella hyvä ja viihdyttävä, itse itkin varmaan viimeiset 10 min. Antaisin neljä tähteä viidestä, sillä tässä oli minun kaipaamaani ihmissuhdehässäkkää, pientä jännitystä (ei liian paljon), historiaa, hyvät näyttelijät ja oikeasti jokseenkin yllättävä juoni.

Poikaystäväni mielipide oli kuitenkin varsin toisenlainen. Häntä kuulemma ärsyttää elokuvat, jotka vääristelevät historiaa (kohdistuu etenkin sotahistoriaan) ja tässä ilmeisesti oli useampikin kohta päin pyllyä. Enigman kuulemma ratkaisivat ensimmäisinä puolalaiset. Lisäksi elokuvassa annettiin ymmärtää, että Alan Turing käytännössä keksi tietokoneen tms., mutta tosiasiassa ilmeisesti se koneen möhkäle lainattiin jenkeiltä eikä Turing ole sitä elokuvan kuvaamalla tavalla itse rakennellut. Tällaiset faktat eivät kuitenkaan minua kiinnosta saatika mielipidettäni järkytä, sillä ymmärrän, miksi tarinan kannalta asiat esitettiin niin kuin ne olivat.


Interstellar ei kiinnostanut minua piirunkaan vertaa ja vetkuttelin sen katsomista jonkun aikaa. Sain vuosi sitten Gravitystä tarpeeksi avaruuselokuvien suhteen, mutta muutamat kaverit kehuivat tätä, joten päätin mennä kuitenkin katsomaan. Elokuva kertoo maapallosta tulevaisuudessa. Ruoka on loppumassa kesken ja ilmasto muuttumassa asumattomaksi. Tutkimusjoukko lähetetään mustasta aukosta etsimään toista planeettaa, jolle ihmiset voisivat muuttaa asumaan, mutta matkalla tulee mutkia jos toisiakin. Elokuva oli kolme tuntia eli todella pitkä ja olisi typerää edes yrittää tiivistää sitä jollakin tapaa, tämä on sellainen kokemuselokuva eli kaikki ne jutut täytyy käydä läpi itse siinä katsellessa. Tämän elokuvan aikana heräsi ainakin taas hetkeksi muistamaan, kuinka luonnonarmoilla me loppujen lopuksi elämmekään ja avaruuden loputtomuuden käsitteen. Lopussa minua alkoi jo vähän väsyttämään, kun tosiaan kesti niin kauan ja kello oli aika paljon tämän loppuessa. Lisäksi elokuvan loppu oli ehkä vähän ihmeellinen. En oikein vieläkään tiedä mitä mieltä olen koko elokuvasta ja aikaa on jo kulunut useampi viikko tämän näkemisestä. Tavallaan se oli todella upea ja jotenkin jännittävä kokemus ja sitten toisaalta taas en oikein tiedä, että mikä järki kaikessa oikein oli. Meni jo ihan yli ymmärryksen. Mutta silti minä antaisin tälle neljä tähteä viidestä, vaikken mistään enää mitään tajuakaan.

Poikaystävän mielipide Interstellarista oli: "Oli vähän pitkä." Nii-in. Se siitä elokuvasta tuntuu jäämään päällimmäiseksi mieleen. Ja toki tunteet siitä kuin olisi itsekin ihan päässyt vierailemaan avaruudessa. Mutta suosittelen ehdottomasti!

Sitten lisäyksiä:

1. Jos kiinnostaa toimintatäyteiset tulevaisuuselokuvat ja ette ole vielä nähneet Edge of Tomorrow'ta, niin katsokaa. Oli oikeasti tosi hyvä, mutta tosiaan korostan sanaa toimintaelokuva.

