30. syyskuuta 2015

Eloisa James: When Beauty Tamed the Beast

Kun ensimmäisen kerran luonnostelin tätä postausta, en ollut varma tulenko koskaan julkaisemaan tätä. Tietääkseni tätä kirjaa ei ole suomeksi saatavilla enkä usko tämän lukemisen kiinnostavan ketään muutenkaan. Mutta antaa nyt mennä :D

 Kuva täältä (voi oksennus mikä kansikin tällä on)
 
Neiti Linnet Thrynne on todellinen kaunotar ja pyörittää Lontoon seurapiirejä pikkurillinsä ympärillä. Mutta sitten tulee ilmi skandaali koskien Linnetiä ja hänet lähetetään Walesiin morsianehdokkaaksi Piers Yelvertonille, tulevalle herttualle. Piers asuu suuressa linnassa, toimii lääärinä ja kaikki tietävät, että hänellä on hirvittävä temperamentti. Hän on hyvin ilkeä ja tiettävästi täysin immuuni naisille. Linnet kuitenkin tuntee oman vetovoimansa ja antaa kaksi viikkoa aikaa saada Piers rakastumaan itseensä.

Tämähän on (nimestäkin voisi sen jo päätellä, ei mikään erityisen hienovarainen viittaus) jonkinlainen Kaunottaren ja Hirviön mukaelma. Kaunotar ja Hirviö on Disney-leffoista lempparini. Odotukseni mille tahansa materiaalille, joka ilmoittaa perustuvan edes löyhästi siihen, on hyvin korkea. Tämän yritelmän sanoisin olevan mammapornoa, joka ei ole aivan parhaimmillaan. Parempi kuin 50 Shades of Grey, mutta se nyt ei ole mikään suuri saavutus.

Kirjan tapahtumat sijoittuivat jonnekin 1700-1800-luvun tienoille, mutta minusta se ei välittynyt laisinkaan kirjasta. Kyllä tässä oli vähän yritetty, sillä jotkut tavat ja osittain puhetyyli oli sellaista vanhahtavaa englantia. Mutta ei oikeasti kunnolla. Historiallisuus tuntui päälle liimatulta. Luulen historiallisen taustan valitsemisen johtuvan siitä, että kirjassa voi silloin olla "uskottavasti" prinssi ja puoli valtakuntaa (koska olihan se 50 Shades of Greyn alle 30v ja miljonääri homma nyt ihan hirveätä soopaa jo itsessään). Mutta kyllä se täti Austen hoitaa nämä hommat paljon paremmin kotiin.

Linnet oli omalla tavallaan hyvin moderni tuon aikakauden naiseksi, mutta toisaalta hyvin tyypillinen romanttisen kirjallisuuden (ja mammapornon) päähahmo. Oikea punasteleva neitsyt, joka ei ollut koskaan kiinnostunut kenestäkään miehestä seksuaalisesti. Mutta ristiriitaisesti pokailee kyllä miehiä mielensä mukaan ja ymmärtää sen päälle kaiken. Sitten hän kohtaa elämänsä one true loven, ja tsädäm, seksi kiinnostaa.

Piers taas perustui TV:stä tuttuun tohtori Houseen, ja tuntui henkilönä hyvin epäuskottavalta. Minua häiritsi itse asiassa aika paljon se, että hän oli niin selkeä kopio Housesta. Hirviöksi Piers oli taas vähän laimea. Ei se tee minusta ihmisestä hirviötä, jos hän vähän tiuskii tai on töykeä potilaille (vaikkakin toki surkeaa käytöstä jne). Vähän pidemmälle olisi saanut viedä tämän hirviöaspektin siis.

Kirjassa ei ole mitään ihmeellistä juonta, paitsi se ilmiselvä. Loppu ehkä hieman pelasti kirjaa, sillä se oli erilainen kuin olisin kuvitellut ja toi tarinalle omanlaista syvyyttä. Jos nyt jotain muuta plussaa haluaa antaa, niin kyllä tässä oltiin selvästi yritetty tehdä vähän omanlaista juttua. Oltiin yhdistelty historiallista maailmaa ja vanhaa satua yhteen, ja toisaalta inspiroiduttu hauskasta TV-sarjasta. Eikä tämän lukeminen ollut mitenkään rankkaa tai ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tuntui vain siltä, että tämän lukeminen oli enemmän ajan ja rahan haaskausta kuin viihdykettä.

Taistelin tämän "arvosanan" kanssa. Alkuun olin laittanut tälle yhden tähden, mutta se tuntui liian raa'alta. Päädyin lopulta 1.5 tähteen (huikea edistys siis). Joku saattaa nauttia tästä aivan mielettömästi. Varsinkin, jos on kova House-fani. Mutta itse en millään meinannut löytää tästä mitään plussaa ja lähinnä suututti tämän lukeminen :D


27. syyskuuta 2015

Eliza Crewe: Crushed ja Crossed (Soul Eater #2 ja #3)

Nämä ovat nyt siis jatko-osia Eliza Crewen kirjalle Cracked, ja nämä voivat spoilata ykkösosaa jossain määrin. Haluan kuitenkin sanoa, että kyseessä oli todella tasavahva sarja ja nuorten aikuisten kirjallisuudeksi todella hyvää tekstiä. Sitten asiaan.


Soul Eater -sarjassa seurataan Meda Melangea, tyttöä, joka syö ihmisten sieluja. Hän on joutunut demonien ja hyvisten välisen taiston keskelle, eikä oikein itsekään tiedä, mille puolelle hän kuuluu. Meda koittaa epätoivoisesti tehdä oikeita valintoja ja selvitä elossa, mutta aina se ei ole ihan niin helppoa.

Kakkoskirjan lukemisen jälkeen totesin Goodreadsissa, että minun varmaan täytyy mennä vieroitukseen näiden lukemisen jälkeen. No, en joutunut vieroitukseen, koska minulle tuli niin saakelisti kouluhommia tehtäväksi, etten ehtinyt miettiä yhtään mitään muuta kuin koulusta selviämistä. Mutta siis, näissä oli kyllä jotain aivan mielettömän koukuttavaa ja hienoa, minkä vuoksi vähän pelkäsin vieroitukseen joutumistakin.

Juonihan näissä ei ole mikään erityisen maailmaa mullistava tai päätä räjäyttävä, mutta ihan hyvä. Itse en ole ihan hirvittävä demonit ja enkelit -taisteluiden fani ja suhtaudun aina vähän varauksella niihin kirjoihin. Minun mielestäni niissä on vaikea pitää juurikin se järkevän ja uskottavan raja pystyssä. Soul Eater -sarja kuitenkin onnistui minun mielestäni kulkemaan tässä taistelussa sellaista viivaa pitkin, että olin tyytyväinen ja tavallaan suhtautui melko realistisesti asiaan (no, niin realistisesti kuin fantasiassa nyt ylipäätään voi suhtautua). Tarinasta ehkä nipottaisin kaikista eniten siitä aivan lopusta, joka mielestäni jäi kaipaamaan jonkinlaista lisäpotkua tai asiaa, joka olisi vähän yllättänyt minut.

