29. marraskuuta 2015

Eija Lappalainen, Anne Leinonen: Routasisarukset (Routasisarukset #1)


Kirja sijoittuu 2300-luvun maailmaan, jossa ihmiskunta on lähes tuhonnut itsensä. Merellä lilluu jättimäisiä jätelauttoja, kalat ovat kuolleet ja bioaseet ovat saastuttaneet suuria maa-alueita. Utu elää Laaksossa, jossa eletään hyvin säästeliäästi ja ekologisesti. Lapset tuodaan sinne muualta ja perheet koostuvat erilaisista yksiköistä, joihin voi kuulua useita adoptiolapsia ja vaikkapa neljä vanhempaa. Utun kasvattiveli Marras on häipynyt sulkeutuneesta yhteisöstä jokin aika sitten ja Utun kasvatti-isä Booris yrittää sysätä vastuuta perheestä Utulle. Mutta Utu ei tunnu sopeutuvan elämään yksinkertaisessa yhteisössä. Etenkään siksi, että hän osaa puhua koneiden kanssa.

Routasisarukset yllätti minut mukaansatempavuudellaan ja päädyin pitämään kirjasta paljon. Kirjan teemat olivat hyvin kiinnostavia ja paljon syvällisempiä kuin pelkkä ekokatastrofi. Tämä ensimmäinen osa ottaa erityisesti kantaa ihmisten oikeuteen tehdä lapsia ja hedelmällisyyteen. Routasisarusten yhteiskunnassa lasten hankkiminen on hyvin tiukasti säädeltyä ja muiden ihmisten steriloinnista päättävät Tiinettäret. Teemana erittäin kiehtova, mutta itse päädyin ihmettelemään, että kenelle tämä kirja on suunnattu. En oikein usko, että olisin jaksanut kiinnostua moisesta ajatusleikistä 18-vuotiaana tai ainakaan yhtään sitä nuorempana. Vähän kummallinen YA-teema, harvempi alle parikymppinen miettii lasten hankkimista kuitenkaan ja sen dilemmoja.

Synkkien ongelmien lomassa maailmaa rakennetaan rauhalliseen tahtiin ja samalla lukijaa johdatellaan mukavasti sisään henkilöihin. 2300-luvun maailma oli sekoitus dystopiaa, scifiä ja hieman fantasiankin elementtejä oli ujutettu mukaan. Maailmanrakennus oli kuitenkin ajoittain melko raskasta ja itse päädyin skippailemaan useampia sivuja, kun välillä kyllästytti pitkät kuvaukset asioista, jotka eivät kuljettaneet juonta eteenpäin. Ja vaikka toisaalta kulttuuria ja maailmaa kuvailtiin ahkerasti, oli minun hieman vaikea kuvitella esimerkiksi Metsää, yhtä "kaupungeista" pääni sisällä. Mutta vika lienee allekirjoittaneessa(?). Kerrontakaan ei erityisemmin soljunut, mikä hankaloitti maailmaan uppoamista. Toisinaan tekstissä keskityttiin niin kovasti kuvailemaan asioita, että niitä kuvailevat henkilöt eivät tuntuneet ihmisiltä laisinkaan ja näissä kuitenkin on minä-kertoja.

Kerronta vaihtelee Utun ja Marraksen välillä. Utu on henkilönä mielestäni huonompi, sillä hän oli vähän yksinkertainen ja heikko aika ajoin. Minä tykkään YA-naisista itsenäisempinä. Marras oli ehdottomasti kiinnostavempi näistä kahdesta, hän oli jännittävän ristiriitainen henkilö. Hän tasapainotteli vähän siinä hyviksen ja pahiksen välillä. Hänellä on kyky taivutella ihmisiä tahtoonsa ja niinpä hän käytti ihmisiä melko häikäilemättä hyväkseen, mutta kaikella on hintansa. Läheistensä hyväksi hän yritti tehdä aina parhaansa, mutta valitettavasti elämä potki häntä siitä hyvästä vain päähän. Kummastakin hahmosta puuttui kuitenkin se jokin, joka olisi herättänyt minussa empatiaa heitä kohtaan.

Tarina oli kuitenkin hieno elämys kokonaisuudessaan ja siinä oli paljon omaperäisiä ja kiinnostavia juonellisia juttuja. Juoni meinasi vähän hukkua muun sälän sekaan, mutta itse ainakin annan kaiken arvostuksen sen monimutkaisuudelle. Toimintaa tosin olisin kaivannut enemmän mukaan. Kirjan hidas tahti voi tappaa monen lukijan kiinnostuksen, mutta jos on yhtään scifiin taipuvainen lukija, niin dystopiamaailman ihmetteleminen on jo itsessään hyvää ajanvietettä. On tosiaankin vaikea sanoa, että kenelle tämä kirja todella on suunnattu. Teemat ovat melko rankkoja YA:ksi, sitten taas hahmot vähän liian lapsellisia aikuisille.


3.5 tähteä. 

 

26. marraskuuta 2015

Loppuvuoden lukusuunnitelmia

Heipparallaa!

Olen aika hienosti saanut suoriteltua syksyn TBR-listaa, joten päätin tulla vielä tekemään loppuvuotta varten oman kirityskalenterin. Tällä hetkellä minulla on ihan älytön kiire koulussa enkä oikein ehdi lukemaan, mutta uskoisin, että joululoman koittaessa tilanne vähän helpottaa ja pääsen takaisin kiinni kirjoihin. Tällä kertaa TBR-listani ei ole ihan niin hatusta heitetty, sillä se koostuu pitkälti sellaisista kirjoista, jotka olen joko jo ostanut Kindlelle tai varaus on vetämässä e-kirjastossa.

Melko paljon näyttäisi olevan fantasiaa ja YA:ta listalla. Siitä voi päätellä, että arkeni on tällä hetkellä hyvin ankeaa ja etsin pakoreittiä jonnekin ihan muualle aina iltaisin. Varsinkin keijut näyttävät tällä hetkellä kiinnostavan. Yritin yrittämällä keksiä vaihtelua tähän, mutten osannut, joten näillä mennään :D HUOM! Nämä minun kirjoittelemat kirjojen minitiivistelmät ovat omia suomennoksiani kirjojen englannin kielisistä synopsiksista enkä lupaa niiden todenperäisyyttä. Saatan puhua ihan höpöjä siis.