2. En koskaan kirjoittanut mitään Mockingjaystä, koska aloitin tämän blogin aika kauan sen ilmestymisen jälkeen. Honest trailers on onneksi summasi minunkin mielipiteen asiasta:


3. Ja pakko oli sniikata arvostelu Insurgent-elokuvasta:


19. maaliskuuta 2015

Colleen Hoover: Finding Cinderella



Colleen Hooverin kirja Finding Cinderella on lyhyt novelli (n. 160 sivua kait suunnilleen?) ja tavallaan Hopeless-sarjan 2.5-osa. Kakkososahan on muistaakseeni nimeltään This Girl ja kerrottu Holderin näkökannasta. Latasin Finding Cinderellan asiasta mitään tietämättäni Kindlelleni romantiikkapöllyissä, sillä tämän sai siihen ilmatteeksi.

Kirjan kertojana toimii Daniel, joka kirjan alussa pakoilee koulussa pimeässä siivouskomerossa tai vastaavassa, kun sinne eräänä kertana sattuu tulemaan myös tyttö pakoon ilkeitä ihmisiä. Tyttö paljastaa, että hän on harrastanut seksiä useammankin pojan kanssa, mutta kukaan ei ole koskaan oikeasti välittänyt hänestä eikä hän tiedä miltä tuntuu harrastaa seksiä ihmisen kanssa, joka rakastaa häntä. Daniel ja tyttö sopivat vitsillä pienen keskustelun jälkeen, että he leikkivät olevansa rakastavaisia ja rakastelevat toisiaan kuin välittäisivät toisistaan erittäin paljon, mutta he eivät kerro toisilleen nimiä. Tyttö tulee tämän kerran jälkeen vielä kerran komerossa, mutta katoaa sen Danielin elämästä, joka ei pysty unohtamaan tätä "Cinderellaa" tai suomeksi tuhkimoa. Vuoden päästä Daniel törmää sitten parhaan ystävänsä (Dean Holder Hopelessista) tyttöystävän, Skyn, parhaaseen ystävään Sixiin ja ihastuu häneen. Pian Daniel huomaa yhtäläisyyksiä Sixin ja Cinderellan välillä.. Mutta onko tuhkimo onnellinen löytäessään prinssinsä?

Kirja on niin jumalattoman lyhyt, että sen tiivistäminen tarkoittaa lähes koko kirjan summausta yhteen. Tästä novellista suurin osa käytetään kuitenkin ihastumisen huuman kuvaamiseen ja kirja onkin mielestäni aivan mielettömän söpö ja ihana sen osalta. Varsinkin alku ja siivouskaappitapahtumat ovat jotenkin sydänsärkevän ihania, jollain tapaa pystyin niin hyvin samaistumaan siihen tunteeseen, joka teininä voi olla, kun kaikki on hormonihöyryissään eikä sitä aitoa suhdetta ja yhteyttä toiseen saa niin helposti ja tekee tyhmiä päätöksiä. Jotenkin sydäntä lämmittävä ajatus pienestä hetkestä "prinssin" kanssa.

Sekä Daniel että Six ovat tässä älyttömän mielenkiintoisia tyyppejä ja Hoover onnistui näinkin lyhyen novellin aikana tekemään henkilöt tutuiksi ja rakkaiksi. Tämä lyhykäinen tarina onnistui olemaan valloittava, hauska ja sydäntäraastava samanaikaisesti. Hoover osaa kyllä kirjoittaa erittäin hienosti erilaisia persoonia ja ihmisiä näiden kahden lukemani tarinan perusteella.

