Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan!

Toivottavasti kaikilla oli mukava juhannus :) Itse olen kotiutunut juhannuksen vietosta ja valmiina jatkamaan töiden paiskimista. Kirjojen lukemisesta ei tullut yhtään mitään reissussa, mutta se ei oikeastaan harmita, kun muuten olen saanut luettua niin mukavasti verrattuna normaaliarkeen.

Katselin joskus aikoinaan sen Himoshoppaaja-elokuvan ja ajattelin, ettei minulle voisi olla mitään iloa sen tyyppisistä kirjoista, ja tehokkaasti olen skipannut kaikki Sophie Kinsellan teokset. Köyhänä opiskelijana jouduin kuitenkin jälleen kerran ottamaan hatun käteen ja astelemaan kirjastoon. Olin siellä eksyksissä ja kamalassa kiireessä ja äkkiä tuli sitten vain kiskaistua joitakin kirjoja, joista yksi on siis tämä Soitellaan, soitellaan! Kinsellalla oli varsin vaikuttava rivi kirjoja, joten tämä valikoitui lähinnä takakannen pikaluvun perusteella enkä kyllä voi sanoa katuvani valintaani.

Kuva täältä

Soitellaan, soitellaan! kertoo Poppystä, joka on menossa naimisiin kuukausi sitten tapaamansa miehen, Magnuksen, kanssa. Poppy hukkaa Magnukselta saaman arvokkaan smaragdisormuksen, joka on ollut Tavishien suvussa jo pitkään. Samana päivänä häneltä varastetaan myös puhelin, mutta neuvokkaana naisena hän löytää roskapöntöstä itselleen puhelimen, joka kuuluu Sam Roxtonin sihteerille. Poppy ei pysty elämään ilman puhelinta ja tekee sopimuksen Samin kanssa, että saa lainata puhelinta siksi aikaa, kunnes sormus löydetään, jos Poppy hoitaa viestien välittämistä puhelimen kautta sillä välin. Poppy ei kuitenkaan malta olla puuttumatta puhelimesta aukenevaan Samin elämään ja päättää järjestellä Samin asioita salaa.

Soitellaan, soitellaan! on juuri sellainen höpsö chicklit kirja, jolta ei kannata odottaa järkevää naissankaria, hahmon kehitystä tai yllättävää juonta, vaikka kyllä tämä kuitenkin onnistui minua hiukan jopa yllättämäänkin. Minä satuin lukemaan tämän kirjan juuri sopivaan aikaan, sillä olin hyvin väsynyt työasioiden vuoksi, ja kirjan höpsöt jutut ja hassut tempaukset rentouttivat ja piristivät kyllä erittäin mukavasti. Nauroin ihan ääneen pariin kertaan lukiessani tätä, niin hyvälle mielelle tästä tulin.

Kirjan suurin heikkous on sen hahmot. Päähenkilö Poppy Wyatt on todella lapsellinen ja ärsyttävän dramaattinen kaikkien asioiden suhteen. Hänellä oli hirvittävän huono itseluottamus ja hän antoi kaikkien muiden polkea häntä maahan, ja samaan aikaan hän yritti miellyttää kaikkia muita parhaansa mukaan. Mutta niin ärsyttävä kuin Poppy ikinä olikaan, ei häntä voinut ottaa tosissaan enkä itse jaksanut vetää herneitä nenään hänen hölmöilyistään ja erikoisesta ajatuksenjuoksustaan. Muuten hahmoista hermoja raastoivat lähinnä Poppyn ystävät, jotka olivat minun mielestäni ihan hirveitä ystäviä, ainakin toinen heistä. Henkilöistä paras oli tietysti tarinan miessankari, jonka takia kirjaa jaksoi lukea huomattavasti paremmin. Hänessä oli erityisen ilahduttavaa se, että hän ei ollut mikään varsinainen unelmien prinssi, vaan saattoi käyttäytyä epähuomioivasti.

Minä itse olin onnellinen siitä tunteesta, joka minulle jäi aina tämän lukemisen jälkeen. Ongelmia tuli ja ikäviä juttuja kohdattiin, mutta kaikesta selvittiin. Jäin vain toivomaan, että kirjasta olisi tehty elokuva, mutta ilmeisesti ei.

Kenelle: Kevyttä kirjaa etsivälle, joka ei kaipaa liian vakavasti otettavia henkilöitä.