Naomi Novikin Uprootediin minulla on ollut varaus vetämässä e-kirjastossa jo monen monta viikkoa. Toivon mukaan pääsen kirjaan kiinni sopivasti joululomalla. Uprooted on fantasiakirja, jota on kuvailtu mm. synkemmäksi ja goottimaisemmaksi kuin esimerkiksi vähän vastaavan kuuloista Cruel Beautyä tai A Court of Thorns and Rosesia. Uprooted kertoo nuoresta tytöstä, Agnieszkasta, joka asuu pienessä ja rauhallisessa kylässä. Kylän asukkaat ovat tehneet sopimuksen velhon, Dragonin kanssa, että hän pitää kylän lähettyvillä olevan Woodin hirvittävät voimat hallinnassa, jos kyläläiset lahjoittavat hänelle tytön kymmenen vuoden välein. Se on lähes yhtä hirvittävä kohtalo kuin itse Woodiin joutuminen. Seuraava tytön valinta on pian oven takana ja Agnieszka pelkää pahinta rakkaimman ystävänsä Kasian puolesta. Mutta Agnieszka on peloissaan aivan väärien asioiden puolesta..


Marissa Meyerin Cinder on nuorten aikuisten fantasia/scifi kirja, joka aloittaa The Lunar Chronicles -sarjan ja jonka kaikki muut ovat jo varmasti lukeneet paitsi minä :D Maapallolla ihmiset ja androidit asuttavat meluisia katuja ja tappava kulkutauti kurittaa väestöä. Avaruudesta käsin maan tilannetta seurataan mielenkiinnolla ja maan kohtalo riippuu yhdestä tytön, Cinderin, harteilla. Cinder on lahjakas mekaanikko ja kyborgi, jonka tiet risteävät komean prinssi Kain kanssa ja Cinder joutuu keskelle galaksien välistä taistoa. Cinder löytyy Kindleltäni ja kuulostaa ideallisesti todella siistiltä kirjalta, mutta olen lykännyt tämän aloitusta, sillä pelkään päätyväni negatiiviselle kannalle. Monet ovat kyllä tätä hehkutelleet, mutta sitten näin erään sellaisen Goodreads-arvostelijan arvostelun, jonka kanssa olen usein sama mieltä asioista ja hän antoi tälle yhden tähden.




Neil Shustermanin Unwind on ollut lukulistallani jo hyvin pitkään. Ensin ajattelin lainata sen kirjastosta, mutta se vaikutti hyvin hankalalta hommalta (en jaksa varailla kirjoja ikinä, älkää kysykö miksi), joten ostin kirjan Kindlelle. Siellä se on hyörinyt useamman kuukauden ja jossakin vaiheessa tein sitten itseni kanssa sopimuksen, että luen sen joululomalla. Joululoman lukulista alkaa kohta olla vain ikävän korkea :'D Mutta Unwind tulee ehdottomasti olemaan sillä. Unwindissa eletään yhteiskunnassa, jossa ei-toivotut teinit tapetaan ja heidän kehonosat otetaan talteen. Kolme teiniä päättää paeta tätä kohtaloa ja taistella elämänsä puolensa.


Karen Marie Moningin Darkfever on myöskin fantasiakirja, mutta vahvasti romanttisella painotuksella. MacKayla lähtee selvittämään siskonsa murhaa Irlantiin, jossa hän törmää keijujen vaaralliseen maailmaan. Mac huomaa omaavansa voimia, joista hänellä ei ollut mitään tietoa ja samaan aikaan hänet yritetään murhata lähes joka päivä. Tärkeimmäksi tehtäväksi nouseekin selvitä elossa päivästä toiseen, kunnes Macille selviää hänen todellinen tehtävänsä, Sinsar Dubhin eli Dark Bookin löytäminen ennen kuin kukaan muu löytää sen. Olen lukenut tästä monen monta arvostelua. Toisissa kirjaa ylistetään ja rakastetaan ja toisissa tätä inhotaan. Ilmeisesti kaikki on kiinni siitä, että pitääkö lukija Macista (saattaa ilmeisesti olla sen verran palikka ja tyhjäpäinen hahmo, etteivät kaikki kestä) ja kirjan miehistä. Miehiä on haukuttu muun muassa Christian Grey vol. 2:ksi. Sehän kuulostaa todella, noh, mielenkiintoiselta vähintäänkin. Minä nyt kuitenkin olen vähän palikka itsekin ja olen valmis hyväksymään kreisit mieshahmot, jos he ovat paranormaaleja ja jos se selittää osin heidän mielipuolisuuttaan.

Näiden lisäksi haluaisin todella kovasti lukea Leigh Bardugon Six of Crowsin, mutta sitä en luultavasti raaski ostaa eikä sitä sen uutukaisuuden vuoksi ole kirjastoissakaan (?). Scifiä myös on saatava listalle. Ja ehkä vähän jotain kunnon romantiikkaakin. (Todellisuudessa olen töissä lähes koko "joululoman", enkä oikein tiedä, että mitä lukemisesta tulee. Mutta hyvä se on aina suunnitella.)

24. marraskuuta 2015

Rosamund Hodge: Cruel Beauty


Nyx on kasvatettu vain yhtä tarkoitusta varten: hän menee naimisiin valtakunnan julman hallitsijan kanssa ja tappaa tämän. Nyxin isä on tehnyt aikoinaan sopimuksen Ignifexin, demoniherran kanssa, ja sopinut, että hän antaa toisen kaksostytöistään Ignifexille vaimoksi. Nyt Nyx on sen ikäinen, että lupaus on aika täyttää ja Nyx katkera kohtalostaan kaikille. Kukaan hänen perheenjäsenistään ei ole missään vaiheessa yrittänyt pelastaa häntä kurjalta kohtaloltaan eikä kukaan tunnu välittävän hänen haaveistaan ollenkaan. Mutta Nyx on tottunut nielemään kohtalonsa kunniakkaasti ja astelee avioliittoon hirviön kanssa leuka pystyssä. Ignifex ei vain ole ollenkaan sitä, mitä Nyx oletti tämän olevan ja pitkään haudutetut suunnitelmat tuntuvat hajoavan käsiin.

Alkuun täytyy sanoa, että minun on hyvin vaikea arvioida Cruel Beautya kokonaisuutena ja asettaa sille jokin selkeä arvosana. Siinä oli monia asioita joista pidin ja sitten monia asioita, joista en pitänyt ollenkaan. Cruel Beauty on siis Kaunotar ja hirviö -mukaelma, jossa eletään merkillisessä fantasiamaailmassa. Siihen sekoittuu niin maagisia elementtejä kuin antiikin Kreikan mytologiaakin. Varsin mielenkiintoinen sekoitus siis kyseessä.