Näiden kirjojen ehdoton vahvuus ovat hahmot, ja se on se syy, miksi minäkin ihastuin näihin niin lujaa. Näissä on minun mielestäni yksi parhaimmista päähahmoista ja protagonisteista nuorten aikuisten kirjallisuudessa, Meda. Hän on sellainen tyttö, jonka puolesta lukijan ei tarvitse pelätä, että hän olisi liian nössö pelastaakseen itsensä tai käyttääkseen hyväkseen kaikkia voimiansa. Hän hakkaa kaikki mennen tullen ja laittaa vielä pinoonkin. Hän on itsekäs ja manipuloiva, hyvin inhimillinen hahmona. Meda ei todellakaan ole mikään pyhimys tai suuri sankari.

Toinen todella upeasti rakennettu hahmo on Medan paras ystävä, Jo. Jo on rampa (toinen jalka) ja melkoinen ämmä suurimman osan ajasta. Hänellä ja Medalla on tämän sarjan läpi aina vain paraneva ihmissuhde, joka saa nauramaan ja tuntemaan kaikenlaisia tunteita, joita ystävyyssuhteessakin tuntee. Ihanaa, että tyttöjen välinen ystävyys on esitetty näin kauniisti. Muista hahmoista on sitten pakko mainita kakkoskirjasta eteenpäin suuremman osan saava Armand, joka on kyllä jotain sanoinkuvailemattoman hyvää. Vikassa kirjassa hän oli heikompi hahmona kylläkin, mutta siltikään en voinut olla toivomatta jatkuvasti, että kunpa hän tulisi aina seuraavalla sivullakin vastaan. Niin ihana.

Jos juoni olisi näissä edes hitusen parempi, olisi tämä ehdottomasti viiden tähden sarja minulle. Voi olla, että annan vähän liikaakin anteeksi juuri näiden hahmojen takia, ja valittaisin tarinasta enemmänkin, jos en olisi niin tykästynyt näihin hahmoihin. Näissä ei ole tylsistyttävää ikuisesti yhdessä -romanssia, ihmiset hyväksyvät toisensa sellaisina kuin he ovatkin ja naisten välistä ystävyyttä korostetaan yli kaiken. Ja minä pystyin aina olemaan päähenkilön, Medan, puolella, sillä hän oli niitä henkilöitä, joka tuntui aina olevan järkevä ja tekevän oikeita päätöksiä.

Valitettavasti tämä sarja on melko tuntematon, enkä luultavasti tule koskaan näkemään Medaa elokuvateattereissa, vaikka se olisikin ihan mahtavaa.


23. syyskuuta 2015

Syksyn lukusuunnitelmia (TBR syyskuu-joulukuu 2015)

Heippa vaan kaikille!

Tämän postauksen tullessa ulos syksy on jo pitkälle edennyt, mutta ei se mitään. Elokuussa minulla alkoivat perinteiset arkirutiinit, ja kotitehtävien määrä on noussut eksponentiaalisesti suhteessa vapaa-ajan määrään. Tavoitteeni eivät kuitenkaan ole kovinkaan korkeat syksylle, neljä kirjaa kuukaudessa on minun mielestä jo hyvin, ja sen mukaisesti lähden tätäkin TBR-listaa rakentamaan.

Syksy on lähtenyt käyntiin vähän huonosti. Olen ollut apeana jo useamman viikon ajan eikä lukemisesta ole oikein tullut mitään sen vuoksi. En lomaillut kesällä ollenkaan, ja tässä ollaan menty kohta 12 kuukautta putkeen ilman mitään lomia, joten ehkä sekin alkaa pikkuhiljaa näkyä mielenterveydessä :D Periaatteessa minulla ei siis ole mitään sen ihmeellisempää lukujumia, vaan enemmänkin sellainen koko elämän jumi. Ei huvita tehdä yhtään mitään. Toivottavasti saan pian itseäni niskasta kiinni ja pienet ilot voittaa.

Kesällä saavutin Goodreadsin lukutavoitteitani hyvinkin vauhdikkaasti ja olin tilanteeseen hyvin tyytyväinen. Mutta kesälle laatimani TBR-lista sen sijaan ei lyhentynyt ollenkaan :D Hoidin silloin lukemiseni enemmän kirjaston kautta, joten tuli luettua vähän mitä sattuu. Laadin syksylle siitä huolimatta jonkinlaisia tavoitteita, vaikka luultavasti en tule listaa noudattamaan. Tämä on enemmänkin sellainen "jos kaikki tökkii, niin lue näistä joku"-juttu.


Rosamund Hodge - Cruel Beauty
Löyhästi Kaunottareen ja hirviöön perustuva nuorten aikuisten (YA) romanttinen fantasiatarina. Sain kesällä itselleni jonkun pakkomielteen, että alan lukemaan Kaunotar ja Hirviö -kertomuksia. Suunnittelin jo tekeväni jonkun yhteenvetopostauksenkin kaikista niistä, ihan kuin ketään kiinnostaisi :D En tiedä, mistä nämä ajatukset aina sikiävät.

 
Patrick Ness - Knife of Never Letting Go
Todd asuu kaupungissa, missä kaikki asukkaat pystyvät kuulemaan toistensa ajatukset. Sitten Todd ja hänen koiransa törmäävät vahingossa alueeseen, jossa vallitsee täysi hiljaisuus. Siitä hyvästä he saavat paeta henkensä edestä. Tämä on ollut jo pitkään Kindlelläni, mutta ei ole vielä kertaakaan ollut fiilistä lukea tätä. Hyvin vähän hajua siitä, millainen kirja tämä on, ja ehkä sekin vähän vaikeuttaa tähän tarttumista.


Charles Dickens - Kolea talo
Klassikoista Dickensit ovat nyt syksyn lukulistalla, mutta saa nähdä jaksanko lukea. Kerran jo kirjastossa hipelöin näitä kaikkia, mutta peräännyin. Kaksi kaupunkia on ainut "ohut", muut ovat taas sellaisia järkäleitä, että jos sattuu olemaan huono hetki, en saa koskaan päätökseen näitä. Ja se on masentavaa.


Leah Raeder - Black Iris
Laney  Keating aloittaa collegen ja toivoo pääsevänsä pakoon menneisyytensä haamuja. Edellisvuosi oli hänelle yhtä tuskaa, sillä muutamat asiat johtivat siihen, että kukaan ei halunnut olla hänen kanssaan. Edes hänen äitinsä. Kirja kuuluu syksyn New Adult -sarjan pakkolukea-pinoon. Toivon todella, että saan tämän luettua.