Olen nyt varmaan viimeisen kolmen kirjan kohdalla valittanut heikosta lopusta ja tässäkin se oli kyllä se heikoin lenkki. Konflikti oli melko paha kirjan lopussa, mutta se ratkeaa silti jotenkin ärsyttävän helposti. Alan epäillä, että minä olen melkoinen draamakuningatar, kun kaipaan aina kunnon rähinää ja välien selvittelyä, mutta sitä ei koskaan tunnu tulevan. Sitten spoilervaroitus niille ihmisille, jotka eivät kaipaa minkäänlaista vinkkiä, mitä lopussa mahtaa olla: hyppää seuraavaan kappaleeseen. Pientä ärsytystä herättää lopussa myös omalla tavallaan ongelman niin kova dramatisointi siihen saakka kunnes se ratkeaa kuin pannukakku. Konflikti on eräs jenkeille melkoisen herkkä asia ja itse näen asian huomattavasti rationaalisemmin (tai ehkä minä olen vain tunnekylmä ihminen), mutta joka tapauksessa ärsytti myös pikkuriikkisen verran, että ongelman täytyi olla juuri se mikä se oli, koska kirja päättyi juuri niin jenkkimäisen mustavalkoisesti ja Danielin liiankin prinssimäinen reaktio söi mielenkiintoani himpun verran.

Kokonaisarvosanaksi antaisin ehkä noin nelosen väliltä 1-5. Missään nimessä en maksaisi tästä puntaa enempää, vaikka tämä olikin todella ihana minitarina. Totuus on vain se, että tämä on todella lyhyt eikä tästä sen takia kannata maksaa juuri mitään. Luultavasti samankaltaisia tarinoita voi löytyä useampiakin, vaikka jotakin taikaa Hoover onnistuu loihtimaan minun silmissäni näihin ihmisiin ja kiinnostavia twistejä heidän tarinoihinsa.

16. maaliskuuta 2015

Elle Kennedy: The Deal

Tällä hetkellä ajatuskin synkemmän tekstin lukemisesta kuulostaa kamalalta. Muutama päivä sitten muistelin Humisevaa harjua törmätessäni eräässä blogissa Brontën sisarusten kirjoihin ja harkitsin sen uudelleen lukemista, mutta ajatuskin kirpaisi. Elämäni on henkisesti tällä hetkellä niin kuluttavaa (koulun osalta), että iltaisin haluan uiskennella vaaleanpunaisessa hattarassa ja lukea onnellisista asioista. Siispä päädyin lukemaan Elle Kennedyn The Deal kirjan Kindlelläni. Päätös oli suorastaan erinomainen. Tämän hetkisellä aivokapasiteetilla pelkän kannen katselu olisi riittänyt huvittamaan minua riittävästi.


The Deal kertoo Hannahista ja Garretista, jotka opiskelevat samassa collegessa. Hannah on sarkastinen laulunopiskelija ja Garret taas naistenmies-jääkiekonpelaaja. Hannah on ihastunut Justiniin, joka ei huomaa häntä laisinkaan ja kärsii pienestä pakokauhusta miesten suhteen, sillä hänet on raiskattu nuorempana ja se on ymmärrettävästi traumatisoinut hänet. Garret taas on saanut F:n filosofian tentistä ja tarvitsee itselleen tutoriin päästäkseen kurssista läpi, jotta hän voi jatkaa jääkiekon pelaamista. Siispä he tekevät yhdessä sopimuksen, että Hannah auttaa Garretia filosofian kanssa, jos Garret auttaa Hannahia saamaan Justinin huomaamaan hänet. Siitä voitte sitten päätellä lopun tarinasta :D

Kirjassa toimii kertojina sekä Hannah että Garret, mikä mielestäni teki kirjasta huomattavasti mielenkiintoisemman kuin se olisi pelkän Hannahin näkökulmasta kerrottuna ollut. Kumpaiseenkin kertojaan jäi koukkuun ja molemmilla oli selkeä oma persoonallisuus. Sinänsä näitä sarkastisia ja fiksuja, mutta aina niin superhyvännäköisiä naikkosia on ollut kirjojen päähenkilöinä jo kyllästymiseen asti, mutta silti pidin Hannahista. Garretkin oli kertojana oivallinen, tosin välillä kirjoittamisesta huomasi, että kirjailija on nainen, sillä Garret kiinnitti epäuskottavan paljon huomiota pieniin yksityiskohtiin Hannahissa (miehet ei ihan oikeasti huomaa, että naisella on esim. neonväriset sukat, ainakaan suurin osa) ja varsinkin alkuun ärsytti sellainen miesten yksioikoistaminen Garretin ajatuksenkulussa.