Pidin Nyxistä päähahmona, sillä hän oli inhimillinen kuvaelma tytöstä, joka on pakotettu elämään elämää, jota hän ei itse ole valinnut. Hän oli itsekäs ja valitti kohtalostaan paljonkin, mutta sen lisäksi hän oli hyvin vahva ja fiksu ja toisaalta sympatiseerattava tyyppi. Pidin kyllä erityisesti hänen itsekkäästä ja synkemmästä puolesta. Myös Ignifex oli varsin hyvä hirviö, paras tähän mennessä lukemistani mukaelmista. Toki olisin hänellekin toivonut vähän enemmän hirviömäisyyttä, mutta hän oli todella hauska hahmo ja monet kerran naureskelin hänen jutuilleen.

"Refraining from abominations is not a special favor that should earn you a prize, my lord husband." I crossed my arms. "Or will you next expect me to love you beacuse you have not yet put me to tornment?"
..............
   "Well, I'm already hoping there could be a dinner where you don't try to stab me with your fork," he said.
   "You might need to make your peace with disappointment."

Juonta kuvailisin vähintäänkin mielenkiintoiseksi ratkaisuksi. Näin muutaman viikon mietittyäni asiaa sanoisin, että juoni oli turhankin mutkikas. Se olisi ollut vaikuttavampi yksinkertaisemmassa muodossa. Alkuun tarina vaikutti aika perinteiseltä, mutta loppu kyllä yllätti tyylillään ja pisti miettimään hetkeksi kaikkia tapahtumia. Ehkäpä vika oli myös tahdituksessa. Kirjan alkupuolisko oli melko hidas ja itse olin jopa kyllästynyt etenemiseen, mutta loppua kohden asioita alkoi sitten tapahtua ja vyöryä enkä oikein vieläkään ole ihan varma, että mitä kirjan lopussa tapahtui.

Maailma oli omaperäinen ja Kreikan mytologian sekoittuminen kaikkeen hauskaa, mutta hyvin sekavaa. Vieraalla kielellä lukeminen tekee omat haasteensa aina fantasialle, mutta en minä yleensä ihan näin pihalla ole ollut tapahtumista. Pariin kertaan meni ihan ohi, että miten jotkin asiat toimivat tai mitä ne tarkalleen ottaen ovat, mutta en jaksanut palata takaisin pohtimaan lukemaani. Myös tietyt tapahtumat kirjan loppupuolella olivat niin abstrakteja, että käsityskykyni englannin kielellä kävi kyllä ylärajoilla :D

Summa summarun: viihdyin ihan kivasti kirjan parissa, mutta kirjan sekavuus sai minut vähän hämilleen. Omaperäisyydestä ja yritteliäisyydestä kuitenkin pisteitä. Kolme tähteä.

22. marraskuuta 2015

Pierce Brown: Red Rising (Red Rising Trilogy #1)


Darrow asuu Marsissa ja kuuluu yhteiskunnassa Punaisiin. Heidän tehtävänään on kaivaa arvokkaita materiaaleja maan pinnan alta, jotta Mars saataisiin asutettavaksi maan asukkaille. Punaiset ovat pioneereja ja sankareita, jotka mahdollistavat ihmiselämän jatkumisen, ja niinpä he ovat valmiita elämään kurjuudessa ja köyhyydessä. Paha vain, että heille on valehdeltu. Mars on ollut asutettu jo pitkään ja maan yläpuolella asuvat rikkaat Kultaiset pitävät Punaisia orjinaan. Niinpä Darrow liittyy kapinnallisten joukkoon muutaman mutkan kautta. Heidän tavoitteenaan on saada Darrow solutetuksi Kultaisten joukkioon ja nousemaan ylös Kultaisten joukossa, jotta Punaiset voivat syöstä Kultaiset vallasta.

Red Rising on erikoinen sekoitelma dystopiaa ja scifiä, Nälkäpeliä ja Outolintua. Omituisesta yhdistelmistä huolimatta pidin itse todella paljon Red Risingista. Siinä oli todella hyvä juoni, paljon toimintaa ja Darrow oli minun mielestäni upea päähahmona. Harmillisesti kirja kaipaisi originaliteettia aimo annoksen ollakseen todella loistava kirja.

Kirja alkaa hyvin hitaasti ja siitä yli pääseminen voi olla raskasta monelle. Alkuun tulee todella paljon infoa elinoloista Marsissa sekä kaikenlaista ihmeellistä sanastoa. Itse luen scifiä melko paljon, mutta harvemmin joutuu noin paljon sanastoa kerralla opettelemaan. Maailmaa ja tarinan alkua selvästi aseteltiin huolellisesti, mutta vähän liian tylsästi ja laskelmoidusti. Siitä puuttui sellainen spontaanius ja omaperäisyyden tunne, kun kaikki tuntui niin ohjatulta toiminnalta.

Maailma oli sinänsä kiinnostava ja maailmanrakennus ihan jees, mutta maailma ei ollut erityisen ainutlaatuinen. Kuten jo ylempänä mainitsin, niin tarinasta tulee jonkinlaiset Nälkäpeli/Outolintu-tunnelmat läpi. Tarina alkaa tuntua omalta ja originaalilta oikeastaan vasta sitten, kun Darrow lopulta pääsee kultaisten "kouluun" ja taistelu koulun parhaimmasta paikasta pääsee alkamaan. Sen jälkeen tahti on huomattavasti parempi ja tilanteet alati vaihtuvia ja kiinnostavia. Lisäksi pääsemme tapaamaan useita kiinnostavia hahmoja.

Darrow tosiaan on mielestäni päähahmona todella hyvä, vahva ja älykäs, mutta täynnä vihaa ja hän oli hyvin räjähdysherkkä. Alkuun hänestä maalailtiin ärsyttävän pyhimyksellistä mielikuvaa ja turhankin sankarillista miestä, mutta hänestä kuoriutuu huomattavasti parempi hahmo kirjan aikana. Mietinkin lopussa, että hänen kohdallaan kehitystä tapahtui huomattavasti. Darrow'n lisäksi kirjassa on todella monta hyvää hahmoa, jotka kaikki kuuluivat Kultaisten ryhmään. Punaisiin kuuluvat olivat kaikki vähän turhan paatoksellisia.

Hyvien hahmojen lisäksi kirja oli todella täynnä toimintaa ja juoni oli vangitseva. Kirjailija ei säästele Darrow'ta kurjuudelta tai tippumiselta alas juuri, kun hän saanut kammettua itsensä ylös. Aika paljon on tosin kiinni siitä, että pitääkö lukija Darrow'sta päähenkilönä ja kuinka käytetyiltä ideat tuntuvat lopulta lukijasta. Itse pääsin sinuiksi sen kanssa, että jotkin piirteet olivat hyvinkin tuttuja muualta ja toiset taas toivat aivan omanlaisen säväyksen tarinaan ja kokonaisuuteen.