Cassandra Clare - Clockwork Angel
Tämä on vähän tällainen villikortti. En tykännyt yhtään Mortal Instruments -sarjasta Clarelta (jonka totta kai olin ostanut kokonaisuudessaan), mutta näitä on kehuttu paremmiksi. Ehkä voisin kokeilla, että iskisivätkö nämä paremmin. Mutta periaatteessa ei kiinnosta yhtään, ja lähinnä varmaan haluan harjoittaa jonkinlaista itseni kiduttamista, kun tällaista edes suunnittelen.

Ja enempää en jaksa laittaa listalle, sillä tiedän, etten pysty lukemaan edes näitä viittä. Jos kolme näistä selätän, on suurien pirskeiden aika. Kuten sanottua, minä olen hyvin epäsuunnitelmallinen ja kaoottinen ihminen. Inhoan suunnitella ennalta yhtään mitään.

Näiden lisäksi luen luultavasti sitten kaikenlaista sillisalaattia. Mitä nyt milloinkin sattuu huvittamaan. Olen enemmän sellainen fiilispohjainen lukija. Ja tietysti rahatilanne ja kirjaston varannot sanelee jonkin verran lukulistaa.

Mutta mitäs muiden syksyn luettavien listoilta löytyy? Osaisiko joku tsempata näiden kirjojen suhteen? :D

20. syyskuuta 2015

Eliza Crewe: Cracked (Soul Eater #1)


Meda on nuori tyttö, joka syö ihmisten sieluja. Hän yrittää kyllä syödä pelkästään ns. pahojen ihmisten sieluja, mutta siitä ei pääse yli, että hän nauttii hyvin paljon siitä olivat ihmiset sitten pahoja tai eivät. Meda kuvittelee olevansa ainut, spesiaali sieluja syövä hirviö, sillä niin hänen äitinsä hänelle kertoi, mutta sitten hän törmää miehiin, jotka tekevät samaa kuin hän. Ikävä vain, että he haluavat tappaa Medan heti hänet nähdessään. Silloin hänet pelastaa crusadereiden (ristiritareiden, eh) komea sankari, jonka tehtävänä on tappaa Medan kaltaiset hirviöt. Mutta sankari, Chi, ei tajua Medan olevan sielujen syöjä itsekin, ja Chi ottaa hänet turvaan "hyviksien" luokse, jossa Meda yrittää kieroilla itselleen tärkeitä tietoja. 

Cracked oli mielestäni todella hyvä nuorten aikuisten kirjaksi (YA-kirja siis). Siihen voi vaikuttaa myös se, että minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia kirjan suhteen, sillä olin lukenut siitä niin vähän etukäteen. Tässä oli kunnolla asennetta ja toimintaa. Monet YA-kirjallisuuden ärsyttävimmät kliseet oli jätetty pois, vaikkakaan maailma ei toisaalta ollut se omaperäisin.

Erityisesti hahmot tekivät tästä kirjasta niin erinomaisen YA-kirjan. Meda oli aivan superhyvä päähahmo, vahva ja samaanaikaan osittain pahis ja osittain hyvis. Eikä mikään sellainen muka-pahis, vaan oikeasti julma tyyppi. Hän on hyvin itsekäs ja kaikissa tilanteissa keskittyi suojelemaan omaa etuaan. Alkaa tulla korvista ulos jo kaikki epäitsekkäät, itseuhrautuvaiset neitoset, jotka eivät edes saa mitään aikaan itsenäisesti. Lisäksi kirjassa oli toinen vahva ja erikoinen naishahmo, Jo, joka oli kunnon v-mäinen akka suurimman osan ajasta ja sai kyllä monet hymyt aikaan naamalle. Alla vähän näytettä Medasta ja Chistä. Chi on siis se sankari, joka hänet tosiaan kirjan alussa pelasti.

This boy might have answers; I just have to take them from him. I consider the many tools at my disposal eyeing his large blood-splattered frame, and settle on my weapon of choice - one so infrequently used I need to dust it off first.
   My eyes fill with tears. "Wha-" I swallow hard -"what were those things?"
   "Demons." Thanks, Einstein. I got that part. "Turns out spiritual warfare is a lot less theoretical than you probably think."
   How many times had he practiced that line? I wouldn't make judgements on what I think, silly boy. I let a tear trickle over.
   He hurries to reassure me. "Don't cry - I'll protect you."
   Humiliating. Absolutely humiliating.
   "What do they want?" I ask. The boy sits down on the floor next to me and pats my bruised back reassuringly. I try not to wince and look up at him like he's my hero - which is equally painful.

Oli myös aika piristävää se, ettei tässä kirjassa ollut YA-kirjallisuudelle tyypillistä romanssia päähenkilöllä. Hän kyllä leikitteli Chin kanssa useampaan kertaan, mutta lähinnä omia tarkoituksiaan varten. Oli hienoa, että tyttö pystyi olemaan vahva ja sankari myös ilman miestä, ja tässä kirjassa tyttöjen välinen ystävyyssuhde oli tärkeämpi kuin tytön ja pojan välinen romanssi. En olisi millään jaksanut lukea mitään tarinaa ikuisesta insta-rakkaudesta..

Tarina oli melko hyvä, mutta kuten jo mainitsin niin tämä demonit vastaan hyvikset on teemana jo melko nähty. Sinänsä mitään yllätyksiä juonessa ei varsinaisesti tullut, mutta kirja oli kiinnostava ja hauska kaiken aikaa, sillä Meda oli niin kiero tyyppi ja Jo'n epäileväisyyttä oli mielenkiintoista seurata. Ainoastaan lopusta voisin valittaa muutaman sanan, sillä se tuntui liian pehmoiselta ja lällyltä, kun kirja alkoi niin vahvasti. Mutta toisaalta, kirjan loppuun ei jäänyt mitään cliffhangeria, ja näistä voisi lukea pelkästään tämän yhden osan ja olla tyytyväinen lopputulemaan.

Oikein hyvin viihdyin siis tämän seurassa, ja jos siellä on YA-kirjoista kiinnostuneita ja englantia taitavia, niin suosittelen tämän kyllä lukemaan. (Olen lukenut koko sarjan jo läpi ja olin kokonaisuudessaan hyvin tyytyväinen siihen. Jatko-osista tulossa muutaman postauksen kuluttua lisää.)



16. syyskuuta 2015

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi (Kuninkaansurmaajan kronikka #1)



Takakannesta:
"Nimeni on Kvothe.

Olen ryöstänyt prinsessoja nukkuvilta hautakumpukuninkailta. Poltin Trebonin kaupungin poroksi. Olen viettänyt yön Felurianin kanssa ja säilyttänyt sekä järkeni että henkeni. Minut erotettiin Yliopistosta nuorempana kuin useimmat päästetään sisään. Olen kulkenut kuutamossa polkuja, joista muut pelkäävät puhua päivänvalossa. Olen puhunut jumalille, rakastanut naisia ja kirjoittanut lauluja, jotka saavat trubaduurit itkemään.