Tämä kirja oli mielestäni romanttiseksi tarinaksi oikeastaan todella hyvä, sanoisin, että jopa 4.5 arvosanasta 1-5. Voisihan tätä parjata vaikka miten monen asian suhteen, mutta täytyy aina muistaa se fakta, että näitä ei ole kirjoitettu miksikään kirjallisuuden suuriksi virstanpylväiksi. Tämä todistaa ainakin sen, että minulle romanttisessa tarinassa ei tarvitse olla kovinkaan ihmeellistä juonta, kunhan ihmiset on rakennettu hyvin ja ihmisten pään sisälle pääsee helposti. Ainoastaan loppu oli pieni pettymys siinä mielessä, että konflikti laukesi (jälleen kerran) vähän ärsyttävän helposti. Koko konflikti oli oikeastaan turha ja myös lukija tiesi sen etukäteen saamillaan tiedoilla. Mikäli ei romansseista välitä, niin tämän kirjan voi suoraan heittää jorpakkoon, sillä mitään muuta virkaa en tälle oikein näe.

Tässä oli muuten sellainen jännä juttu, että vaikka tämän juoni oli varsin yksinkertainen, jäi tämä kummittelemaan mieleeni huomattavasti enemmän kuin juuri äskettäin lukemani Hopeless, jossa oli oikeastaan paljon mutkikkaampi ja jännittävempi juoni. Aloin lukemaan tätä saman tien uudestaan ja jotenkin tämä on vaan ihanampi. Hopeless kuuluu niihin kirjoihin, joissa on ensilukemalla sen verran yllätyksellisyyttä, että samoihin kickseihin ei pääse millään toisella lukukerralla. The Deal on taas ensilukemalla ihan ok ja juoni sellainen, että tarinan keksimiseen ei ole tarvittu juurikaan mielikuvitusta, mutta tästä jää todella hyvä mieli ja joka lukukerralla voi löytää aina uutta ja tuntea ne samat tunteet kuin ensimmäiselläkin kerralla.

9. maaliskuuta 2015

Colleen Hoover: Hopeless

Viime viikolla kyllästyin itseeni, kun olin kirjoittamassa tuhannetta tekstiä siitä, kuinka en ole taaskaan ehtinyt lukea mitään. Päätin ryhdistäytyä ja etsin itselleni kirjan, mutta enpä olisi arvannut kuinka vaikeaa sekin voi olla. Alkuun olin innostunut ajatuksesta kirjastosta lainaamisesta. Minua kiinnosti erityisesti dystopiakirjat sillä ja kirjablogien kautta löysin useammankin kiinnostavan vaihtoehdon. Vaan eipä mennyt kymmentä minuuttiakaan, kun muistin taas miksen käytä kirjastoa. Kaikki ne kirjat, joita haluaisin lukea, on aina lainassa tai varattuna sadan vuoden päähän.  Minä olen vähän sellainen kaikki-mulle-heti-ihminen enkä todellakaan jaksa odotella kirjaa kuukauden vertaa. Siispä siirryin selaamaan amazonin verkkokauppaa ja yritin etsiä kirjoja Kindlelleni. Mikään ei kuitenkaan tuntunut kuitenkaan nappaavan sen hetkisessä mielentilassani, varsinkaan dystopiat. Aloin olla jo epätoivoinen, joten siirryin Goodreadsiin selailemaan mahdollisia ehdokkaita. Siellä törmäsin Colleen Hooveriin, joka ilmeisesti on aloittanut uransa netissä kirjoittamalla. Jostain syystä minä tykkään lueskella näitä itseoppineita nettikirjailijoita.