Neljä tähteä, vähän tekisi mieli antaa jopa neljä puoli tähteä. Kirja on melko väkivaltainen, joten ihan pienimmille YA:n lukijoille en kirjaa suosittelisi.



18. marraskuuta 2015

Cassandra Clare: Clockwork Angel (The Infernal Devices #1)

Täytyy sanoa, että olen erittäin yllättynyt siitä, kuinka hyvin olen suorittanut syksylle asettamaani TBR-listaa. Olen muistaakseni lukenut siitä kaikki muut paitsi Dickensin Kolean talon. Nyt viimeisimpänä TBR-listalta voin vetää yli tämän Cassandra Claren Clockwork Angelin.



Clockwork Angel sijoittuu 1800-luvulle ja kertoo Tessa Graysta, joka päätyy Lontooseen etsimään kadonnutta veljeään. Siellä hän törmää shadowhuntereihin, joiden elämäntehtävänä on tappaa demoneita ja jotka ovat valmiita auttamaan Tessaa löytämään veljensä. Tessalle alkaa selviämään ikäviä salaisuuksia hänen alkuperästään ja pian hän huomaa olevansa keskellä hyvän ja pahan sotaa tietämättä itse mille puolelle hän todella kuuluisi.

Olen lukenut Clarelta The Mortal Instruments -sarjan kolme ensimmäistä osaa enkä pitänyt niistä erityisen paljon. Halusin kuitenkin kokeilla The Infernal Devices -sarjaa, sillä monet booktubettajat tuntuivat olevan sitä mieltä, että tämä on helpompi kirja lähestyä ja että Clare olisi kehittynyt kirjailijana tähän mennessä. Nyt Clockwork Angelin lukeneena minun täytyy yksinkertaisesti todeta, että Cassandra Clare ja minä emme ole tehty toisiamme varten.

Suurimmaksi osaksi se johtuu siitä, millä tavalla Clare kirjoittaa naispäähahmonsa. Hän näyttää pitävän heistä siten, että tytöt ovat hyvin riippuvaisia tarinan miessankareista. Pidän Tessaa melko heikkona päähenkilönä ja hän tuntuu käyttävän suurimman osan ajastaan pohtiessaan Williä sekä ihastustaan tuohon mahdottomaan poikaan. Tessa olikin melko passiivinen kaiken tekemisen suhteen enkä millään saanut itseäni kiinnostumaan hänestä tai hänen ongelmistaan sen vuoksi.

Päähenkilöongelmien lisäksi Claren kirjoitustyyli ei viehätä minua nyt yhtään sen enempää kuin aikoinaan Mortal Instrumentsia lukiessa. Olihan kirjoitus hieman parantunut, mutta edelleen samat vanhat asiat vaivasivat. Kirjoitustyyli sopii paremmin luultavasti minua nuoremmalle yleisölle. Varsinkin joka kappaleen alussa olevat historiallisilta kirjailijoilta lainatut tekstit saivat minut pyörittelemään silmiäni ja itkemään verta.

Tapahtumien sijoittuminen 1800-luvulle ei myöskään näkynyt millän tasolla kirjoituksessa. Ymmärsin kyllä, että pointtina oli, kuinka edistyneita shadowhunterit olivat, mutta itse olisin kyllä ollut iloinen, jos historiallisuus olisi välittynyt paremmin tekstistä. Kirjan tapahtumat olisivat voineet tapahtua aivan yhtä hyvin nykypäivän New Yorkissa kuin 1800-luvun Lontoossa, jos ei oteta huomioon liikkumista hevosvaunuin ja naisten mekkoja. Muutenkin maailmanrakennus oli hyvin huteraa ja sekavaa (aivan kuten Mortal Instrumentsissa). 

Lukijana kannattaa varautua siihen, että romanssi dominoi tarinaa, vaikka varsinaista romanssia ei melkein edes tapahtunutkaan. Tarina on myös melko hidasliikkeinen ja päälle 400 sivua tuntuivat hyvin liioitelluilta suhteessa siihen mitä kirjassa loppujen lopuksi tapahtui. Mutta Clarella on tapana viivytellä paljastuksia ja kitkutella kolme kirjaa yhden paljastuksen varassa, joten en ihmettelisi, jos ensi osassakaan ei tulisi mitään uutta esille tarinassa.

Mutta ymmärrän kyllä, miksi jotkut ihmiset rakastavat näitä kirjoja. Maailma on hyvin omaperäinen ja kiinnostava. Clare osaa kirjoittaa kiehtovia miespuolisia hahmoja. Clockwork Angelissa sekä Will että Jem olivat hyvin rakennettuja hahmoja ja heillä kummallakin oli omat piirteensä, jotka ihastuttivat minua. Jos vahvasti romanssiin nojaava tarina ei haittaa, niin kirja tuottaa varmasti paljon iloa lukijalleen. Kirja on myös hyvin hahmovetoinen ja Tessasta pitäminen on tärkeää, jotta tarinasta voi todella nauttia.

Omasta puolestani voin vain sanoa, että kemiamme eivät Claren kanssa kohdanneet sitten ollenkaan. Luulenpa, etten enää yritä lukea hänen teoksiaan :D Kaksi ja puoli tähteä.


15. marraskuuta 2015

Sarah J. Maas: Throne of Glass (Throne of Glass #1)


Celaena Sardothien on tuomittuna pakkotyöhön vankileirillä, jossa useimmat ihmiset eivät selviä elävänä muutamaa kuukauttakaan. Ennen hänet tunnettiin maan vaarallisimpana salamurhaajana, mutta sitten joku petti hänet ja hänet tuomittiin rikoksistaan. Selvittyään vuoden ajan leirillä kruununprinssi Dorian tulee esittämään hänelle houkuttelevan ehdotuksen. Dorian tarvitsee isänsä järjestämään kilpailuun kilpailijan, jonka voittaja työskentelee kuninkaalle salamurhaajana. Palkinnoksi neljän vuoden työskentelystä kuninkaalle Celaena saa vapautensa, jos onnistuu ensin vain voittamaan kisan. Celaena tietää kuolevansa leirille pian eikä hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä sopimus. Niinpä Celaena lähtee Dorian mukaan hoviin ja taistelee henkensä edestä, jotta voi ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin edes haaveilla vapaudesta elämässään.

