Feyren elämä hajosi vuosia sitten kasaan, kun hänen perheensä menetti kaiken omaisuutensa velkojille ja vajosi köyhyyteen. Feyren isä ei osannut elättää perhettään ja hänen äitinsä ehti kuolla ennen köyhtymistä, joten Feyren piti opetella metsästämään ja hankkimaan perheelle rahaa. Nuorimpana kolmesta siskoksesta hän on joutunut raatamaan pitääkseen kaikki hengissä viikosta toiseen. Eräänä päivänä Feyre on metsästämässä ja tappaa jättimäisen suden. Koko perhe iloitsee saalista, mutta sitten oven taakse ilmestyy keiju, joka pakottaa Feyren mukaansa keijujen maailmaan, sillä hänen tappamansa susi oli keiju ja Feyre on nyt elämänsä velkaa keijuille. Keijut ovat julmia ihmisiä kohtaan ja orjuuttaneet heitä vuosikausia, mutta pelastaakseen perheensä, Feyre lähtee tämän mukaan.
Kirja alkoi todella vahvasti. Se imaisi minut saman tien tarinan sisään ja valmistauduin fanittamaan tätä kirjaa läpi tarinan. Maas kirjoittaa todella sujuvaa tekstiä ja vangitsee hienosti erilaisia tilanteita ja tunnelmia. Maailma rakentui huomaamatta, mutta todella vahvana ja se oli helppo kuvitella oman päänsä sisällä. Hahmot olivat ihan kivoja ja jännittyneenä odotin hirviön esittelyä. Tämähän on siis Kaunotar ja hirviö -mukaelma.
Olen ennenkin puhunut täällä näistä Kaunotar ja hirviö -mukaelmista ja sanonut, että minulle Kaunotar ja hirviö on erityisen rakas asia (siis se Disney-versio). En pyydä mukaelmilta mitään muuta kuin että hirviö todella on hirviö. Ja valitettavasti tämän kirjan ehdoton heikkous on Tamlin hirviönä. Hän on pelkästään kohtelias ja ystävällinen Feyrelle. Hänessä ei ollut mitään pelottavaa piirrettä enkä missään vaiheessa epäillyt, etteikö hän olisi hellä ja hyvä tyyppi. Hänen ulkonäkönsä oli "pilattu" naamiolla, mutta se oli vain tyhmä tekosyy sille, ettei kirjailija halunnut tehdä hänestä oikeasti pelottavaa.
Ja sitten kirjan vauhti tyssääkin hyvin pitkäksi aikaa. Juoni ei edennyt yhtään mihinkään suuntaan ja minä tylsistyin todella pahasti. Feyre asuu linnassa, syö hyvin ja maalailee teoksiaan. Söpö kundi iskee häntä ja heillä on hauskaa yhdessä. Minä itse en ymmärtänyt heidän kemiaansa ja Tamlin oli liian ennalta arvattava hahmo. Feyre ei päähahmona ollut lempparini, vähän heikohkon puoleinen, hoitaa itsensä aina keskelle ongelmia väen vängällä ja hänestä puuttui säröjä ja kiinnostavuutta.
Mutta sitten me tapaamme Rhysandin ja kirja on pelastettu. Juonta ei enää kaivata. Hän oli niin ihanan kieroutunut ja mielipuolinen. Hän muutti Tamlinin ja Feyren välistä dynamiikkaa jännittävämmäksi. Hän nauratti minua monesti, vaikka usein niille asioille ei olisi saanut nauraa. Minä vain olin niin iloinen, että vihdoin joku oli kirjassa reteästi itsekäs ja potki muita hahmoja vähän perseelle.
Vaikka en juonta olisikaan kaivannut, niin onneksi viimeisellä sadalla sivulla tarina alkoi pyörimään hurjaa vauhtia eteenpäin. Vihdoin monet asiat saivat selkoa ja aloin arvostaa hidasta alkua enemmän. Lopussa oli myös paljon toimintakohtauksia, jotka olivat hienosti kirjoitettuja. Minun mielestäni tarina oli kuitenkin liian hidas ja kirja olisi ollut ehdottomasti parempi paketti vähän lyhyempänä. Tai enemmällä Rhyslandilla. Pick one.
Lyhyt kertaus: Hyvä alku. Tylsä keskiväli. Todella omaperäinen maailma. Hyvin kirjoitettu. Feyre ja Tamlin tarvitsivat enemmän persoonallisuutta (ja molemmat olisivat voineet olla vähän eläväisempiä). Rhysland ja Lucien förevör.
Kolme ja puoli tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!