The Selection kertoo America Singeristä, joka elää maassa, jota kutsutaan nykyisin nimellä Illea (entinen USA, tietysti) ja jota johtaa kuningasperhe. Ihmiset on jaettu kahdeksaan kastiin, joista ykkönen tarkoittaa kuninkaallisia ja kahdeksan jonkin sorttista koditonta porukkaa. America on "vitonen" kastiltaan ja hänen perheessään kaikkien ammatti on musiikki/laulaminen. American perhe on vitoskastiin kuuluessaan varsin köyhä ja kun postissa sitten tulee kutsu unelmien poikamies -kisaan Prinssi Maxonin vaimoksi, America painostetaan muiden toimesta osallistumaan arvontaan, jonka kautta kisaan pääsee 35 tyttöä, yksi jokaisesta provinssista. America tietysti "epäonnekkaasti" arpoutuu mukaan kisaan, sillä hän on rakastunut Aspeniin, Americaa yhden kastin alempana olevaan poikaan, jolla ei ole mitään ja jonka naimista vastaan American vanhemmat ovat.
Tämä on niitä kirjoja, jotka siinä lukiessa vaikuttaa oikeastaan ihan hyviltä, kun ei liikaa ajattele asiaa. Mutta mitä enemmän tätä kirjaa miettii, sitä typerämmältä tämä tuntuu. Tämä olisi hyvinkin helppo kohde teilata ihan täysin ja tässä on niin paljon kritisoitavaa, että ei edes alkuun meinaa päästä. Ja suomennettuna luultavasti aivan karmeaa luottavaa, englannin kieli kun vieraana kielenä antaa anteeksi aika paljonkin tökeröä kieltä minun kohdallani.
Eli tässä kirja(sarja) täynnä ihmissuhdedraamaa ja ihastumisen vaikeutta. Dystopiakirjaksi kutsuminen olisi ehkä jonkinmoinen loukkaus muita dystopiakirjoja kohtaan. Mutta kaikille draamannälkäisille YA-kirjoista pitäville vaihtoehto ajanviettoon. Ihmisen täytyy olla suuri romantiikan fani, jotta voi pitää tästä kirjasta. Tämähän on myös dystopiakirja, mutta maailma on tässä kyllä niin huonosti kirjoitettu ja hämmentävä, että sen varaan ei kannata kiinnostustaan laskea. Varsinkaan ensimmäisessä kirjassa. Ihmisen kannattaa olla myös heikkona tosi-TV-realityihin, kuten Unelmien poikamieheen ja Are you the one?-ohjelmaan MTV:ltä. Kuten minä valitettavasti olen.
Minulla kesti alkuun aika kauankin ennen kuin kirja imaisi minut sisäänsä. Cass aloitti kirjan vähän hassusti suoraan paljastamalla tuon unelmien poikamieskisan ja sen jälkeen lukijana vain odotti kieli pitkällä, että koska se nyt alkaa, koska kyllähän sitä arvasi, että kuka sinne kisaan päätyy. Seuraavana ongelmaksi iski se, että ihmiset olivat hyvin stereotyyppisiä. America oli päähenkilönä se tavallinen dystopiatyttö, kaunis, hauska ja lahjakas, vähän vastahakoinen. Muiden kilpailussa mukana olevien, melko tavanomaisten ja hyvin kliseisten tyttösten rinnalla, America tietysti vaikutti hyvin spesiaalilta ja ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Toisaalta, kun kirja oli minäkertojan kulmasta kirjoitettu, se ei ollut niin häiritsevää ja oikeastaan sitä kuului samaistua Americaan, jolloin luonnollisesti mikään kehuskelu ei ole liikaa :D