Throne of Glass on minun mielestäni melko hyvä YA fantasiakirja. Kokonaisuutena se on hyvin tasavahva eikä siinä ole mitään sen ihmeellisempiä virheitä, jotka olisivat saaneet minut irvistelemään. Ihan täydellisesti tämä kirja ei minua kuitenkaan vakuuttanut enkä voi sanoa olevani aivan päätä pahkaa rakastunut kirjaan, mutta todella hyvin viihdyin sen seurassa.

Tarina liikkuu hyvällä flow'lla eteenpäin enkä ollut missään vaiheessa kyllästynyt. Tarina alkaa vahvasti ja imaisee heti mukaansa, keskiosa on hitaampi ja loppuosa kulkee jälleen kuin juna. Juoni olisi toki voinut olla monimutkaisempi ja haastavampi, mutta jos vertaan tätä muihin viime aikoina lukemiini YA-kirjoihin, sanoisin juonen olevan tässä kuitenkin hyvä. Enemmän toimintaa kuin yleensä YA:ssa ja vähemmän poikadraamaa. Mutta kyllä tämän YA-fantasiaksi silti tunnistaa.

Pidin kaikista hahmoista ja kirja onkin niiden osalta melko monipuolinen. Löytyi monia erilaisia persoonia ja mielenkiintoisia taustoja. Henkilöiden väliset kemiat olivat se heikompi puoli hahmoissa. Päähenkilö Celaenasta voisin mainita sen verran, että hän on tosiaan salamurhaaja, jolla on traaginen tausta ja häntä on helppo sympatiseerata. Lisäksi hän oli hauska tyyppi ja tykkäsin siitä, että hän pystyi itse huolehtimaan itsestään. Mutta hänen olisi pitänyt olla minun mielestäni itsekkäämpi ja pahiksempi kuin mitä hän loppujen lopuksi oli. Kirjan loppua kohden hänestä tehtiin melkoista pehmoilija enkä pitänyt siitä linjauksesta ollenkaan.

YA-kirjojen yksi synti on tässä kirjassa hyvin vahvana mukana: kolmiodraama. Itselleni ei kehittynyt mielipidettä oikein suuntaan eikä toiseen vielä tämän kirjan aikana, sillä pidin romanttista aspektia kirjan tylsimpänä elementtinä. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa se, että kaikki rakastuivat Celaenaan. En halua spoilata romanssiosioita keneltäkään, joten nyt skippaa seuraavaan kappaleeseen, kun kerron tämän hetkisen kantani: kuulun ilmeisesti siihen vähemmistöön, joka shippaa Doriania enemmän kuin Chaolia. Se johtuu siitä, että minä pidän huumorintajusta ja hauskuudesta elämässä ja Chaol oli melkoinen tosikko ja murjottaja. Chaol ei myöskään oikein tehnyt mitään Celaenan kanssa paitsi treenannut. Dorianissa taas ärsytti se instalovetus ja hattaraisuus. Dorian olisi saanut olla vähän tuhmempi tyyppi ja pelata vaikka vähän Celaenalla. Mutta ehkäpä kantani muuttuu, en ole mitenkään erityisen juurtunut tähän mielipiteeseen.


Kertauksena: viihdyin hyvin tämän seurassa ja innolla odottelen jo seuraavaa osaa. YA-fantasiaahan tämä on, mutta mielestäni varsin hyvää sellaista. Kolme ja puoli tähteä.




12. marraskuuta 2015

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki (Mystic City #1)

Nyt on kova YA-putki päällä. Lainailin kirjastosta vähän liikaa kirjoja.. Piti sitten pakolla lukea vaikka kuinka monta YA-kirjaa peräkanaa. Nautitaan nyt näistä päivistä :D Nämä postauksethan laahaavat minulla noin kuukauden verran aikataulusta perässä ja tällä hetkellä en koulujuttujen takia ehdi oikeastaan lukemaan.


16-vuotias Aria Rose asuu Manhattanilla vuonna X. Kaupunkin on jaettu kahtia, ylhäällä korkeuksissa asuvat rikkaat ja alhaalla katutasossa köyhät. Ilmastonmuutos on tuhonnut katutason ikäväksi paikaksi asua ja kaupungin ylhäisön vaatiman energian tuottavat mystikot, ihmiset, joilla on maagisia voimia. Aria on kihloissa isänsä poliittisen kilpailijan pojan kanssa, mutta ei itse muista romanssista mitään. Sitten Aria tapaa Hunterin, komean mystikkopojan alakaupungista, ja on hämmentynyt tunteistaan eikä tiedä enää mihin uskoa. 

Tämä on niitä kirjoja, joka ei millään lähtenyt käyntiin minulla. Salatun voiman kaupunki on 400 sivua pitkä ja minusta tuntui, että meni ainakin 300 sivua ennen kuin alkoi tapahtua. Kirjan loppu oli kyllä vauhdikas ja mukaansa tempaava, mutta alkupuoli oli todella hidas. On juhlia juhlien perään ja Aria ihmettelee maailman menoa. Lukijalle on selvinnyt jo ensimmäisten sivujen paikkeilla kirjan perusidea ja juoni ja sitten vain odotellaan, että draama lähtisi vyörymään, mutta siinä kestää ikävän kauan.

Kirjoitusasu oli toinen iso syy sille, etten oikein päässyt uppoamaan tähän. Kieli oli melko töksähtelevää ja henkilöiden sekä paikkojen kuvaukset eivät tuntuneet vaivattomalta mielikuvituksen soljunnalta. Pidin sanaa mystikko ja mystiikka melko huonoina keksintöinä kuvaamaan maagisia voimia. Suomeksi varsinkin kuulosti tyhmältä, kun jonkun hiukset olivat vaikka "värjätty mystisellä hiusvärillä". Muutenkin maailmanrakennus näiden mystisten voimien osalta oli huterahko. Mikseivät mystikot hallinneet kaupunkia? Kuka on niin tyhmä, että vain luopuu voimistaan, kun voisi posauttaa suohon? Jotenkin tätä asetelmaa olisi saanut perustella vähän paremmin.

Henkilöt olivat ihan ok -tasoa. Aria oli ihan hauska ja symppis, mutta vähän sellainen joka paikasta pelastettava tyttö ja muutenkin aivot raksutti hitaalla. Kirjan miehille, Thomakselle ja Hunterille olisi toivonut monimutkaisempaa persoonallisuutta. Myös sivuhenkilöt jäivät yksiulotteisiksi hahmoiksi noin ylipäätään ja lähinnä kirjassa tutuksi tuli Aria.

