2. tammikuuta 2015

Sudenkorento l. Dragonfly in Amber

Eilen tartuin tuumasta toimeen ja päätin lukea Diana Gabaldonin Sudenkorennon loppuun tajuttuani, että nyt lomalla ollessa on parempi hoitaa homma kotiin.. En muuten ihan hirvittävästi syty kirjan nimelle. Muukalainen ja Matkantekijä ovat mielestäni jotenkin ihan eri tasolla niminä ja muutenkin tuntuu melko kaukaa haetulta tuo. Ymmärrän kyllä mihin liittyy, mutta silti.

Kirjassa Claire on 20 vuotta vanhempi ja elää vuotta 1968. Hän palaa tyttärensä, Briannan, kanssa Skotlantiin ja kertoo tälle tarinan oikeasta isästään. Samalla kuullaan, mitä Clairelle ja Jamielle tapahtui sen jälkeen, kun ensimmäinen kirja päättyi.

Tällä hetkellä päällimmäiset fiilikset ovat jälleen kerran haikeat. Ihan kuin itsekin olisin joutunut lähtemään Clairen mukana pois 1700-luvun Skotlannista parikymmentä vuotta sitten. Minä todella pidin tästä kirjasta, mutta matkani sen kanssa ei ollut sileä ja helppo vaan melkoisten taistelujen kautta käyty. Loppujen lopuksi päädyin pitämään kirjasta, mutta täytyy kyllä sanoa, että se ei ollut aivan yhtä helppoa kuin ensimmäisen kanssa.

Ennakkoluuloni kirjaa kohtaan olivat melko surkeat. Rakastan Clairen ja Jamien tarinaa ja pidän mielettömästi tästä kirjasarjasta, mutta silti minun on vaikea puhua siitä positiivisesti. On vaikea sanoa, mitä olisin halunnut kuulla tai millaisen tarinan olisin hyväksynyt, mutta minulla tämä kirja ei ainakaan lähtenyt käyntiin helposti. Mielestäni kirjassa käynnistyi tarina vasta noin 500 sivun kohdilla eli aika kauan sai odotella. Siihen saakka lukeminen oli minulle ihan karseata taistelua, jotta en hyppisi liikaa sivujen ohi. Yksinkertaisesti elämä Ranskassa ei ollut kovinkaan mielenkiintoista mielestäni lopun kommelluksia lukuun ottamatta.

Luin, että monet muut bloggaajat pitivät varsinkin alusta ja lopusta, joista minä en taas pitänyt ollenkaan. Roger ja Brianna olivat hahmoina varsin mitäänsanomattomia mielestäni. Tai no, Brianna vaikutti todella ärsyttävältä. Eikö hänen pitänyt olla 20-vuotias? Tuntui enemmin 12-vuotiaalta. Clairesta taas jäi jotenkin väsähtänyt mielikuva. Paitsi, että hän ei tietenkään ollut rapistunut yhtään ulkonäöltään.... Mutta härän luonteella taistelin sekä alun että aivan lopun läpi.

Kävin melkoista väsytystaistelua oikeastaan melkein viimeisen 200 sivun kohdille. Siitä tarina lähti vetämään minua sisään kuin juna ja lopussa huomasinkin jo pitäväni taas kirjasta ihan mielettömästi. Yhtäkkiä pidinkin lopusta, vaikka olin sitä kohtaan hyvin skeptinen ja negatiivinen etukäteen (olin lukenut sen etukäteen :D). Kaiken kaikkiaan jäi siis todella ristiriitaiset tunteet tästä kirjasta. Alkuun toivoin vain, että saisin kirjan nopeasti luettua, kun se tuntui niin tuskaiselta ja lopussa sitten jo itkin ja elin ihan täysillä mukana tarinassa. Ihan kuin itse olisi pitänyt erota siinä samassa. Hämmentävää.

Gabaldon on ilmeisesti valinnut sellaisen linjan, että aikamatkustuksessa historian kulkua on mahdotonta muuttaa. Ikään kuin kaikki olisi jo ennalta suunniteltu etukäteen. Tässä kirjassa tuo aikamatkusajatuksella pelaaminen toimi vielä hyvin, mutta en ole varma, miten tämä aikamatkustushomma toimii, jos sillä aletaan venkslata paljon tulevissa kirjoissa.

Sitten hämmennyksen/ärsytyksen aiheita. Edelleen oli joitain samoja asioita kuin ekaan kirjaan, mutta en jaksa niitä kaikkia kirjoittaa. Jälleen kerran SPOILER ALERT seuraavien numeroitujen kohtien verran!