Alkuun minua kiinnosti Hooverin kirja Never Never, jonka hän on kirjoittanut yhdessä toisen kirjailijan, Tarryn Fisherin, kanssa ilmeisesti jonkinlaisena kirjeenvaihtona siten, että he kirjoittavat vuorotellen kappaleen toisensa perään. Se kuulosti jännittävältä muutenkin, mutta kirjasta on ilmestynyt vasta ensimmäinen puolisko ja minua ärsytti ajatus cliffhanger-lopusta. Siispä tartuin lopulta Colleen Hooverin kirjaan nimeltä Hopeless pienen randomarvonnan jälkeen.


Amazonin tiivistelmä kirjasta:

Would you rather know a truth that makes you feel hopeless, or keep believing the lies? Colleen Hoover returns with the spellbinding story of two young people with devastating pasts who embark on a passionate, intriguing journey to discover the lessons of life, love, trust - and above all, the healing power that only truth can bring. Sky, a senior in high school, meets Dean Holder, a guy with a promiscuous reputation that rivals her own. From their very first encounter, he terrifies and captivates her. Something about him sparks memories of her deeply troubled past, a time she's tried so hard to bury. Though Sky is determined to stay far away from him, his unwavering pursuit and enigmatic smile break down her defences and the intensity of their relationship grows. But the mysterious Holder has been keeping secrets of his own, and once they are revealed, Sky is changed forever and her ability to trust may be a casualty of the truth. Only by courageously facing the stark revelations can Sky and Holder hope to heal their emotional scars and find a way to live and love without boundaries. Hopeless is a novel that will leave you breathless, entranced, and remembering your own first love.

Minun mielestäni tämä kirja on tarina kahden nuoren ihastumisesta (ja rakastumisestakin voisi jopa sanoa) toisiinsa elämän tuomilla aika ilkeilläkin lisäkiermuroilla. Kummallakin heistä, sekä Skylla että Holderilla, on omia ongelmia eikä parisuhteen aloittaminen ole helppoa, vaikka vetovoima on selvästi heidän puolellaan. Kirja on rakennettu hienosti niin, että alkuun kuvittelee tietävänsä kaikki tulevat tapahtumat ja luulee, että tietää millaisia päähenkilötkin ovat, mutta loppua kohden moni asia muuttuukin ja voi taas todeta, ettei kirjaa pitäisi tuomita kantensa perusteella ihan niin nopeasti. Vaikka olihan tämä tavallaan myös aika perusrakkaustarina. Mutta silti aika omalaatuinen.

Suosittelen kaikkia ottamaan itse selvää tästä kirjasta, jos vain pidätte romantiikasta. Tässä oli järkevä juoni parisuhteen lisäksikin, mutta aika pitkälle olisi kirjaa pitänyt jaksaa lukea, jos ei yhtään syty rakkaushömppään. Kirjan lapsellisuus oli ehkä sitten se suurin vika, mutta itse pääsin siitä yli ja näen kirjassa ehdottomasti enemmän positiivista kuin negatiivista. Itse aion lukea pikimmiten lisää Colleen Hooveria nähdäkseni mihin hänestä todella on. Hyvänä päivänä antaisin tälle neljä tähteä viidestä ja huonona kolme. Kirja ei jättänyt minua pidättelemään henkeäni tai mullistanut maailmaani, mutta rakkaustarinaksi tämä oli varsin hyvä ja vahva ja uskon lukevani tämän vielä joskus uudestaan.

Tykkäsin parista ihan mielettömästi ja pääsin todella hyvin sisään siihen alkuihastuksen tunteeseen ja muistin taas sen maailman vaikeimman ajan, kun ihastuu toiseen eikä yhtään tiedä, mitä toinen ajattelee. Varsinkin Holder oli hyvin mielenkiintoinen arvaamattomuutensa vuoksi. Myös Skyssa oli mielenkiintoisia piirteitä (esimerkiksi hän ei itkenyt laisinkaan tai tuntenut intohimoa miehiä kohtaan), mutta ne piirteet olisivat olleet entistä mielenkiintoisempia hiukan hienovaraisemmalla kirjoitustyylillä. Hänen takaansa paljastui kuitenkin mielenkiintoisia asioita kirjaa lukiessa ja alkuun hänen yksinkertaiselta vaikuttava luonteensa syveni ja lukemisen jälkeen ymmärrän paremmin kirjan alun.  