Kaikista näistä asioista huolimatta kirjan lähtökohtainen asetelma oli ihan kiinnostava ja maailma oli kaikessa hämäryydessään viehättävä. Sen vuoksi varmaan haluan lukea vielä sarjan toisenkin osan, vaikka tyytyväinen en tähän ykkösosaan voikaan olla. Salatun voiman kaupungilla olisi ollut potentiaalia olla huomattavasti parempi kirja, jos siirappisuutta olisi hieman hillitty. Romanssi hallitsi tarinan kulkua hyvin vahvasti, mutta toisaalta romanssina se ei ollut erityisen jännittävä ja koukuttava.

Jaksoin siis lukea kirjan loppuun melko vaivattomasti, mutta juonettomuus ja överi-romanttisuus todella vaivasivat. 2.5-3 tähteä, joista nyt annan kaksi ja puoli tähteä.

10. marraskuuta 2015

Renée Ahdieh: The Wrath and the Dawn (The Wrath and the Dawn #1)



The Wrath and the Dawn on löyhä mukaelma Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Joka ilta The Chaliph of Korasan (Khalid) ottaa itselleen uuden vaimon ja tappaa tämän auringon noustessa. Tällä tavalla Khalid murhasi myös Shahrzadin (Shazi) parhaan ystävän Shivan. Shazi haluaa kostaa rakkaimman ystävänsä murhan ja ilmoittautuu vapaaehtoisena vaimoksi Khalidille. Hänellä on suunnitelmissa selvitä useamman aamunkoiton ajan tuon hirviön kynsissä ja lopulta löytää keino, jolla voisi tappaa hänet. Niinpä Shazi ilta toisensa jälkeen kertoo kiehtovan tarinan Khalidille ja saa elää aina uuden päivän. Kaikki etenee täydellisesti suunnitelmien mukaisesti, mutta Khalid ei olekaan aivan sitä mitä Shazi oletti.

Minä viihdyin todella hyvin tämän kirjan seurassa. Varsinkin kirjan alkupuoli oli minun mieleeni ja luinkin ensimmäisenä iltana tätä puoli kahteen yöllä. Oli kiehtovaa seurata Shazin selviytymistä ja taistelua elämästään aina päivä kerrallaan. Khalid oli todella kiehtova hahmo varsinkin alussa, kun hän vaikutti niin tunteettomalta ja mielipuoliselta päätöksessään säästää Shazin henki.

Pidin melkeinpä kaikista hahmoista ja heillä kaikilla oli hauska huumorintaju. Huomasin naureskelevani useampaan kertaan lukiessani ja vieläpä eri hahmojen jutuille eikä vain sen yhden selkeästi vitsikkään hahmon. Shazissa oli kaikkia niitä piirteitä joita minä kaipaan protagonisteissani. Hän oli vahva ja päättäväinen, vähän arvaamaton ja toisaalta peloton käytöksessään. Khalid tosiaan oli todella kiehtova hahmo, sillä hän oli hyvin pitkälle yksi iso arvoitus. Kirjan mukana Khalid kuitenkin kehittyi vähemmän kiehtovaksi ja olisinkin toivonut vähän erilaista hahmon rakennusta hänelle. Henkilöitä seurattiin kolmannen persoonan näkökulmasta. Tarinaa pääsee seuraamaan Shazin lisäksi pääosin Tariqia, joka on kirjassa Shazin ensirakkaus. Tariq oli henkilönä ihan ok ja kiinnostava, mutta hänen kappaleensa kyllä kalpenivat Shazin kappaleiden rinnalla ja teki mieli aina hypätä Tariqin osuudet läpi.

Kieli oli toisinaan ehkä hieman melodramaattista, mutta kaiken kaikkiaan kaunista luettavaa. Arabimaailman kuvailu sujui ihan mukavasti ja paikkoja oli helppo kuvitella pään sisällä. Arabikulttuuri toi vähän vaihtelua perinteisiin YA-kirjoihin ja oli jo itsessään jännittävä asia minulle. Osin kulttuuri haiskahti kyllä vähän jenkkien mielikuvalle arabeista. Esimerkiksi ihmisten reaktiot ja tekemiset tuntuivat toisinaan turhan moderneilta suhteuttuna kirjan maailmaan. Pieni kiva lisä kirjassa oli taikuus, jota oli siroteltu vähän sinne sun tänne. Sitä puolta olisin toivonut vähän lisää kirjaan.

Vaikka viihdyinkin ihan mielettömän hyvin kirjan seurassa, niin muutamat asiat häiritsivät lukemistani jossain määrin. Hahmot olivat pintapuolisesti ihan oppikirjan mukaisia ja hyviä hahmoja, mutta jollakin tapaa he tuntuivat hahmoilta, jotka olivat temmaistu suoraan Kauniista ja rohkeista. Shazi oli ajoittain kaikessa herttaisuudessaan ja hauskuudessaan ärsyttävän hölmö. Jossain määrin hänen vahvuutensa ja fiksuutensa tuntui myös tuputtamiselta, sillä hän ei aina vakuuttanut minua noilla piirteillään. Hänen ja Khalidin välinen vetovoima jäi itselleni vähän sellaiseksi uskon asiaksi eli koska pidin tarinasta ja henkilöistä, halusin pitää heistäkin parina, mutta jotenkin ihan täysin en heidän kemiaansa ymmärrä.

The Wrath and the Dawn on kaikista eniten rakkaustarina kolmiodraamalla höystettynä ja se melko pitkälle määrittelee, miten paljon sinä pitäisit tästä kirjasta. Minun mielestäni romanssipuolta olisi saanut hillitä ja kirjassa olisi saanut olla vahvempi juoni taustalla, mutta romanssipuoli oli kyllä sinänsä hyvin kirjoitettu. Itse olin valmis antamaan kirjalle neljä tähteä, mutta sitten lopun "suuret" paljastukset jättivät minut kylmäksi ja juoni oli heikompi kuin olin koko alkukirjan ajan odottanut. Liian vahva romanssipainotus pilasi hahmojakin tekemällä heistä liian pehmeitä.

Nämä retellingsit/mukaelmat ovat minun kohdallani vähän hankalia. Monesti niiden inspiraation lähteet ovat olleet niin hienoja ja vahvoja teoksia, ettei YA:n kepeä ote meinaa riittää minulle. Mielestäni tälläkin kirjalla olisi pitänyt olla enemmän pokkaa (=raakuutta). Kuitenkin, kuten olen hokenut jo tuhat kertaa, minulla oli hauskaa tätä lukiessa ja innolla jään odottelemaan seuraavaa osaa. Plussaa muuten siitä, että tämä on kaksiosainen sarja eikä tarvitse taas tehdä tarinasta ylipitkää vain siksi, että halutaan trilogia.