1. Ongelmien ja selkkausten määrä. Tuntuu, että näissä kirjoissa on liikaa ongelmia eikä yhtä yksittäistä pääprobleemia meinaa saada kaivettua sieltä välistä. Tai no, ensin ei tapahdu yhtään mitään ja sitten yhtäkkiä ongelmia tuleekin jatkuvalla syötöllä. En lukijana ehdi rauhoittaa itseäni lainkaan. Sitten taas toisaalta onhan se mielettömän koukuttavaa ja jännittävää, kun koko aika saa pelätä päähenkilöiden puolesta. Näitä lukiessa, kun tuppaa käymään niin, että kiintyy kovasti ainakin Jamieen ja Claireen. Mutta ehkä ongelmani on näissä, että toisiin ongelmiin käytetään liian vähän aikaa minun mielestäni. Esimerkiksi Clairen ollessa sairaalassa sairaana itse, olisin toivonut siitä paistavan enemmän läpi sellainen elämän ja kuoleman taistelu.

2. JA MIKSEI SE NAINEN OSAA IKINÄ HOITAA ITSE ITSEÄÄN POIS PULASTA?!? Kaipa minä olen nykyään ihastunut sellaisiin Katniss Everdeenin ja Trisin tapaisiin itsenäisiin puurtajiin. Ilmeisesti vasta tulevaisuudessa naiset ovat kykeneväisiä johonkin järkevään. Mutta toisaalta, onhan se ihana ajatus, että kyllä Jamie pelastaa... Eli kyllä minä tästäkin pääsen yli.

3. Lääkärijutut. Claire vaikuttaa tekevän diagnooseja kuin kokenutkin lääkäri. Tubinkin onnistui diagnosoimaan, en ole ihan varma mistä sen tiesi annettujen tietojen perusteella. Minun mielestäni tauti olisi voinut olla mielestäni mitä tahansa myöhäisvaiheen kupasta keuhkokuumeeseen. Tähän sairaskertomuksiin kohdistuvaan ärsytykseen vaikuttaa myöskin se, että välillä tuntuu kuin lukisi jotain koulukirjaa, kun tulee monta sivua jotain sotakohtauksen potilaiden hoitoa. Tiedän, että toiset alaa opiskelevat ihmiset taas tykkäävät lukea näitä, mutta minä olen varmaan sitten se poikkeus, joka ei halua. Ihmettelen toisaalta myös, miten alaa tuntemattomat jaksavat lukea näitä. Mielestäni nämä kuuluvat usein niihin turhiin sivuihin, jotka eivät liikuta tarinaa suuntaan eikä toiseen ja näitä voi olla todella monta sivua hyvinkin yksityiskohtauksin kuvauksin. En vain ymmärrä ketä muuta nämä yksityiskohtaiset tiedot anatomiasta kiinnostavat. Joten kertokaa :D

4. Edelleenkin ne konfliktit Jamien ja Clairen välillä. Tai pikemminkin niiden olemattomuus. Mikään ei ärsytä minua enempää kuin kiistat, jotka vaikuttavat infernaalisilta ja merkittäviltä ja jotka kuitenkin ratkeavat kuin itsestään. Kaikki "pahat" teot Gabaldon pyrkii hyvittämään aikomuksilla tai muulla. Esim. Clairen ja Ludvigin seksi oli mitäänsanomatonta (eli ei mitään väliä, ei kiistaa siitäkään, oliko sitä pakko sitten edes olla ollenkaan) ja Jamie puolustikin töppäillessään vain prinssin tavoin Fergusia (eli sitäkään ei tarvinnut oikeastaan sopia, koska se olikin ok).


Mikäli et ole vielä Gabaldonin Matkantekijä-kirjoja lukenut, niin suosittelen näiden kahden ensimmäisen perusteella kyllä ehdottomasti lukemaan. Tämä on niitä kirjoja, joiden maailmaan uppoaa, vaikka ei haluaisikaan. Lopussa elää ihan täysillä mukana tunteissa ja toivoo, ettei tämä sarja koskaan lopu, koska haluaa palata sinne maailmaan aina vain uudestaan. Gabaldon osaa kyllä kirjoittaa todella pitkästyttävästi, mutta myöskin todella otteessan pitävän tarinan. Kyllä minun maailmani ainakin olisi köyhempi ilman näiden kirjojen lukemista.

Joskus näitä on verrattu hairlekiineihin ja pahimpana loukkauksena sanottu 50 Shades of Greyn tien tasoittajaksi. Ei tämä tietenkään ole juoneltaan niin surkea kuin viimeksi mainittu on, mutta kyllä tämä vain muistuttaa kovasti juurikin sen kategorian kirjaa. Mies, joka on todellinen urho, joka pelastaa kaikelta. Nainen on tietysti fiksu, vahva (???) ja kaunein ikinä. Kyllähän näissä kaikissa kirjoissa kuitenkin juoni sinällään on sivuseikka sen suuren rakkaustarinan rinnalla. Matkantekijä-kirjoissa sattuu olemaan vain keskimääräistä parempi tarina takanaan.

Seuraavaksi ajattelin taistella Allegiantin loppuun. Siitä kirjoituksesta ei tule kaunista... :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!