Olet saattanut kuulla minusta."


Kvothen tarina kerrotaan kirjassa siten, että hän itse kertoo tarinaa vuosien kuluttua ensimmäisistä tapahtumista kylään tulleelle tarinankerääjälle ja "oppipojalleen", Bastille. Itse pääsin tarinan sisään todella helposti eikä minun tarvinnut odotella paria sataa sivua jäädäkseni koukkuun. Olen kuullut muilla olevan käynnistelyvaikeuksia tämän kanssa, ja uskon sen olevan kyllä erittäin mahdollinen/todennäköinen ongelma tämän kanssa. Mutta minuun Rothfussin rauhallisen intensiivinen ja kuvaileva tyyli osui ja upposi heti alusta lähtien. Tarina kuitenkin liikkui jatkuvasti eteenpäin eikä hän keskittynyt kuvailemaan tarinan kannalta turhia asioita. 

Hahmot olivat mielestä kaikki todella mukavia, mutta he olivat myös kirjan heikoin kohta. Kvothe, päähenkilö, oli kyllä mielenkiintoisin heistä ja hänen itsevarmuutensa oli vain pakko tykästyä. Jo pienestä pojasta lähtien hän on melkoinen maailmanvalloittaja. Toisaalta hänen rakkaudenkohteensa ei kuulunut lemppareihini hahmoista, eikä Kvothen ja hänen romanssi ollut kirjassa erityisesti mieleeni. Mutta onneksi se ei sentään ollut täysin insta-rakkautta. Hahmoissa ylipäänsä ehkä eniten vaivasi se, että he olivat hyvin tyypillisiä fantasiahahmoja ja heiltä puuttui tiettyä syvyyttä ja inhimillisyyttä.

Juoni kulki hiljakseen tarinan mukana, mutta aivan kunnollista kokonaiskuvaa siitä ei tämän ensimmäisen osan perusteella saanut. Tähän tarinaan tykästyy vain, jos ei odota hurjia juonenkäänteitä tai mullistavaa, täysin uudenlaista tarinaa, sillä melko turvallisia ja tavanomaisia polkuja pitkin tämä kulki. Mutta kirja loppui varsin mielenkiintoisiin tunnelmiin, ja oivallinen loppu sai minut viimeistään puolelleen.

Kaunista kieltä, hauskoja ja sydäntä lämmittäviä tapahtumia, elämää ja naurua tämä kirja toi tullessaan minulle, ja tähän on varmasti hauska palata vielä joskus. Neljä tähteä.
 


13. syyskuuta 2015

Leigh Bardugo: Siege and Storm + Ruin and Rising (Grisha #2 ja #3)

Länttään nyt samaan postaukseen sekä kakkos- että kolmoskirjan, sillä harvempia lukijoita nämä jatko-osat varmasti kiinnostavat, ja toisaalta aika samat asiat haluan sanoa näistä. Saattavat spoilata jollakin tapaa ykkösosaa. Kakkos- ja kolmososa on ryhmitelty erikseen eli kolmososan tekstin voit skipata, jos pelkäät sen spoilaavan jotakin. Aivan lopussa on vielä viimeinen kappale, jossa on kokonaismielipiteeni koko Grisha-sarjasta. Sen ei pitäisi spoilata mitään.


Siege and Stormin alussa Alina yrittää jatkaa elämää Malin kanssa vieraassa paikassa piilotellen todellista henkilöllisyyttään. Pian menneisyys kuitenkin saa heidät kiinni, ja heille selviää, että Darklingilla on uusi, vaarallinen voima, jonka hän sai Shadow foldista mukaansa. Alina palaa takaisin Ravkaan taistelemaan rakastamansa maan puolesta, mutta se näyttää repivän hänet ja Malin erilleen, ja tekevän kaikesta vaikeampaa.

Pelkäsin etukäteen, että tämä sarja alkaa menemään alamäkeen, ja oikeassa olin valitettavasti. Kirjassa oli vain niin monta asiaa, joista en pitänyt laisinkaan. Mal oli rasittava ja inisevä, se perinteinen mustasukkainen poikaystävä, joka pilaa kaiken siistin ja tekee tarinasta tylsän. En ymmärtänyt Alinan kiinnostusta häntä kohtaan, ja lopussa toivoin, että hän vain katoaisi pois tarinasta huomaamattomasti. Sitten tietysti Alina oli jo ekassa kirjassa mielestäni huono päähahmo, ja samaa sanoisin edelleen. Hän oli niin epävarma itsestään, että se yksistään sai minut raivon partaalle. Tässä kirjassa hän jauhoi jauhamistaan poikaongelmiaan. Jotka olivat niinkin surulliset, että hänellä on liikaa kosiskelijoita. Todella surkea tilanne, buuhuu. Eikä Alina ikinä osaa puolustaa itseään, huoh.

Kun ärsyttävistä hahmoista onnistuu pääsemään ylitse, ongelmiksi tulee toiminnan puute sekä juoni. Tässä kirjassa ei ihan oikeasti tapahtunut yhtään mitään järkevää tai tarinaa eteenpäin kuljettavaa. Tämä kirja oli käytännössä Alinan ja Malin keskinäistä kiistelyä samoista asioista uudelleen ja uudelleen.

Mutta, ei mitään niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Nikolai, kirjan uusi hahmo ansaitsee kyllä kaikki antamani tähdet jo yksistään. Aivan ihana. Darkling on myös yksi näiden kirjojen tähdistä. Todella hyvä pahis. Ja ehkä Alinakin tuli hieman siedettävämmäksi näissä kirjoissa. Vähän synkemmäksi ja monimutkaisemmaksi.

Mutta kehitettävää riittää. Kaksi tähteä. Liiallinen määrä turhaa ja tylsää ihmissuhdedraamaa, liian vähän tapahtumia ja olematon juoni. Tästä kirjasta tykkää, jos haluaa kirjansa tarjoiltavan kera raskaan romanssin ja tunteiden loputtoman vatvomisen.


Darkling hallitsee Ravkaa Ruin and Risingissa. Alina on huonovointisena piilossa maan alla eikä pysty enää kutsumaan valoa luokseen. Koko kansa odottaa hänen tulevan pelastamaan tilanteen ja valtavat paineet ovat hänen olkapäillään. Ainut toivo voittaa Darkling, ja pelastaa Ravka hänen hirmuvallaltaan, on löytää viimeisin Morozovan vahvisti, joka toisi Alinalle ehkä riittävästi lisävoimia. Kukaan ei vain tiedä, missä se varmasti on, ja mitä Alinalle käy, kun hän ottaa sen käyttöönsä.