3 - 3.5 tähteä. Annetaan nyt tuon korkeamman mukaan. Suosittelen mukaelmien ja YA:n ystäville, joita ei haittaa vahva romanssipuoli. 



7. marraskuuta 2015

Sarah J. Maas: A Court of Thorns And Roses (A Court of Thorns And Roses #1)



Feyren elämä hajosi vuosia sitten kasaan, kun hänen perheensä menetti kaiken omaisuutensa velkojille ja vajosi köyhyyteen. Feyren isä ei osannut elättää perhettään ja hänen äitinsä ehti kuolla ennen köyhtymistä, joten Feyren piti opetella metsästämään ja hankkimaan perheelle rahaa. Nuorimpana kolmesta siskoksesta hän on joutunut raatamaan pitääkseen kaikki hengissä viikosta toiseen. Eräänä päivänä Feyre on metsästämässä ja tappaa jättimäisen suden. Koko perhe iloitsee saalista, mutta sitten oven taakse ilmestyy keiju, joka pakottaa Feyren mukaansa keijujen maailmaan, sillä hänen tappamansa susi oli keiju ja Feyre on nyt elämänsä velkaa keijuille. Keijut ovat julmia ihmisiä kohtaan ja orjuuttaneet heitä vuosikausia, mutta pelastaakseen perheensä, Feyre lähtee tämän mukaan.

Kirja alkoi todella vahvasti. Se imaisi minut saman tien tarinan sisään ja valmistauduin fanittamaan tätä kirjaa läpi tarinan. Maas kirjoittaa todella sujuvaa tekstiä ja vangitsee hienosti erilaisia tilanteita ja tunnelmia. Maailma rakentui huomaamatta, mutta todella vahvana ja se oli helppo kuvitella oman päänsä sisällä. Hahmot olivat ihan kivoja ja jännittyneenä odotin hirviön esittelyä. Tämähän on siis Kaunotar ja hirviö -mukaelma.

Olen ennenkin puhunut täällä näistä Kaunotar ja hirviö -mukaelmista ja sanonut, että minulle Kaunotar ja hirviö on erityisen rakas asia (siis se Disney-versio). En pyydä mukaelmilta mitään muuta kuin että hirviö todella on hirviö. Ja valitettavasti tämän kirjan ehdoton heikkous on Tamlin hirviönä. Hän on pelkästään kohtelias ja ystävällinen Feyrelle. Hänessä ei ollut mitään pelottavaa piirrettä enkä missään vaiheessa epäillyt, etteikö hän olisi hellä ja hyvä tyyppi. Hänen ulkonäkönsä oli "pilattu" naamiolla, mutta se oli vain tyhmä tekosyy sille, ettei kirjailija halunnut tehdä hänestä oikeasti pelottavaa.

Ja sitten kirjan vauhti tyssääkin hyvin pitkäksi aikaa. Juoni ei edennyt yhtään mihinkään suuntaan ja minä tylsistyin todella pahasti. Feyre asuu linnassa, syö hyvin ja maalailee teoksiaan. Söpö kundi iskee häntä ja heillä on hauskaa yhdessä. Minä itse en ymmärtänyt heidän kemiaansa ja Tamlin oli liian ennalta arvattava hahmo. Feyre ei päähahmona ollut lempparini, vähän heikohkon puoleinen, hoitaa itsensä aina keskelle ongelmia väen vängällä ja hänestä puuttui säröjä ja kiinnostavuutta.

Mutta sitten me tapaamme Rhysandin ja kirja on pelastettu. Juonta ei enää kaivata. Hän oli niin ihanan kieroutunut ja mielipuolinen. Hän muutti Tamlinin ja Feyren välistä dynamiikkaa jännittävämmäksi. Hän nauratti minua monesti, vaikka usein niille asioille ei olisi saanut nauraa. Minä vain olin niin iloinen, että vihdoin joku oli kirjassa reteästi itsekäs ja potki muita hahmoja vähän perseelle.

Vaikka en juonta olisikaan kaivannut, niin onneksi viimeisellä sadalla sivulla tarina alkoi pyörimään hurjaa vauhtia eteenpäin. Vihdoin monet asiat saivat selkoa ja aloin arvostaa hidasta alkua enemmän. Lopussa oli myös paljon toimintakohtauksia, jotka olivat hienosti kirjoitettuja. Minun mielestäni tarina oli kuitenkin liian hidas ja kirja olisi ollut ehdottomasti parempi paketti vähän lyhyempänä. Tai enemmällä Rhyslandilla. Pick one.

Lyhyt kertaus: Hyvä alku. Tylsä keskiväli. Todella omaperäinen maailma. Hyvin kirjoitettu. Feyre ja Tamlin tarvitsivat enemmän persoonallisuutta (ja molemmat olisivat voineet olla vähän eläväisempiä). Rhysland ja Lucien förevör. 


Kolme ja puoli tähteä.



4. marraskuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos


Ei kiitos kertoo väljähtäneestä avioliitosta, jossa ei ole enää seksiä tai läheisyyttä. Heli Valkonen on epätoivoisen rakastunut aviomieheensä ja yrittää tehdä lähestymisyrityksiä kerta toisensa perään, mutta Mattia ei kiinnosta seksi. Hän haluaa vain pelata tietokonepelejä. Matti ei edes koskaan sano rakastavansa Heliä. Lopulta Heli ei enää tiedä, mitä hän olisi valmis tekemään saadakseen seksiä, ja mitä tällaisessa avioliitossa tulisi tehdä.

Tartuin kirjaan kirjastossa, sillä ideana se kuulosti hauskalta. Aihe olikin yllättävän koskettava minun mielestäni. Hyvin tuotiin esille Helin epätoivo ja yritykset, jotka tuntuivat julmasti kaatuvan selityksiin ja huomiotta jättämisiin. Itse olisin kuitenkin toivonut syvällisempää sukellusta kaikkiin niihin tunteisiin ja tilanteisiin, joita näistä aiheutui. Chick lit on genrenä vähän huono minun mielestäni tällaisten aiheiden pohtimiseen. Siinä kun ongelmat usein lakaistaan maton alle hyvin nopeasti.