Hooverin kirjoitustyyli oli tämän kirjan heikko kohta mielestäni. Kirja olisi helposti neljän tähden arvoinen, jos se olisi hieman paremmin kirjoitettu. Ensinnäkään en hullaantunut ratkaisuun minäkertojasta, mutta se ei suinkaan ole Hooverin vika. Nykyään tuntuu, että kaikki kirjat on kirjoitettu minäkertojalla ja se alkaa tulla ulos silmistä ja korvista. Toisekseen kirjassa palattiin päähenkilöiden lapsuuteen, jossa he taisivat olla 6-vuotiaita, ja oli melkoisen häiritsevää, miten paljon muka he muistivat siitä iästä ja kuinka he osasivat eritellä tunteitaan sen ikäisinä. Itse en ainakaan muista tapahtumia edes ala-asteelta (tai ylä). Kolmannekseen tähän sisältyi tietysti rakkauskirjoihin kuuluvaa ihkutusta, jota olisi voinut olla piirun verran vähemmän. Myöskään kirjan nimi, Hopeless, ei varsinaisesti innoittanut minua lukemaan, mutta onneksi tartuin siihen kuitenkin. Mielestäni nimi voisi olla ehdottomasti syvempi merkitykseltään kuin melko ilmiselvä viittaus kirjan sisältöön eikä sitä tarvitsisi jankuttaa aivan näin paljon kuin tässä tehtiin. Mainitsemattakaan siitä faktasta, että Hopeless on nyt muutenkin varsin typerä nimi kirjalle.

Mutta kyllä tämä kirja oli aivan ihana rakkaustarina. Alkuun pudistelin päätäni parin kappaleen ajan, että voi ei minkä teinikirjan meninkään ostamaan. Tyttökaverit kutsuvat toisiaan leikillä "sluteiksi", mikä ei iske minuun ja muutenkin poikien kanssa vehtailtiin ja hihihih. Mutta kirjan käynnistelyvaikeuksien jälkeen koukkuunnuin siihen erittäin pahasti. Niinkin paljon, että oli virhe alkaa lukemaan tällaista kirjaa, kun on kasa kouluhommia odottamassa. Nyt on sitten kaikki tekemättä.

Onko kukaan lukenut Colleen Hooverin kirjoja? Suosituksia romanttisista kirjoista?

2. maaliskuuta 2015

Elokuvissa: Fifty Shades of Grey

Oi, kyllä! Kulutin aikaani Fifty Shades of Grey -elokuvan katsomiseen. Hämmentyneenä astelin täpötäyteen saliin, jossa oli riveittäin teinityttöjä. Elokuvaa katsellessa sitten kuului jatkuvasti hihityksiä näiden teinityttöjen suunnalta. Itse teki mieli lähinnä hakata päätä seinään. Luulin, että yleisö koostuisi mammapornon kuluttajista, mutta ilmeisesti Suomessa nämä ovatkin nuorten kirjoja. Teinityttöjen lisäksi salista löytyi pariskuntia, muutama 40-50-vuotias naiskombo sekä viisi teinipoikaa poppoonsa turvin uskaltautuneena.

Ihan alkuun muutama vinkki elokuviin menevälle:
  1. Älä mene. Tiedän, että kiusausta on vaikea vastustaa, jos kirjan on lukenut. On vain pakko nähdä, miltä se näyttää... Mutta se on ihan oikeasti huonompi kuin kirja. Jos se on ylipäätään mahdollista.
  2. Älä ota litran juotavaa mukaan. Tämä elokuva kestää ihan julmetun kauan. Kirjan pituuden perusteella oletin elokuvan olevan noin 1.5-tuntinen, mutta se olikin 2h ja 15min maraton.
  3. Ota mukaan paljon herkkuja. Elokuva on pitkä ja oikeastaan melko sietämättömän tylsä, eväs pelastaa edes vähän.
Sitten itse asiaan.