Yksi iso sotkuhan tämä oli. Jälleen kerran, ihmissuhdedraama hallitsi aivan kaikkea ja itse juoni oli kuin sivuosassa. Liian vähän toimintaa. Skippasin ainakin 50 sivua tästä, koska tämä oli yksinkertaisesti niin tylsä ajoittain. Liikaa turhien yksityiskohtien kuvailua. Liian vähän maailmanrakennusta. Liikaa omituisia sanoja, jotka eivät sanoneet minulle mitään ja olivat aivan liian abstrakteja käsitteitä. Liikaa Alinan sisäistä taistelua hyvän ja pahan välillä, hänen rakkaudenkohteidensa välillä ja niin edespäin. Mikään ei ole Alinalle liian helppoa tai yksinkertaista (sellaisella huonolla tavalla sanottuna). Malista onneksi kuoriutui siedettävä hahmo.

Kirjan, ja samalla tämän Grisha-sarjan, loppu ei ollut minulle sinänsä mikään ongelma, mutta se tuntui pakotetulta, kiirehdityltä ja tylsältä. Kaikki kävi niin äkkiä yhtäkkiä ja niin helposti, vaikka tätä taistelua oltiin käyty jo iät ja ajat. Lopputuleman arvasin myös etukäteen, ja silti käytin kaiken aikani toivoen, että olisin kuvitellut väärin :D Kirja olisi kaivannut kunnon shokkilopun, jotta se olisi pelastanut edes jotain. Itse jäin kaipaamaan lopulta myös sitä, että Alinan voimia oltaisiin myös lopulta vähän juhlittu ja otettu kaikki ilo irti.

Mutta kaksi tähteä siitä, että lukeminen sujui vaivattomasti ja nopeasti, ja maailma sinänsä oli kiinnostava. Ja tietysti Nikolaille (ja Darklingille) kaikki kunnia. Nikolaille sattui kirjassa eräs kummallinen tapahtuma, joka oli ehkä vähän sellainen WTF-hetki. Mutta ei siitä sen enempää.


Kokonaisuutena tämä sarja ei missään nimessä kuulu omiin lemppareihini YA-kirjoista, mutta kyllä nämä luettua sai ilman hikikarpaloita tai tuskaa. Suosittelisin näiden lukemista todelliselle YA-fanille, joka jaksaa lukea 200 sivua tyhjänpäiväistä suhdelätinää muun asian lomassa. Ja jos Bardugolle voi jostain kehuja antaa, niin se on sitten henkilöhahmot. Hän osaa luoda todella mielenkiintoisia henkilöitä ja oikeastaan rakastin melkein kaikkia hahmoja (paitsi Alinaa). Mutta muut hahmot olivat kyllä loistavia loppujen lopuksi. Nikolai ja Darkling olivat aivan ihania ja molemmat todella vangitsevia ja show'n varastavia hahmoja. Harmillisesti he saivat melko vähän aikaa näissä kirjoissa itselleen. Myös Mal kehittyi viimeisessä kirjassa hahmona, ja olin jopa hänen puolellaan. Kirjoissa oli myös lukuisia muita hahmoja joita en ole aiemmin maininnut, mutta jotka olivat hyviä, esimerkiksi Genya ja Zoya. Hahmot olivat ne, jotka saivat minut jatkamaan lukemista, vaikka juoni olikin heikko. 

11. syyskuuta 2015

The 5th Wave -traileri + muuta asiaa tulevista ja katsotuista leffoista

Kesällä luin 5. aalto -kirjan, ja ihastuin siihen ihan täysin. Hyvät henkilöhahmot ja nopea juoni nappasivat mukaansa samantien. En yhtään ihmettele, että sarjasta ollaan tekemässä elokuvaa, mutta yllätyin kyllä, että se on jenkeissä teattereissa jo tammikuussa, ja trailerikin on ilmestynyt :o Tammikuuhan on tyypillisesti vähän huonompien elokuvien dumppauskuukausi, mikä ei tietysti lähtökohtaisesti houkuttele.


Mitäpä ajattelin trailerista? No, ei se kyllä kovin lupaavalta valitettavasti näyttänyt. Tuntui, että traileriin oltiin yritetty saada vähän jotain Twilight-fiilistä, vaikka nämä kirjat eivät millään tavalla muistuta Twilightia. Kun on lukenut kirjan, niin vähän jää ihmettelemään, että miksei tuossa trailerissa yhtään näytetty, mistä kirjan tarinassa on kyse? Missä oli se maailmanlopun fiilis? Asioita ladottiin toinen toisensa päälle ilman yhtenäistä punaista lankaa ja henkilöitä ei esitelty ollenkaan. Jotenkin kömpelö tuo oli, ja pahoin pelkään, että elokuva ei tule olemaan niin hyvä kuin tämä kirja ansaitsisi. Harmi :( Ja saas muuten nähdä, että saadaanko tätä Suomen elokuvateattereihin ollenkaan.

Nyt syksyllä/jouluun mennessä on tulossa tietysti ulos hyvin paljon kaikkea kiinnostavaa. Itseäni kiinnostavat ehdottomasti eniten Quentin Tarantinon Hateful Eight, Guillermo del Toron Crimson Peak ja tietysti Star Wars. Star Warsia olen odotellut jo ainakin vuoden verran innoissani, joten toivotaan, ettei se petä odotuksiani. Ensi keväänä on myös luvassa Superman v Batman, jota en myöskään malttaisi odottaa. Traileri sille näytti niiin hyvältä.

Äskettäin katselin Mad Max Fury Roadin, joka oli mielestäni todella erinomainen elokuva, vaikka siinä ei oikein ollut mitään järkevää juonta. Se oli vain niin täynnä toimintaa ja räjähdyksiä yksi toisensa perään, ettei siinä voinut ihastella. Ihan mieletön naisrooli Charlize Theronilla. Mutta Mad Maxista ei kyllä nauti, jos ei tykkää toimintaelokuvista ja jaksa katsella ihan kreisiä menoa kahta tuntia.

Vähän aikaa sitten katselin myös Cinderellan, ja jostakin syystä itkin lähes koko leffan ajan. Se oli vähän häiritsevää, mutta selvisin. Kyseessä on siis Disneyn tekemä live action Tuhkimo, ja se kyllä yllätti minut. Tarina oli melko perinteinen Cinderella-tarina, mutta elokuvan tekemiseen oltiin selvästi panostettu todella paljon, se oli hyvin kaunista katseltavaa ja näyttelijät olivat todella mukaansa tempaavat, vaikka yritin jatkuvasti vakuutella, että katson kyllä ihan hirvittävää soopaa.

No, siinä nyt ne joista tänään jaksan kirjoitella :D

9. syyskuuta 2015

Colleen Hoover: Ugly Love

Lisäsin tunnisteisiin tänään New Adultin (NA). Jos joku ei tiedä, niin New Adult -kirjallisuus vastaa nuorten aikuisten (YA) -kirjallisuutta, mutta on kohdennettu hieman vanhemmalle yleisölle. Päähenkilöt ovat yleensä n.18-30-vuotiaita naisia. Näen kuitenkin YA:n ja NA:n välillä paljon eroja. YA voi sisältää melko sekalaisen joukon vaikka mitä genrejä, yleensä melko seikkailullisia kirjoja. NA-kirjat taas tapaavat sisältää enemmän ihmissuhteisiin liittyvää sisältöä. Lähinnä NA-kirjat ovat mielestäni romansseja. Eli suomeksi sanottuna melkoista roskaahan nämä ovat :D Mutta genre kuuluu minun salaisiin paheisiin, ja surullista, mutta totta, olen melko heikko, mitä tulee näihin kirjoihin. Aika surkeakin tuotos saa minut innostumaan.


