Jenny Han: To All The Boys I've Loved Before (To All The Boys I've Loved Before #1)

Pääosan ajasta Lara Jean elää omassa fantasiamaailmassa päänsä sisällä. Hän lukee kirjoja ja haaveilee vuosisadan rakkaustarinasta, mutta tosielämässä Lara Jean tyytyy seurailemaan muiden rakkauselämää sivusta. Kaikki muuttuu, kun Lara Jeanin salaiset rakkauskirjeet lähtevät maailmalle. Ne ovat kirjeitä, jotka Lara Jean on kirjoittanut pojille ollessaan heihin korviaan myöten rakastunut. Niinpä on pienen kriisin paikka, kun nämä pojat saavat tietää Lara Jeanin syvimmät ajatukset.

...

Luin To All The Boys I've Loved Beforen kesällä ja tämä oli todellakin täydellistä kesälukemista. Aivan ihanaa höttöä ja sopi myös äänikirjaksi. Monet ovat huomatelleet siitä, että Lara Jean kuulostaa melko lapselliselta, mutta se ei tuntunut äänikirjan muodossa erityisemmin häiritsevän. Äänikirjaa kuunnellessani en myöskään ehtinyt suuremmin tylsistyä, mutta olihan tässä paljon sellaista tavallisen elämän makustelua, joka ei aina ole niin jännittävää.

Lara Jean on ihanan hupsu ja toi etäisesti minulle mieleen vähän minut itseni. Varmaan meillä kaikilla lukutoukilla on toisinaan myös huonona tapana upota fantasiamaailmaan ja "pelätä" elämää kirjan tällä puolen.

Lisäksi oli hienoa, että Lara Jean sai olla kirjassa oma itsensä tarinan alusta loppuun. Hänen ei tarvinnut muuttua "coolimmaksi" tullakseen onnelliseksi. Kirjan paras puoli on varmaankin sen lämmin tunnelma, joka jatkuu kirjan alusta loppuun. Song-Coveyn perheeseen haluaisi itsekin kuulua.

Elämän taavallisetkin jutut muuttuivat tässä niin mieltä lämmittäviksi ja Lara Jeanin välittömyys teki yksinkertaisistakin iloista lukijalle kiinnostavia. Olihan tämä näin lähempänä kolmikymppistä olevalle naiselle ehkä vähän turhan söpöstelyä, mutta aika ajoin sekin toimii :)

P. S. Pakkohan se Netflixinkin leffa oli melkein heti perään katsoa. Se onnistui kyllä mainiosti vangitsemaan kirjan tunnelman, lämpimät suositukset niin leffalle kuin kirjalle!

YA-haasteen koonti

Hanna Sivujen välistä -blogista aloitti helmikuun alussa YA-haasteen, jossa oli tarkoitus yrittää keräillä itselleen bingoa lukemalla nuorten aikuisten kirjoja. Haaste päättyi 1.8.2018 ja pienen loppurutistuksen avulla sain kuin sainkin yhden bingorivin kasaan. 

Alkuperäinen suunnitelmani oli, että ottaisin haasteen suht stressittömästi ja kyllähän haaste aika leppoisasti sujui. Luen lähinnä nuorten aikuisten kirjallisuutta, joten ihan hirveää taistelua ei tarvinnut käydä. 

Matkustelun ja muuton vuoksi muutama kuukausi oli lukemisten suhteen vähän hiljaisempaa, mutta sain kirittyä tilannetta kesällä. Haasteen ansiosta tartuin myös muutamaan sellaiseen kirjaan, joihin en olisi muuten tarttunut, esimerkiksi Jenny Hanin To All The Boys I've Loved Before -sarjaan. 

1. Kirja ei kuulu sarjaan: Meagan Spooner - Hunted
2. Kirjailija, jota et ole lukenut aiemmin: Sarah Beth Durst - The Queen of Blood
3. Jatko-osa sarjaan: Marie Lu - The Rose Society
4. Julkaistu vuonna 2017: Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia
5. Kirjassa on +400 sivua: Sarah J. Maas - A Court of Wings and Ruin
6. Kirjassa on mieskertoja: Siiri Enoranta - Nokkosvallankumous
7. Julkaistu vuonna 2018: Sara Holland - Everless
8. Kirja, jonka voit lukea päivässä: Holly Black - The Cruel Prince
9. Kirja käsittelee LGBTQ+ aihetta: Becky Albertalli - Simon vs. Homosapiens (suom. Minä, Simon)
10. Kirjasta on tullut/tulossa elokuva: Jenny Han - To All The Boys I've Loved Before
11. Äänikirja: Jenny Han - P. S. I Still Love You: Äänikirja
12. Kevyt romanssi: Jenny Han - Always and Forever, Lara Jean
13. Kirja omalta TBR-listalta: Kiersten White - And I Darken
14. Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918: Cynthia Hand, Brodi Ashton, Jodi Meadows - My Lady Jane
15. Uudelleen kerronta: Jessica Khoury - The Forbidden Wish

