Leah Raeder: Black Iris

Leah Readerin Black Iris on raadollinen tarina kiusaamisesta, mielenterveysongelmista ja seksuaalisuuden löytämisestä. Kerronta on hyvin kuvailevaa ja raskasta. Siitä syystä suosittelen lukemista täysi-ikäisille ihmisille. Kunnon tanttana sanoisin, että jopa 20v ikäraja olisi hyvä, sillä tarinassa on hyvin paljon väkivaltaa ja huumeita. Lisäksi kosto-teema voi olla hankala käsitellä.

 

Kuva täältä

Laney Keatingin elämä mureni palasiksi edellisenä vuonna, kun hän erehtyi tekemään eleen ihastustaan kohtaan koulussa. Sen jälkeen alkoi hirvittävä koulukiusaus ja hänen elämänsä systemaattinen hajottaminen palasiksi. Jopa hänen äitinsä päätti, ettei tyttären luokse ollut kannattavaa jäädä. Mutta college on Laneyn mahdollisuus aloittaa kaikki alusta. Laney ei itse etsi ystäviä, mutta ne löytävät hänet. Armin on komea ja rauhallinen prinssi, joka jaksaa taistella tiensä Laneyn suojamuurien yli. Blythe on paha tyttö, joka on valmis tekemään Laneyn kanssa mitä tahansa ja ottamaan Laneyn sellaisena kuin hän on. Mutta sitten Laney törmää pahimpaan koulukiusaajaansa ja päättää näyttää kaikille mistä hänet on todella tehty. Mikä olikin suunnitelma alusta lähtien.

Black Iris on kirja, jota todennäköisesti rakastaa tai vihaa. Minä päädyin rakastamaan sitä lopulta, mutta matkani siihen pisteeseen saakka ei ollut erityisen helppo. Alkuun olin järkyttynyt kirjan synkästä tunnelmasta. Kirjan esittelytekstistä sai jotenkin sellaisen mielikuvan, että Laney olisi tosiaankin jossakin onnellisessa tilassa aloittamassa elämäänsä puhtaalta pöydältä, mutta se on kyllä hyvin kaukana todellisuudesta. 

Minulla oli hyvin paljon vaikeuksia Laneyn kanssa muutenkin. Hän käyttää hyvin paljon lääkkeitä, huumeita ja alkoholia, panee kaikkia niitä, jotka sattuvat haluamaan häntä, eikä käytännössä välitä itsestään yhtään. Koska olen mäkättävä lääkisopiskelija, otti minua päähän varsinkin kaikki se huumeiden ja lääkkeiden käyttäminen ja niiden jonkinlainen ihannointi. Mutta toisaalta Laney on todella hieno hahmo minun mielestäni. Mieleltään todella järkkynyt, toisaalta herkkä, toisaalta hyvin vahva ja kunnon pahishahmo. Hänelläkin on ne ns. pelastavat piirteet, jotka tekevät hänestä sympatiseerattavan, mutta toisaalta hän pysyy jatkuvasti tavallaan tarinan pahiksena siinä missä uhrinakin.

Kirja olikin ihan mielettömän kiinnostava ja idea omaperäinen. Kirjoitustyyli oli kaunis ja vangitseva. Kuvailu on aivan todella upeaa ja mieleenpainuvaa. Lopussa, kun kaikki alkoi todella paljastua, olin hyvin kiitollinen, että olin jaksanut investoida aikaani ja kiinnostustani niin paljon, sillä lopetus oli todella hieno. Juoni yllätti minut täysin ja voitti minut puolelleen. Hahmot olivat hyvin erikoisia ja hyvin persoonallisia tapauksia. Jokainen heistä oli jollakin tapaa vinksahtanut ja kaikilla tuntui olevan oma psykiatrinen diagnoosinsa.

Pientä miinusta on annettava siitä, että tarinaa oli hieman hankala seurata kappaleiden hyppiessä ajassa taakse ja eteenpäin. Varsinkin näin vieraalla kielellä lukiessa piti aina hetkeksi pysähtyä pohtimaan, että miten se aikajana nyt menikään. Mutta kun tarinaa seurasi intensiivisesti, pysyi siinä kärryillä kyllä ihan hyvin hyppelöistä huolimatta.

Ja vaikka minä lopulta rakastuinkin tähän kirjaan, on minun myös sanottava, että edelleen vihaan joitakin tämän kirjan näkökulmia elämään. Kosto on teemana rankka ja harmistuttava minulle. Itse pidän onnellisista lopuista ja uskon anteeksiantoon, mutta Laney lupaa jo kirjan alussa, ettei aio ryhtyä sankarilliseksi. Toisaalta pääsin sinuiksi sen asian kanssa, että tämä kirja on kirjoitettu erikoiseksi ja omituiseksi. Laney ei todellakaan anna anteeksi, vaan kostaa viimeiseen pisaraan saakka.

Hyvin paljon ajatuksia herättävä, erilainen kirja ansaitsee vähintään neljä tähteä ja ehdottomat suositukset. Vaikka päätyisitte inhoamaan tarinaa, niin aiheet ovat hyvin tärkeitä ja aivan liian harva kirja uskaltaa käsitellä asioita yhtä suorasti kuin Black Iris uskaltaa.