Jokseenkin elossa

Alkuvuosi on ollut todella raskas koulun osalta, mutta pikkuhiljaa alkaa näkyä valoa tunnelin päässä tai ainakin hetkittäisiä rauhallisempia hetkiä. Vapaa-ajan lukeminen on jäänyt aivan taka-alalle ja kerran meinasin jo kirjoittaa Gabaldonin Syysrummuista, että se on todella huono ja keskeytän sen kokonaan, mutta keräsin kuitenkin itsehillintäni kasaan ja päätin, että taistelen sen loppuun (koska olen idiootti, jos joku ihmettelee, että miksi ihmeessä). Seurauksena siitä, että Gabaldonin lukeminen on ollut kaikkea muuta kuin rentouttavaa, olen katsellut muutamia TV-sarjoja rentoutuakseni.

Minulla ei siis ole mitään kerrottavaa kirjoihin tai telkkariin liittyen, joten kirjoitan koulusta. En mitenkään ihan hirvittävästi haluaisi puhua aiheesta, mutta jos nyt vähän sohaisen sinne päin, niin ehkä selviän siitä elävänä. Monta kertaa hakiessani yritin etsiä lääkisblogeja ja saada niistä lisätsemppiä hakemiseen, kun väsymys iski päälle. Hakuaika oli todella kuluttavaa ja stressaavaa aikaa. Koskaan ei voinut olla varma tekeekö kaiken sen työn turhaan ja heittääkö vuosia hukkaan elämästä yhden ammatin tähden. Ehkä joku saa tästä tsemppiä itselleen tai sitten ihmisiä kiinnostaa muuten vaan nämä asiat.

Nämä faktat koskevat nyt vain yhtä ainoata yliopstoa Suomessa enkä mene takuuseen niiden paikkansa pitävyydestä muiden osalta.

1. Paluu peruskouluun. Lääkis ei ole kovinkaan yliopistomainen koulu valinnaisuuden ja vapauden osalta vaan meille isketään lukujärjestykset käteen aivan kuten ylä- ja ala-asteella ja niitä on noudatettava. Meillä ei ole varsinaista luentopakkoa, jollainen ilmeisesti joissakin lääkiksissä on. Muuten meillä on viikossa vähintäänkin kaksi pakollista menoa koulun osalta, useimmiten enemmän. Ne voivat olla esimerkiksi seminaareja, ryhmätöitä tai tutoreita. Mitä pidemmälle koulu menee, sitä enemmän se vaatii aikaa ja omistautumista ja tällä hetkellä pakollista on kyllä melkeinpä joka päivä. Minä olen henkilökohtaisesti pitänyt aina enemmän siitä, että en joudu itse käyttämään aikaa ja energiaa aikataulujen suunnitteluun enkä ole siitä syystä mitenkään erityisen katkera vapauden puutteesta. Lääkiksessä ei siis joudu taistelemaan sen perinteisen yliopisto-ongelman kanssa eli itsensä aikataulussa pitämisestä ja mielettömästä vapaudesta kaiken suhteen.

2. Pakolliset menot. Kuten jo mainitsin, meillä todellakin on erikseen määriteltyjä pakollisia menoja. Uskoisin, että tämä tutkinto on yksi yliopiston nihkeimmistä oman päätäntävallan suhteen. Pakollisista opinnoista ei voi olla poissa ja tuntuu vähän siltä, että sairauskaan ei ole riittävän hyvä syy. Oli se pakollinen sitten miten turha keissi tahansa. Nykyään siihen on onneksi puututtu ja yhdestä pakollisesta saa olla pois sairauden vuoksi. Suorastaan ruhtinaallista. Vaikka meillä on paljon muihin yliopistotutkintoihin verrattuna pakollista läsnäoloa (uskoisin näin), niin me joudumme luultavasti palauttelemaan kaikenlaisia töitä paljon vähemmän ja opiskelu on aikalailla itseopiskelua. Sehän tarkoittaa suomeksi sitä, että suurin piirtein kaikki vapaa-aika menee opiskelulle, jos haluaa päästä tenteistä läpi ja olla kunnollinen ihminen. Töidenkin teko on vähän haastavaa, kun kouluaikatauluja ei aina tiedä edes kahta viikkoa eteenpäin. Mielestäni tähän kannattaa varautua siten, että pitää koulun ensisijaisena ja sopii muut menot, kun tietää koulujutut etukäteen.

3. Lukuaika ei koskaan riitä. Kuten sanottua, meillä on paljon itseopiskelua ja siitä syystä pakaralihakset ovat tärkeimmät lihakset lääkiksessä. Välillä tuntuu kyllä vähän kohtuuttomilta koulun odotukset opiskelustamme. Pitäisi lukea useita satoja sivuja asiaa muutamassa illassa ulkomuistiin ja todella tärkeää asiaa tulee liukuhihnalta toisensa perään. Mutta sitä se elämä on. Olen sitä mieltä, että vaativa pääsykoe on oikeastaan melko hyvä testi lääkiskestävyydelle. Lääkiksessä pärjää helposti, jos on jaksanut taistella itsensä sisään uhraamalla pienen palan elämästään siihen. Tosin tulevaisuudessa sisäänpääsy voi helpottua ja saa nähdä miten tenttimisen kanssa käy ihmisillä.

4. Vierailla kielillä opiskelua. Muita lääkisblogeja lukiessani olen usein törmännyt kommenteissa kysymykseen siitä, pärjääkö lääkiksessä ilman, että osaa esimerkiksi englantia. Varmaan kaikki tutkinnot yliopistossa vaativat englannin osaamista, mutta kyllä lääkiksestä selviää ilman minkäänlaista kielitaitoakin. Varsinkin alkuun suurin osa kirjoistamme oli englanniksi, mutta ei siinä juuri kyselty, että osaako englantia vai ei eli jotenkin ne englantia taitamattomatkin räpiköivät itsensä läpi. Nykyään melkein kaikki kirjat ovat taas suomeksi. Melko olennainen osa lääketiedettä on tieteelliset artikkelit ja niitä täytyy osata lukea. Ikävästi ne sattuvat olemaan usein englanniksi. Onhan meillä myös englannin kurssi, mutta sen voi suorittaa tekemättä mitään itse, ainakin minun yliopistossani. Kokemukseni mukaan kielitaidostaan stressaavat osaavat kaikki oikeasti ihan hyvin kieliä ja ovat jokainen selvinneet tieteellisten artikkelienkin lukemisesta kunnialla. Jopa ne, jotka eivät mukamas osaa sanaakaan englantia.

Hmmm... Että sellaista :D Opiskeleeko joku tekstin lukenut jotakin toista alaa? Miltäs kuulostaa verrattuna lääkikseen näiden faktojen pohjalta?