Ugly Love kertoo Tatesta, joka muuttaa veljensä luokse asumaan Californiaan ja päättämään opintojaan sairaanhoitajana. Hän tapaa veljensä naapurin, Milesin, joka on komea lentokapteeni, ja heidän välilleen kehittyy kemiaa, vaikka he eivät muuten olekaan erityisen innostuneita toisistaan. Kun he huomaavat molempien tuntevan vetovoiman heidän välillään, tilanne on täydellinen, sillä Miles ei halua rakkaussuhdetta ja Tatella ei ole aikaa rakkaudelle. Niinpä he aloittavat seksisuhteen, jolle Miles on asettanut kaksi sääntöä: 1. Älä koskaan kysy menneisyydestä 2. Älä koskaan odota tulevaisuutta. Mutta alkuun niin helpolta kuulostava tilanne muuttuu nopeasti vaikeammaksi ja vaikeammaksi, ja sydämien särkyminen on pakollista.

Colleen Hoover on kyllä yksi parhaista NA-kirjallisuuden kirjoittajista, joita olen lukenut. Hänellä on omat ongelmansa, mutta jollakin tapaa hänen kirjoitustyylinsä on kummallisen addiktoiva. Oikeastaan hän on erittäin hyvä kirjoittamaan, vaikka sisältö olisikin melkoista soopaa. Huomasin olevani ihan tärinöissä tätäkin lukiessa, kun kirja veti minut niin sisälle tarinaan. Kirjassa oli kylläkin hieman hitaampi kulku kuin aiemmissa Hooverin kirjoissa, jotka olen lukenut, ja huomasin muutaman kerran olevani hieman kyllästynyt tarinan hitaaseen eteenpäin kulkuun. Tässä oli myös huomattavasti enemmän eroottisia kohtauksia kuin lukemassani Hopelessissa, ja jossakin vaiheessa huomasin saaneeni myös niistä tarpeeksi.

Hooverin hahmot ovat yleensä myös hyvin monimutkaisia ja aitoja. Hän tuntuu kirjoittavan aina sellaisen uskottavamman version niistä kirjallisuuden naurettavista ja kliseisistä hahmoista. Tosin edelleen jonkinlaisella fantasialisällä hahmot säilyvät ja hipovat uskottavuutta/ovat sen uskottavuuden ulkopuolella himpun verran. Ugly Lovessa pidin etenkin tarinan naispäähahmosta, Tatesta, joka oli ihanan tavallinen ja fiksu nuori nainen. Jotkut saattaisivat pitää häntä tylsänä hahmona, mutta minä kutsuisin häntä ennemminkin tavalliseksi ihmiseksi. Ainut, mikä Tatessa risoi, oli se, että hän tuntui antavan kaiken anteeksi todella helpolla ja antoi muiden kohdella häntä huonosti, vaikka muuten olikin vahva naishahmo. Ugly Loven miespäähenkilö, Miles, taas oli vähemmän suosikkini. Hän oli jopa sekopääksi luokiteltava tunteidensa intensiteetin vuoksi. Hän olisi kaivannut vähän enemmän rosoisuutta ja inhimillisyyttä hahmoonsa ollakseen todella rakastettava ja oikeasti uskottava.

Hooverillahan on tapana kirjoittaa tarinoihin aina jokin kamala tapahtuma jonkun tarinan henkilön taustalle. Siis joku oikeasti todella ikävä asia. Tässä kirjassa tapahtuma oli ennalta arvattavissa paremmin kuin Hopelessissa, mutta oli kyllä hyvin tunteita herättävä ja sydäntä särkevä. Ehkä nämä ikävät asiat ovat yksi syy, miksi Hooverin pariin palaan aina, sillä tiedän näiden tarinoiden koskettavan aina todella syvältä, vaikka tarina alkuun tuntuisikin typerältä ja höttöiseltä. Tarinoissa on aina myös jokin syvempi, mieleen jäävä asia näiden traagisten tapahtumien vuoksi.

Mutta, minä viihdyin todella hyvin Ugly Loven seurassa, vaikkakaan se ei ollut suosikkini Hooverilta. Nyt tahtoo vain lisää Hooveria! Sitä jää kummallisen tyhjä olo näin intensiivisen ja tunteita kuluttavan kirjan jälkeen. Hooverin kirjoja ei voi suositella kovin nuorelle lukijalle, sillä nämä sisältävät seksiä ja muutenkin raastavia juttuja. Itse olisin ehkä voinut alkaa lukemaan näitä joskus 19-vuotiaana niin, että olisin osannut suhtautua näihin oikein.



6. syyskuuta 2015

Leigh Bardugo: Shadow and Bone (Grisha #1)


Shadow and Bone kertoo Alinasta, joka asuu Ravkan valtakunnassa. Ravkaa pitkin halkoo Shadow fold, jossa elää hirvittäviä olentoja. Ne syövät ihmisiä elävältä ihmisten yrittäessä ylittää Shadow foldin pakollisten asioiden vuoksi. Alina on kasvanut orpokodissa yhdessä Malin kanssa ja nykyisin he ovat töissä armeijalla, jossa Alina tosin on vain vaivainen kartoittaja. He ovat lähdössä ylittämään Shadow foldia ensimmäistä kertaa elämässään armeijan leivissä, kun selviää, että Alinalla on voimia, ja hän kuuluu Grishoihin eli vähän niin kuin taikoja osaaviin ihmisiin. Salaperäinen Darkling johtaa Grishoja, ja vie Alinan mukanaan oppimaan lisää voimistaan Ravkan kuninkaallisten luokse.

Ihan ensiksi. Onko ihan kamalaa, jos naureskelen täällä tuolle kannen "'Unlike anything I've ever read' Veronica Roth"? Koska minun mielestäni Shadow and Bone on aikalailla tyypillinen YA-kirja. Sen ainut erikoisuus on sen maailma, joka on heikohkosti rakennettu ja vaikeasti ymmärrettävissä. Muuten siinä on kaikki mahdolliset YA-kliseet. Minua niistä häiritsivät eniten kolmiodraama sekä se perinteinen "tyttö, joka on tylsä-ja-ruma, mutta muuttuu superspesiaaliksi ja kauniiksi". Shadow and Bone onkin vähän kinkkinen arvosteltava, ja varsinkin tämä ensimmäinen osa tuotti minulle hankaluuksia, kun en vielä tiennyt mitä tuleman piti.