Dystopiamaailma oli tässä ensimmäisessä kirjassa kyllä erittäin typerä. Niin typerä, että piti kesken lukemisenkin muutaman kerran pysähtyä miettimään, kuinka tyhmältä kaikki kuulosti. Asioita ei vaivauduttu selittämään tässä ensimmäisessä kirjassa ollenkaan. Tämähän on (totta kai) kolmiosainen sarja niin kuin näiden dystopiakirjojen ilmeisesti "pitää" olla ja oikeastaan vasta kolmoskirjan jälkeen voin sanoa, että ymmärrän miksi maailma oli niin idioottimainen alkuun ja ehkä vihdoin joku järjen hivenkin tässä koko hommassa. Mutta se kun ei juurikaan lämmitä siinä ykköskirjaa lukiessa, että kolmosessa alkaa ehkä jopa pitämään ideasta. Päässä vain suhisi kysymyksiä, joihin ei otettu mitään kantaa. Miten ihmeessä USA päätyisi ikinä monarkiaan ja kastijärjestelmään? Miksi näyttää kuinka epäreilu maailma on niin selkeästi, kun on paljon helpompaa polkea vähäosaisia ilman selkeitä leimojakin? Ja toisaalta, ei tässä maailmassa asiat olleet edes niin huonosti. America oli mukamas köyhä, mutta söi pastaa ja kanaa ja popcornia ja olisi voinut käydä koulussakin halutessaan. Tämän hetkisessäkin maailmassa on monia maita, joissa asiat ovat paljon huonommin ja joista voisi kirjoittaa kirjan, joissa elämä kuulostaisi paljon epäreilummalta ja kamalemmalta kuin Illeassa.
Kastit olivat myöskin erityisen hämmentäviä ja tuntuivat hutaisten kirjoitetuilta. Ne tuntuivat melko pieniltä ja rajatuilta. En myöskään oikein saanut käsitystä kunnolla, mitä jokainen kasti piti sisällään, vaan ne olivat vähän epämääräisesti kasattuja. Esimerkiksi, että kolmosissa ja kakkosissa oli jo hyvä elää. Mutta mikä ero kakkosilla ja kolmosilla sitten oli? Luokkia oli yksinkertaisesti liian monta ja koko systeemi hyvinkin epäselvä. Paremmin olisi toiminut jaottelu rikkaat, keskiluokka, köyhät ja erittäin köyhät.
Ehkä typerin ongelmani kirjan suhteen olivat nimet. Suurimmasta osasta pääsin yli, mutta erityisesti päähenkilön, America Singerin, nimi oli kyllä kokonaisuudessaan niin häiritsevä, että en siihen en millään tottunut. Ensinäkin, älä anna ihmiselle sukunimeksi Singer, jos hän laulaa ja soittaa musiikkia ammatikseen. Ei toimi. Toisekseen America taipui päässäni lukiessani suomalaiseen ääntämysmuotoon (yritin kyllä ajatella sen ämeeyricänä, mutta pää ei pystynyt siihen) ja oli yksinkertaisesti ruma pääni sisällä. Puhumattakaan America-nimen merkityksestä ja kliseisyydestä. Luin sen myös noin sata kertaa "Americana":na, jolloin mieleeni tuli jatkuvasti joku burgeri tai pitsa. Ei kiva.
Mutta niin paljon kuin haluaisinkaan vihata tätä, pakko minun on myöntää, että minä myös nautin tämän lukemisesta ihan pikkuruisen verran. Kuten jo ylempänä mainitsin, kirjaa lukiessani en liikaa miettinyt kirjan typeryyttä vaan lähinnä luin draamaa silmät kiiluen. Tiesin lukemieni arvostelujen perusteella, että tämä tulisi olemaan lähinnä höpsöä ja lapsellista ihmissuhdesoppaa, joten odotinkin lähinnä unelmien The Bachelor Season *whatever* ja sitä sainkin. Tämä oli oikein kunnon vaikeiden ihmissuhteiden oppikirja. Eiköhän se ole aika universaali tunne, kun todella pitää jostakin ihmisestä ja sitten se joku saattaa olla hyvinkin aasi ja sitä niin haluaisi vihata sitä ihmistä. Mutta kun ei vaan voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!