Kirjan pahin ongelma olivat kuitenkin henkilöt, jotka eivät onnistuneet koskettamaan minua millään tasolla. Heli oli melko rasittavan oloinen ja välillä kävi ihan sääliksi Mattia, kun Heli tuntui olevan niin sekopää. Heli oli huono kontrolloimaan tunteitaan ja ne heittelehtivätkin melkoista vuoristorataa. Matti taas olisi voinut olla hyvin herttainen ja samaistuttava hahmo, mutta hän oli valitettavan etäinen kirjassa eikä häneen keskitytty juuri lainkaan. Tosin Matin sulkeutuneisuudelle löytyi selitys myöhemmin kirjassa.

Jos kirjassa olisi 100 sivua vähemmän tekstiä, voisi se olla ihan kelpo kolme tähteä. Minulla oli sellainen versio, jossa oli 351 sivua ja itse päädyin skippaamaan varmaan ainakin 50 sivua tekstiä, koska kirja sisälsi niin paljon kaikkea turhaa. Muun muassa pariskunnan Kreikan matka oli varsinainen snoozefest. Kirjan takakannessa tätä sanotaan, että "Terävän humoristinen romaani iskee siekailematta uuvahtaneen avioliiton kipupisteisiin.", mutta itse jäin odottamaan paljon terävämpää huumoria ja rohkeampaa tarttumista ongelmiin.

Kaksi ja puoli tähteä.



Onko kukaan muuten lukenut CougarWoman -blogia? :D Siinä on rouvashenkilö, joka kirjoittaa siitä, kun hän pettää miestään. Tarina kuulostaa vähän keksityltä jutulta, mutta viihdearvoltaan kohtuullinen.

1. marraskuuta 2015

Leah Raeder: Black Iris

Leah Readerin Black Iris on raadollinen tarina kiusaamisesta, mielenterveysongelmista ja seksuaalisuuden löytämisestä. Kerronta on hyvin kuvailevaa ja raskasta. Siitä syystä suosittelen lukemista täysi-ikäisille ihmisille. Kunnon tanttana sanoisin, että jopa 20v ikäraja olisi hyvä, sillä tarinassa on hyvin paljon väkivaltaa ja huumeita. Lisäksi kosto-teema voi olla hankala käsitellä.

 

Laney Keatingin elämä mureni palasiksi edellisenä vuonna, kun hän erehtyi tekemään eleen ihastustaan kohtaan koulussa. Sen jälkeen alkoi hirvittävä koulukiusaus ja hänen elämänsä systemaattinen hajottaminen palasiksi. Jopa hänen äitinsä päätti, ettei tyttären luokse ollut kannattavaa jäädä. Mutta college on Laneyn mahdollisuus aloittaa kaikki alusta. Laney ei itse etsi ystäviä, mutta ne löytävät hänet. Armin on komea ja rauhallinen prinssi, joka jaksaa taistella tiensä Laneyn suojamuurien yli. Blythe on paha tyttö, joka on valmis tekemään Laneyn kanssa mitä tahansa ja ottamaan Laneyn sellaisena kuin hän on. Mutta sitten Laney törmää pahimpaan koulukiusaajaansa ja päättää näyttää kaikille mistä hänet on todella tehty. Mikä olikin suunnitelma alusta lähtien.

Black Iris on kirja, jota todennäköisesti rakastaa tai vihaa. Minä päädyin rakastamaan sitä lopulta, mutta matkani siihen pisteeseen saakka ei ollut erityisen helppo. Alkuun olin järkyttynyt kirjan synkästä tunnelmasta. Kirjan esittelytekstistä sai jotenkin sellaisen mielikuvan, että Laney olisi tosiaankin jossakin onnellisessa tilassa aloittamassa elämäänsä puhtaalta pöydältä, mutta se on kyllä hyvin kaukana todellisuudesta. 

Minulla oli hyvin paljon vaikeuksia Laneyn kanssa muutenkin. Hän käyttää hyvin paljon lääkkeitä, huumeita ja alkoholia, panee kaikkia niitä, jotka sattuvat haluamaan häntä, eikä käytännössä välitä itsestään yhtään. Koska olen mäkättävä lääkisopiskelija, otti minua päähän varsinkin kaikki se huumeiden ja lääkkeiden käyttäminen ja niiden jonkinlainen ihannointi. Mutta toisaalta Laney on todella hieno hahmo minun mielestäni. Mieleltään todella järkkynyt, toisaalta herkkä, toisaalta hyvin vahva ja kunnon pahishahmo. Hänelläkin on ne ns. pelastavat piirteet, jotka tekevät hänestä sympatiseerattavan, mutta toisaalta hän pysyy jatkuvasti tavallaan tarinan pahiksena siinä missä uhrinakin.


Kirja olikin ihan mielettömän kiinnostava ja idea omaperäinen. Kirjoitustyyli oli kaunis ja vangitseva. Kuvailu on aivan todella upeaa ja mieleenpainuvaa. Lopussa, kun kaikki alkoi todella paljastua, olin hyvin kiitollinen, että olin jaksanut investoida aikaani ja kiinnostustani niin paljon, sillä lopetus oli todella hieno. Juoni yllätti minut täysin ja voitti minut puolelleen. Hahmot olivat hyvin erikoisia ja hyvin persoonallisia tapauksia. Jokainen heistä oli jollakin tapaa vinksahtanut ja kaikilla tuntui olevan oma psykiatrinen diagnoosinsa.

Pientä miinusta on annettava siitä, että tarinaa oli hieman hankala seurata kappaleiden hyppiessä ajassa taakse ja eteenpäin. Varsinkin näin vieraalla kielellä lukiessa piti aina hetkeksi pysähtyä pohtimaan, että miten se aikajana nyt menikään. Mutta kun tarinaa seurasi intensiivisesti, pysyi siinä kärryillä kyllä ihan hyvin hyppelöistä huolimatta.

Ja vaikka minä lopulta rakastuinkin tähän kirjaan, on minun myös sanottava, että edelleen vihaan joitakin tämän kirjan näkökulmia elämään. Kosto on teemana rankka ja harmistuttava minulle. Itse pidän onnellisista lopuista ja uskon anteeksiantoon, mutta Laney lupaa jo kirjan alussa, ettei aio ryhtyä sankarilliseksi. Toisaalta pääsin sinuiksi sen asian kanssa, että tämä kirja on kirjoitettu erikoiseksi ja omituiseksi. Laney ei todellakaan anna anteeksi, vaan kostaa viimeiseen pisaraan saakka.

Hyvin paljon ajatuksia herättävä, erilainen kirja ansaitsee vähintään neljä tähteä ja ehdottomat suositukset. Vaikka päätyisitte inhoamaan tarinaa, niin aiheet ovat hyvin tärkeitä ja aivan liian harva kirja uskaltaa käsitellä asioita yhtä suorasti kuin Black Iris uskaltaa.