Alina oli päähenkilö minun mielestäni yksinkertaisesti huono. Hän oli ärsyttävän negatiivinen suhteessa itseensä. Aina valittamassa, kuinka hän oli omasta mielestään niin ruma ja hän vältteli jopa peilejä sen vuoksi. Ehkä vähän terveempää käytöstä toivoisin päähenkilöltä näin henkilökohtaisesti, vaikka tiedän tuon päähenkilötyypin myös vetoavan osaan populaatiosta. Mal ei myöskään kerännyt sympatioitani erityisesti tässä kirjassa. Darkling on kyllä mielettömän kiehtova henkilöhahmo ja hänen suuri osansa tässä ekassa osassa tekikin tästä kirjasta suureksi osaksi viihdyttävän.

Mainitsin tuossa ylempänä myös huonosta maailmanrakennuksesta ja se ikävä kyllä oli varmaan harmittavinta kaikesta. Ilmeisesti tämä Ravka on dystopia-Venäjä, mutta sitä ei kyllä olisi arvannut yhtään mistään muusta kuin osasta nimistä, ja siitä, että tässä oli samovaareja ja juotiin teetä. Jätti siis kylmäksi ja olisi voinut tapahtua ihan yhtä hyvin dystopia-Jenkeissä. Toisaalta tämä maailma oli hyvin omanlaisensa eikä muistuttanut muita lukemiani dystopioita (mutta en minä nyt niin paljoa toisaalta ole ehtinyt lukemaan). Tämä oli lähempänä fantasiaa kuin dystopiaa maailmaltansa, mikä ilahdutti kovasti, vaikka rakennus jäi vähän vaiheeseen. Esimerkiksi Shadow fold jäi mieleeni melko epämääräisenä asiana, ja se kuitenkin oli melko konkreettinen ja merkittävä asia kirjassa. Nämä Grishat ja heidän voimansa sitten taas olivat erittäin hämärä kökkerö ja joukko asioita, joita yritettiin kyllä selittää, mutta jäi vähän sellainen olo, että kirjailija ei onnistunut ihan siirtämään kaikkia asioita päästään lukijalle.

Mutta toisaalta minä viihdyin tämänkin seurassa. En ollut kertaakaan tylsistynyt ja kirja meni aivan hujauksessa ohi. Lähinnä vasta, kun kirja päättyi, jäin pohtimaan, että mistä minä taas oikein maksoin, ja aloin pelätä jatko-osien puolesta. Kaikki jäi aivan liian levälleen ja oli niin sekavaa. Kirjassa oli myös muutamia pieniä ylläreitä ja muutoksia tyypilliseen juonen kulkuun, mikä ilahdutti lukijana. Lisäksi Alina kehittyi kaikkien itseinho-ongelmiensa kanssa ja muuttui siedettävämmäksi.
Tavallaan arvostan todella paljon Bardugon kuvittelemaa maailmaa ja yritystä luoda jotain aivan omanlaista, mutta toisaalta liian monet asiat häiritsivät lukukokemustani ja odotukseni olivat kovemmat. Seuraavia osien lukeminen ehkä selventää ajatuksiani. Annan tälle epämääräiset kolme tähteä ja jään pohtimaan asiaa.


3. syyskuuta 2015

Ernest Cline: Ready Player One

Kuva täältä

Ready Player Onen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2044. Maailmalla on pulaa ruuasta ja töistä, ja ihmiset pakoilevat todellisuutta virtuaalimaailmassa nimeltään OASIS parhaan kykynsä mukaisesti. Siellä myös kirjan päähenkilö, Wade, kuluttaa aikaansa ratkoen sinne piilotettua arvoitusta, jonka virtuaalimaailman luoja sinne piilotti ennen kuolemaansa. Arvoitusten ratkaisija saa palkinnoksi hallintaansa OASIS-maailman. Se tarkoittaisi loputonta rikkautta ja pakoa köyhyydestä, jossa Wade elää, mutta samaa aarretta jahtaavat myös lukemattomat muut "munastajat", jotka ovat Waden kaltaisia, sekä kirjan pahikset "kutoset", jotka kuuluvat suuryrityksen palkkalistoille, joka haluaa OASIS-maailman omistukseensa. 

Tykkäsin tästä kirjasta, mutta ei se ihan täysin kuitenkaan kolahtanut. Suurimmaksi ongelmaksi minun kohdallani koitui se, että OASIS-maailman perustaja ja samalla ilmeisesti myöskin kirjailija oli hulluna 80-lukuun. Kirja sisälsi hyvin paljon sanastoa ja asioita peräisin 80-luvun peli- ja pop-kulttuurista. Tiedän, että osa on lukenut kirjan siitä huolimatta ongelmitta ja pystynyt uppoamaan maailmaan, mutta minä valitettavasti huomasin sen häiritsevän kokemustani. Erään kerran poikaystävänikin vilkaisi tätä kirjaa sivusta, kun luin, ja repesi nauramaan. Oikein ihmetteli, että mitä minä luen. Huomasin kysyväni sitä muutamaan otteeseen myös itseltäni. En missään vaiheessa uponnut tähän maailmaan tai tuntenut itseäni täysin sinuiksi kirjan kanssa. Jäimme vähän vieraiksi toisillemme.

Kirja oli aivan todella huolellisesti kirjoitettu jokaista yksityiskohtaa myöten ja kaikesta huomasi, että Cline todella omistautui tämän kirjoittamiselle. Kaikki oli mietitty huolellisesti etukäteen ja juoni tuntui noudattavan omaa rataansa, vaikka olikin melko suoraviivainen ja ennalta arvattava. Tämä kirja ei muistuttanut minua mistään toisesta kirjasta, vaikka tämä virtuaalimaailmoissa eläminen ei ole mikään uusin idea, ja siinä mielessä Cline oli onnistunut ja rakentanut omanlaisensa kuvitelman. Maailmanrakennus oli siis todella hienoa työtä, ja vähän harmittaa, etten itse silti päässyt sisälle maailmaan. Huomasin hyppiväni jopa sivujen yli toisinaan, kun minua ei kiinnostanut kuvailut jostakin peliplaneetasta tai muusta vastaavasta.

Wade ei myöskään päähenkilönä ollut lempparini. Hän oli mielestäni hieman tylsähkön puoleinen ja liian epävarma itsestään. Lisäksi harmitti hänen ripustautuvuutensa hänen rakkaudenkohteeseensa. Rakkaudenkohteeseen, josta en muuten myöskään mitenkään erityisesti pitänyt, saati ymmärtänyt Waden innostusta hänestä. Oli melkeinpä pelottavaa, miten nopeasti hän kiintyi Art3misiin ja oli valmis suurin piirtein menemään naimisiin hänen kanssaan. Jos olisin ollut Art3mis, olisin ollut peloissani :D Ja sitten taas Art3mis oli kyllä niin kylmä ja tunteeton Wadea kohtaan, etten ymmärrä, miten Wade uskalsi olla niin avoin. Mutta onneksi Wade kehittyi ihanasti kohti kirjan loppua itsevarmemmaksi ja onnellisemmaksi persoonaksi. Positiivista hänessä oli myös se, että hän oli ihan perusihminen eikä mikään spesiaalivoimia omaava erikoislapsi.

