Marie Lu: Prodigy (Legend #2)

 Kuva täältä

Jos et ole lukenut Legendiä ja inhoat aivan minimaalisiakin spoilereita, niin suosittelen jättämään tämän postauksen välistä, sillä luonnollisesti jo pelkkä kakkososan pääidean kertominen voi spoilata jotakin ykkösosasta. Pyrin pitämään tämän kuitenkin siistinä spoilereista. Joka tapauksessa suosittelen tätä sarjaa kaikille dystopiasta pitäville, jos joku on sattunut olemaan yhtä hidas kuin minä ja on jäänyt tämä sarja huomioimatta.

Prodigy jatkuu siitä, mihin Legend viimeksi jäi. June on Dayn kanssa pakomatkalla ja he pyrkivät Patriotsien luokse eli sellaisten henkilöiden, jotka haluavat syöstä vallasta Republicin ja Electorin sekä yhdistää Amerikan takaisin yhdeksi valtioksi. Dayn on erittäin kipeä ja patriotsit ovat vähän nihkeitä avunannon suhteen ja vaativatkin vastapalvelukseksi Dayltä ja Junelta melkoisen isoa palvelusta, johon he epätoivoisessa tilanteessa suostuvat.

Tämän kirjan kanssa minulla oli vähän jännä ennakkoasetelma. Olin valmistautunut kaikin mahdollisin keinoin vihaamaan tätä Prodigyä, jotten tippuisi niin korkealta alas, sillä minulle on käynyt nyt pariinkin kertaan niin sarjojen kanssa. Jatkuvasti lukiessani yritin keksiä syitä sille, miksen pitäisi kirjasta, mutta se oli suorastaan mahdotonta. Marie Lu on niin perehtynyt asioihin, hän on selvästi miettinyt koko trilogian kulun jo etukäteen ja kaikki on niin loistavan huolellisesti aseteltu lukijan eteen eikä tarina pysähdy hetkeksikään junnaamaan paikoillaan. Siinä ei paljoa nokankoputtamista silloin löydy vaikka kuinka yrittäisikin.

Legend-sarjaa voisi verrata mielestäni Divergent-sarjaan sillä erotuksella, että tämä sarja on minun mielestä kokonaisuudessaan vain paljon vahvempi. Siinä missä Roth tuntui keksivän päästään genetiikan lakeja, on Lu oikeasti perehtynyt ainakin siinä määrin lääketieteeseen, että menee minulle läpi. Maantieteestä en nyt luonnollisesti ymmärrä yhtään mitään (tullut tulvia jonka vuoksi osa jenkeistä peittynyt veden alle, mikä johtanut yhteiskunnan muuttumiseen), mutta uskoisin senkin olevan edes jossain määrin hanskassa näissä. Kuten olen jo sanonut useampaan kertaan, niin näistä jotenkin paistaa läpi, miten huolellisesti nämä kirjat ovat suunniteltu. Lu pitää kuitenkin lukijan tarkoituksellisesti vähän pihalla kaikesta, joten jännitys pysyy yllä ja oikealla hetkellä paljastaa aina lisää. Mielestäni kaikki tapahtumat olivat tärkeitä tarinan kannalta ja kuljettivat sitä eteenpäin ja näissä ehtii lyhyestä pituudestaan huolimatta tapahtua paljon ja asiat muuttua.

Parasta antia ovat varmaan toimintakohtaukset näissä kirjoissa. Varsinkin lopussa tapahtumien kuvaus oli kyllä niin eläväistä, että ne näkee päänsä sisällä ja minä ainakin elin mukana niissä ja kuvittelin kiipeileväni pitkin seiniä tai milloin mitäkin. Näitä toimintakohtauksia on myöskin jokaisessa kirjassa eikä mikään kirja keskity pelkästään vatvomaan vain joitakin filosofisia kysymyksiä, mikä oli huojentavaa huomata, sillä odotin paikallaan junnaavaa jauhantaa ja turhanpäiväistä kinastelua. Minä niin toivon, että näistä tehdään elokuvat.

Samalla, kun näiden kirjojen vahvuus on se, että ihmissuhteet eivät missään vaiheessa hallitse juonta vaan juoni pitää ihmiset hyppysessään, on se myös niiden heikkouskin. Näissä kaikki on persiillään pääparin välillä jo alusta lähtien eivätkä tarinan koukerot suinkaan pyri helpottamaan heidän suhdettaan ja Prodigyssä se koetteli jo parin uskottavuutta. Itse ainakin pohdin useampaan kertaan, että voiko kaksi ihmistä mukamas niin lyhyen tuntemisen jälkeen, josta suurin osa on ollut alamäkeä, todella pitää toisistaan niin paljon. Ja se lyhyt tunteminen oli kyllä oikeasti todella lyhyt. Jotenkin olisin kaivannut paljon enemmän rakennusta heidän suhteelleen. Lukijana sitä kuitenkin kannusti heidän suhdettaan, sillä Day ja Junehan toimivat vuorotellen kertojina, joten siinä tietysti tykästyy heihin molempiin ja ymmärtää miksi he sopivat toisilleen. Mutta kuitenkin jokin pieni pala jäi uupumaan siitä, että heistä pitäisi parina eikä vain kahtena erillisenä henkilönä.

Pieni harmistuksen aihe näiden kanssa on se, että päähenkilöt ovat mielestäni himpun verran heikommin kirjoitettuja kuin tarina. Sinänsä dystopioiden joukossa henkilöt ovat sitä aika peruskauraa ja ihan ok, mutta niin hienosti kirjoitetun juonen rinnalla odottaisi ehkä askeleen verran parempia henkilökuvauksia. June on ehkä vähän turhankin täydellinen ihmisolento, todella fiksu ja äärettömän kaunis, mutta toisaalta aika perinteinen dystopiatyttö. June kyllä parani mielestäni hahmona Prodigyssä. Day oli edelleen samaistuttavampi kaikkine vikoineen, mutta Prodigyssä hän kävi lähellä sitä rajaa, että hänestä ei pitäisi, sillä viha ja suuttumus teki hänet melkoisen raskaaksi henkilöksi. Ja vaikka June ja Day toimivat minämuotoisina kertojina, jäi minulle ehkä hieman sellainen sivustaseuraajaolo enkä osannut samaistua heihin aivan samalla tavalla kuin yleensä dystopioita lukiessa. En muista heistä näin jälkeenpäin juuri muuta kuin, että he ovat perushyviä tyyppejä ja kovin jaloja ihmisiä. Sen sijaan muistan heti jotakin hauskaa ja persoonallista liittyen esimerkiksi The Selection-sarjojen henkilöihin, vaikka ne kirjat olivatkin huonommin kirjoitettuja ja henkilöt raivostuttavampia.

Mutta Prodigy oli todella hyvin kirjoitettu, aivan erinomainen kakkososa trilogiassa ja henkilötkin loppujen lopuksi riittävän hyviä ja pidettäviä. Loppu oli kyllä sitten taas niin sydäntä riipaiseva. Ai että.