The Iron Daughterissa Meghan Chase on Neverneverin talvivaltakunnassa luvattuaan prinssi Ashille, että hän tulee sinne vastapalveluksena veljensä pelastamisesta. Talvivaltakunnassa Meghanin täytyy kovettaa itsensä ja yrittää selvitä, kun kaikki yrittävät murtaa hänet ja kiusata hengiltä. Tilannetta ei yhtään paranna se, että Ash on kylmäkiskoinen Meghania kohtaan ja haluaa, että heidän välinsä unohdetaan täysin. Samaan aikaan rautakeijut saavat lisää valtaa Neverneverissä ja Meghanin täytyy valmistautua jälleen kerran kohtaamaan heidät, jotta voisi pelastaa keijumaailman ja sen asukkaat.
The Iron Daughter oli ihan kelpo jatko-osa ja kakkoskirja sarjassa. Tarina eteni mukavasti ja juoni oli ihan kiinnostava. Kagawa on kyllä hyvä keksimään tarinoita ja tuntuu, että näissä kirjoissa tilanteet ehtii muuttua moneen kertaan ennen lopullista finaalia. Maailmaa avattiin edelleen lisää ja oli hauskaa päästä katselemaan talvikeijujen hovia. Talvikeijujen julmuus olisi tosin voinut olla vähän rankempaakin. Maailmanrakennus oli siis hyvää, mutta osa jutuista kuulostaa vähän höpsöiltä ja tekee kirjasta himpun verran lapsellisen.
Kirjan ongelmat kulminoituvat lähinnä Meghanin tyhmyyteen sekä romanssiin, joka on kuin suora kopio Twilightista. Jos olet Twilightin fani ja haluaisit kovasti lukea jotakin, missä on saman tyyppinen suhdekoukero, niin tässäpä sinulle oivallinen sarja. Kaikille niille, joiden tekee mieli repiä silmät päästä lukiessaan Twilightia sanoisin, että näissä sentään on juoni, jota jaksaa seurata ja jossa on järkeä eli huomattavasti parempi vaihtoehto. Päähenkilö ei myöskään ole aivan niin toivoton tomppeli kuin Bella on.
Mutta Meghan on Meghan, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Hän tekee sopimuksia keijujen kanssa miettimättä koskaan asiaa minuuttia pidempään ja käyttää kaiken aikansa Ashista murehtimiseen ja mahdollisimman säälittävältä näyttämiseen. Meghanin ja Ashin välinen instalove on kyllä kirja typerin ja tylsin puoli. He ovat tunteneet toisensa ehkä viikon verran ja Ash persoonaltaan tylsä, angstailee ja synkistelee päivät pitkät. Jokin ei vain toimi näissä kummassakaan henkilössä, molemmat ovat liian käsikirjoitettuja. Romanssi on kaikessa komeudessaan tylsä ja hengetön ja latisti kirjan muuten hauskaa ja menevää tarinaa.
Mutta sivuhenkilöitä sitten rakastan huomattavasti enemmän. Grimalkin, puhuva kissa, on aina yhtä viihdyttävä. Puck on toinen ikuinen lempparini ja hänestä olisi saanut niin hyvän romanttisen kohteen, kun olisi vain ihan vähän muuttanut asioita. Tokassa kirjassa esitellään tarkemmin myös Ironhorsea hahmona, joka hänkin oli hyvin hauska lisä tarinaan.
Kaiken kaikkiaan tämä on sarjana ihan ok -tasoa. Sanoisin, että tässä on enemmän hyvää kuin huonoa minun kohdallani. Kolme tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!