Odotukseni elokuvan suhteen eivät olleet erityisen korkealla. Olin lukenut useammankin murska-arvostelun elokuvasta ja olen lukenut kirjat, joten tiedän, miten surkea taustamateriaali on. Pieni optimisti sisälläni kuitenkin halusi uskoa, että elokuvan arvostelleet eivät olleet lukeneet kirjaa ja ehkä missasivat joitakin juttuja sen vuoksi ja että elokuvan tekijät totta kai olivat tajunneet muuttaa kirjoissa huonosti tehtyjä asioita ja repliikkejä. Nyt täytyy myöntää, että aina optimistisuus ei kannata. Olihan tämä kerrassaan surkea.

Ensinäkin, tämä elokuva oli todella pitkä suhteessa kirjojen sisältöön, kuten jo edellä mainitsin. Tähän oli sisällytetty suurin piirtein kaikki kirjan tapahtumat sanatarkalleen. Paitsi seksiä oli todella vähän suhteessa sen rooliin kirjassa. Siispä kaikkea seksin ulkopuolista tapahtumaan on pitkitetty pitkittämistään.

Itse seksikohtauksetkin oli jotenkin onnistuttu tekemään erittäin epäeroottisiksi ja tylsiksi. Niistä puuttui kaikki seksikkyys ja taustamusiikiksi oli valittu aina joku rakkausballadi, hohhoijjakkaa. Aivan järkyttäviä moodkillereitä lähes kaikki kappaleet eivätkä sopineet BDSM-sessioihin. En minä nyt mitään pornoelokuvaakaan olisi tarvinnut, mutta joku jännityksen tunne olisi saanut hiipiä minunkin iholleni heidän ollessa toimissa. Nämä BDSM-puuhat olivat niin laimeita luonteeltaan, ettei kirjoissa niihin sisältynyt jännityselementti kyllä näkynyt sitten missään. Seksi oli hyvin kliinistä, hienostunutta ja koreografioitua ilman mitään yllätysmomenttia tai kipinää parin välillä.

Ja hitto, että sitä loppua sai odottaa. Katselin kelloani useampaan kertaan epäuskoisesti, kun elokuva vain jatkui ja jatkui eikä ollut tietoakaan lopusta. Sitten, kun loppu koitti, tunteeni olivat ristiriitaiset. Toisaalta olin iloinen, että se loppui ja toisaalta, kun oli yli kaksi tuntia odottanut jotakin jännitystä ja äksöniä ja sitä vihdoin tuli, elokuva loppui kuin seinään.

Joku olisi voinut vinkata elokuvan käsikirjoittajille, että kirja on ihan hirveää roskaa ja sitä voi surutta muokata paremmaksi. Mitään kirjan heikkouksia ei oltu vaivauduttu parantelemaan vaan jostain syystä kaikista maailman kirjoista juuri tämän kohdalla oltiin haluttu aivan pilkuntarkasti kunnioittaa sisältöä. Huulia purtiin niin paljon, että se meni komedian puolelle. Tuijottelua oli luonnottoman paljon ja alkuun se oksetti, lopussa haukotutti. Repliikit kuulostivat Kauniiden ja rohkeiden tasoiselta töksähtelyltä. Ana oli rasittavan yliromanttinen neitsyt kaunokainen, joka saa miljonäärin ja puoli valtakuntaa ja Christian oli joko todella idiootti tai sitten epäuskottava ihminen, valitse niistä sitten parempi vaihtoehto.