Kaiken kaikkiaan muistelen tätä kirjaa ihan hyvänä kirjana. Henkilöistä Aech kuului kyllä ihan parhaimmistoon ja häntä olisin halunnut nähdä enemmänkin. Juoni oli ihan hauska, ja tarina jaksoi kiinnostaa minuakin kaikesta huolimatta. 80-luvun pelimaailma ja kulttuuri toi myös oman hauskan säväyksen kirjaan, vaikka se ei minua ihan häikäissytkään. Kyllä tätä kaiken nuorten aikuisten dystopian ja virtuaalimaailmahössötyksen keskeltä voi suositella vähän erilaisena lukukokemuksena.


1. syyskuuta 2015

Kymmenen kysymyksen "kesähaaste"

Kukaanhan ei ole haastanut minua tähän, mutta päätin itse omatoimisesti haastaa itseni. Koska olen ajastellut postauksia noin kuukauden verran eteenpäin näin kesällä, tulee tämä julki syyskuun puolella eli kesää tämä haaste ei ole nähnytkään, mutta väliäkös sillä. 

Eli jos jotakuta siellä kiinnostaa, kuka täällä blogin takana hyörii, niin ehkä tästä saa jotakin irti.

1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.
Hehee, ette tiedä minusta juuri mitään, mutta kohta tiedätte sellaisen asian, jota minusta eivät tiedä edes parhaimmat ystävänikään. Kirjoitin teininä runoja Rakkausrunot.fi-sivustolle. Tunnelmaltaan aika synkähköjä ja rakkauteen keskittyviä (ylläri). Enää ei muuten löydy sellaista mielentilaa, jolla saisin vastaavaa tekstiä aikaiseksi. Joskus se tuntuu vähän haikealtakin.

2. Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?
On ja ei. Haluan, että blogini on selkeä ja hyvä lukea. Toisaalta tämä on minun "sunnuntaiharrastukseni" eli kirjoitan asioista, jotka kiinnostavat minua itseäni. Tyylini nyt on vähän mitä on, en osaa teeskennellä olevani ammattimainen kirja-arvostelija. Olen kaukana siitä. Mutta olisihan se hienoa, jos joku oikeasti hyötyisi siitä, mitä täällä sanon. Tai ihan vain viihtyisi.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?
Aika paljonkin. Pidän anonymiteettiä melko korkealla tärkeyslistalla blogin pitämisessä, joten joudun usein miettimään, että mitä voin kirjoittaa itsestäni niin, ettei kukaan tunnistaisi minua. Kirjoitustyylini on myös tarkan syynin alla. Olen melko kärkevä kertomaan mielipiteitäni ja usein tekstini joutuvat käymään läpi useamman tarkistuslukukerran. Reaali-minäni päästelee sitten suustaan kaikenlaista hölmöä, kun suodatusta ei ole samalla tavalla.

4. Mikä saa sinut nauramaan?
Vähän kaikki. Kaikista parasta on kyllä vitsailu poikaystävän ja kavereiden kanssa (oikein kunnon ronskilla huumorilla).

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?
Olen huomannut ihmisten vastaavan tähän muutamalla tavalla. Joko ymmärtäen kysymyksen niin, että mitä luovuus sanana tarkoittaa tai sitten niin, että mitä luovuus tarkoittaa minulle jokapäiväisessä elämässäni ja miten sen näkyy minussa. Itse jotenkin tulkitsin kysymyksen automaattisesti niin, että mitä luovuus minulle tarkoittaa jokapäiväisessä elämässä, ja vastaan sen mukaisesti.

Kyllä luovuus on minulle tärkeää. Se on tapa puhdistaa omia ajatuksia ja eräänlaista terapiaa. Toisinaan sitä janoaa asioiden luomista ja oman pään käyttöä. Välillä saan ihan hirveän boostin ja kirjoittelen "kirjojani", jotka tuskin koskaan tulevat valmiiksi, mutta saan siitä hyvin paljon iloa itselleni. Se on ihmeellinen mielentila, kun näpyttelee pari tuntia tekstiä, eikä edes huomaa ajan kulumista. Lasken bloggauksenkin omanlaiseksi luovuudeksi. Myös tulevassa työssäni haluaisin luovuuden olevan tärkeä osa päivääni tavalla tai toisella.

6. Ketä läheistäsi ihailet?
Eiköhän heissä jokaisessa ole jotakin ihailtavaa, mutta vastaan nyt mummini tähän. Mieletöntä ajatella, mitä kaikkea hän onkaan käynyt elämänsä aikana läpi ja millaisista oloista selvinnyt. Silti hän on sellainen tyyneyden ja rauhallisuuden perikuva, ettei toista ole. Hän on aina ollut niin tyytyväinen elämäänsä ja kaikkeen mitä hän on saanut, vaikka se ei paljoa ole ollutkaan. Sitä ei voi kuin ihailla.

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?
Päästelen suustani aina vähän kaikenlaista miettimättä, ja se on kyllä aivan todella ärsyttävää. Välillä mietin muutaman päivänkin ajan sanomisiani. Voi, kunpa joskus oppisin hillitsemään suutani.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?
Ööh :D Hyvin vaikea sanoa, kun en ole kysellyt. Kavereiden kanssa ei selvästikään kehuta toisiamme tarpeeksi, kun ei tule heti mieleen. Ei vaan, olen todella huono vastaanottamaan minkäänlaisia kehuja eivätkä ne jää mieleeni. Toivoisin, että se olisi positiivisuuteni. Yritän tsempata aina kavereita parhaani mukaan ja vältellä negatiivisuutta ihmissuhteissa. 

9. Mikä sinusta tulee isona?
Ammatillisesti minusta tulee lääkäri (ainakin toivottavasti). Muusta en osaa vielä sanoa yhtään mitään.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?       
Otan onnellisen lopun käsitteenä melko kirjaimellisesti, ja siksi vastaukseni on ehkä himpun verran kyyninen. Onnelliset loput ovat yleensä aina liian onnellisia ollakseen uskottavia, vaikka niitä rakastankin. Eli pakko myöntää, etten usko sellaisiin, mitä kirjoissa yleensä on. Uskon kyllä, että elämä kääntyy aina lopulta parhain päin, mutta tuskinpa kellään elämässään tulee sellaista kliimaksimaista onnellisen lopun hetkeä. Elämää soljuu hiljalleen eteenpäin ja asiat pikkuhiljaa järjestyvät. Välillä tulee alamäkiä ja sitten taas ylämäkiä.


Tänk juu :D