Tykkäsin tästä YA-haasteesta todella paljon. Se sopi minulle erinomaisesti lukemisten puolesta. Oli hauskaa, kun tuli vähän mietittyä tarkemmin omia lukemisia tarkemmin, ja toisaalta taas olen ollut vähän laiska lukemisten kanssa, mutta haaste piti minua kiinni lukemisessa. Bingon saaminen oli yllättävän haastavaa, kun suurimman osan ajasta luin haahuillen mitä sattuu. Lopussa tiesin, minkä rivin haluan ja luinkin sen saavuttamiseksi kaksi viimeisintä kirjaa.

Täytyy osallistua tällaiseen bingoon joskus uudestaan!

Sara Holland: Everless (Everless #1)

Semperan valtakunnassa aika on valuuttaa. Tarkemmin sanottuna verestä kerätty, rautaan sidottu aika, jonka avulla voi luovuttaa tai lisätä omaa aikaansa. Rikkaat verottavat köyhälistöä julmasti ja venyttävät omaa elinaikaansa maksimiinsa. Jules Ember kuuluu köyhälistöön, sillä Jules ja hänen isänsä pakotettiin pakenemaan aristokraattien suojista aikoinaan. Kun Julesin isä on kuolemaisillaan, on Julesin palattava Everlessiin keräämään lisää aikaa isälleen. Mutta Everlessiin palaaminen on vaarallisempaa kuin Jules olisi koskaan voinut arvata.

Everlessissä erityisen kiinnostavaa oli maailmanrakennus ja maailma, vaikkakaan minun mielestäni aivan kaikkea potentiaalia ei vielä ainakaan tässä ensimmäisessä osassa käytetty hyväksi. Jotenkin nämä elinajalla maksamisjutut ovat ihan hirvittävän mukaansa tempaavia ja kiehtovia. Se tuo jo itsessään omaa dramaatikkaa juoneen ja saa asetelmasta herkästi herkullisen epäreilun. Tätä ideaahan on käytetty vähän siellä sun täällä aiemminkin, mutta yhtään YA-kirjaa en ole vielä lukenut tähän liittyen.

Jules on päähahmona ihan hauska, joskin persoonaton. Hän saa aikaiseksi itsekin kaikenlaista hämminkiä eikä toisaalta ole pelkuri, vaan hoitaa hommat kunnialla loppuun. Jules sortuu melko usein kirjan aikana yhden pojan perään haikailuun, mikä latisti vähän minun tunnelmaani, kun olisin vain halunnut oppia lisää maailmasta, eikä toisaalta haikailun kohde ollut minulle mitenkään kiinnostavaksi pohjustettu.

Juoni ja tarina jäävätkin vähän haperoksi maailmanrakennuksen ja ihmissuhdeasioiden alla, mutta sanoisin, että kokonaisuudessaan Everless on perusvahvaa YA:ta. Maailma toimii ihan hyvin, hahmot ovat ihan ookoo, tarinassa on ideaa ja jättää vielä tulevaisuutta varten paljon auki. Kuitenkin romanssipuoli ehkä latisti minulta hieman tunnelmaa ja olisin ehkä muutenkin toivonut enemmän kaverisuhteita mukaan tähän, sillä niitä olisi ollut hyvä mahdollisuus rakentaa enemmänkin.

Kolme tähteä.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Dharan johtaa lapsista ja nuorista muodostuvaa Nokkoslaumaa. Dharan on aina tiennyt, että hänen on kannettava johtajan taakka ja johdetettava maailma vallankumoukseen, jotta asiat korjaantuisivat. Ympäristö on tuhoutunut, ruokaa ei ole ja ihmiset sotivat keskenään tulevaisuuden maailmassa. Kun Dharanin laumaan eksyy Vayu, mitätön nuori poika, syntyy poikien välillä erityinen suhde. Dharan ja Vayu kykenevät näkemään toisen maailman, paratiisin, yhdessä, ja Dharan on entistä vakuuttuneempi siitä, että hänen tehtävänsä on johdattaa kaikki parempaan maailmaan.

Olen "säästellyt" Nokkosvallankumousta omassa e-kirjahyllyssäni todella pitkän aikaa. Tarina on kuulostanut niin synkältä, etten ole omannut voimia siihen tarttumiseksi ennen kuin nyt. Yhteenvetona voisin sanoa, että olipas tämä ihana ja hirvittävä yhtä aikaa. Maailma on yksi kurjimmista dystopiamaailmoista, johon olen törmännyt. Luonto on pilalla, syöpä tulee, kun elää 40-vuotiaaksi ja kaikki sotivat keskenään. Lapset käyttävän pölyä ja syövät toisiaan nälkäänsä. Jotenkin tämä ilmastoasia ja maailman pilaantuminen tuntuu olevan hyvinkin tyypillinen aihe näissä suomalaisissa YA-kirjoissa.