Niin kuin melkein kaikki elokuvan nähneet ovat todenneet, niin myös minä haluan sanoa, että Dakota Johnson oli kyllä aivan erinomainen Anastasia Steelenä. Minä itse melkeinpä inhosin Anaa kirjoissa, mutta Dakota Johnson onnistui jollain tapaa jopa pelastamaan tämän elokuvan totaaliselta karmeudelta. Hän oli ihastuttavan naiivi ja oikeasti ihan hauskakin ja ensimmäistä kertaa ikinä ymmärsin jotain siitä, miksi Ana olisi rakastettava tapaus. Minua meinaan kirjoissa ärsytti hänen tyhmyytensä ihan äärettömän paljon (jos mies haluaa suhteen, jossa asioista sovitaan kirjallisesti ja puhutaan vain seksistä, niin minkälainen ihminen alkaa jankkaamaan rakkaudesta ja poikaystävistä??), mutta elokuvassa en onneksi kuin ehkä kerran ajatellut, että kyllä sitä järkeä saisi vähän päähän takoa tuolle naikkoselle. Tosin Dakota Johnsonin onneksi kirjan suurimmat idioottimaisuudet olivat Anan osalta päänsisäisiä "inner goddess" yms. juttuja, joten kaikki ne olivat luonnollisesti karsiutuneet elokuvasta pois ja tekivät Anasta huomattavasti siedettävämmän hahmon.

Jamie Dornan taas. Noh. Monet ovat valittaneet, ettei hän ulkonäöllisesti vastaa Christian Greytä. Ei hän minullekaan mikään täydellinen vastine ollut, mutta viis ulkonäöstä. Enemmänkin hänen esittämänsä Christian oli aivan vääränlainen. Hänestä puuttui kaikki se vaaranviehätys, jota Christian Grey tarvitsee ollakseen kiinnostava. Valitettavasti elokuvan tekijät vaikeuttivat Dornanin elämää tekemällä Christianista mauttomuuksia laukovan stalkkeri-tyhjäpään. Itsehän repesin nauruun siinä kohtaa, kun Christian "pelastaa" Anan Josen ahdisteluilta. Sama homma, kun Christian pelasti Anan jonkun pyöräilijän alta. Lähinnä nauratti kuinka epätoivoisesti elokuvan tekijät yrittivät riipiä kasaan jotain jännitystä ja kuinka pelastusliikkeet olivat lähes suora kopio Twilight-elokuvien Edwardin liikkeistä. Muutoin Christianin tehtävä oli lähinnä tuijotella koiranpentusilmin, ostella kalliita lahjoja ja lausua kliseisiä lausahduksia niin, että korvista vuotaa verta. En muuta voinut miettiä kuin, että olisipa elokuvan tekijät voineet tehdä Christianista oikean äijän ja pelimiehen. Ei mitään lapsellista pelleilyä vaan eläimellisen ja vaarallisen miehen, jonka pauloihin ei voi olla vaipumatta, varsinkaan kokematon Ana.

Ehkä asia vain on niin, että tästä kirjasarjasta ei voi saada aikaan hyvää elokuvaa. Lähtömateriaali on luokattoman surkea sekä kirjoitusasultaan että juoneltaan ja siitä on lähes mahdoton saada aikaan jotakin järkevää. Toisekseen säädyllisyys asettaa aikalailla rajat myöskin kirjan teemalle.

Niinpä tälle elokuvalle voisi antaa ihan maksimissaan kaksi tähteä viidestä. Se kuulostaa kyllä kohtuuttoman paljolta. Itse annan yhden tähden viidestä.

Tiivistelmä: Elokuva oli aivan liian pitkä, aivan liian huonosti kirjoitettu ja niin tylsä, että meinasin nukahtaa katsomoon. Seuralaisellani taas oli aivan hirvittävä vessahätä viimeiset 30 min ja hän kipristeli tuskissaan katsomossa.

P.s. Lisäsin tuohon sivupalkin lukulistaan Pure mua! -blogin, joka on suomalainen BDSM-aiheeseen paneutuva blogi. Hyvin mielenkiintoinen ja maailmaa avartava.