Tähän kammotavaan maailmaan Vayun ja Dharanin häiriintynyt suhde sopi erinomaisesti. Suhde oli niin kieroutunut, että tarinasta sai kunnon ahdistukset itsellekin. Dharan piti Vayua valittunaan, mutta se ei tuntunut juuri muuta tarkoittavan kuin läheisyyttä Dharanin ehdoilla.

Dharan oli todella ristiriitainen henkilö - hänen nokkoslapsensa rakastivat ja palvoivat häntä, mutta lukijana oli vaikea nähdä Dharanissa mitään hyvää. Dharan käyttää pölyä ja ihmisiä hyväkseen, osittain tiedostamattaan ja osittain tahalleen. Hän suorastaan rakastaa olla parrasvaloissa ja on vakuuttunut, että johtajan osa on vain häntä varten tehty. Vayu taas ajoi minut lähes hermoromahduksen partaalle olemalla helppo tossutettava tuossa kummallisessa suhteessa.

Välillä mietin kesken lukemisen, että voinko oikeasti pitää tästä kirjasta lopussa, kun hahmot tuntuivat niin vastenmielisiltä jossakin vaiheessa, mutta kyllä näköjään. Sekä Dharanilla että Vayulla oli aivan selvä kehityskaari tarinassa. Lisäksi Enoranta osasi hienosti kutoa tarinaan sen viestin, että eihän kukaan meistä täydellinen koskaan ole, varsinkaan sellaisessa maailmassa kuin missä Nokkosvallankumous tapahtuu.

Tarina kiehtoi ja houkutti lukemaan, asiat liikkuivat hyvää tahtia eteenpäin. Kirjan loppu tuntui melko sekavalta ja kirja loppui hieman kuin seinään. Tulee aina vähän hassu olo, kun lukee suomen kielistä kirjaa eikä ymmärrä lopussa lukemaansa ja pitää kerrata muutamat viimeiset kappaleet. Näissä suomalaisissa nuorten aikuisten kirjoissa toivoisin myös aina vähän suureellisempia tarinoita yleisesti ottaen.

Hirvittävän ihana - neljä tähteä.

Pride-viikon teemapostaus

Yöpöydän kirjat -hostaa tänä vuonna jälleen Pride-viikon haastetta, johon päätin osallistua antamalla muutaman kirjavinkin sekä luin Becky Albertallin Minä, Simon -kirjan. Alkuun pari vinkkiä ja sitten vähän höpinää Albertallin kirjasta.

Kuva täältä

Leah Raeder/Elliot Wake - Black Iris

Elliot Wake kirjoitti ennen nimellä Leah Raeder, ja kirjailija itse on siis transsukupuolinen eli sinänsä sopii tähän viikkoon erinomaisesti. Black Iris on upea kirja, joka varmasti jakaa lukijat eri leireihin. Minä lopulta päädyin kirjaa rakastavien piiriin, mutta alkuun kirjan synkkyys ja ahdistavuus oli vähän liikaa minullekin. Päähenkilö Laney käyttää huumeita eikä käytännössä tunnu muutenkaan välittävän itsestään yhtään. Hän on juuri päässyt yliopistoon ja yrittää pyristellä eroon menneisyyden haamuista, mutta vanhat koukerot tuntuvat seuraavan häntä, vaikka uudet ystävät tuntuvat löytävän hänet tahtomattaankin. Kirjan jälkeen on pakko hengähtää hetki ja pohtia elämän tarkoitus jne. Tässä käsitellään montaa tärkeää asiaa, esim. mielenterveyttä, oman seksuaalisuuden löytämistä, väkivaltaa ja kostoa. 

Kuva täältä

Rainbow Rowell - Carry On

Ihan lempparini kaikista LGBTI+-suhteista on tässä. Itseasiassa minun kirjojen unelmapoikkis on juurikin Carry Onista :D Rainbow Rowellin Carry On samaan aikaan jotakin ihan hullua ja jotakin niin pirun sympaattista. Black Iriksessa tarina on miljoona kertaa parempi, mutta tässä on jotakin sitä mystistä puoleensa vetävää.

Käytännössä tämä on Harry Potter fanfictionia, Simon Snow on "valittu" pelastamaan maailma, mutta mikään ei tunnu toimivan oikein hänen kohdallaan. Hänen kämppiksensä velhokoulussa on hänen verivihollisensa, urpo Baz, joka kiusaa Simonia minkä muilta tekemisiltään ehtii ja saattaa olla vampyyri. Taikasauvat eivät juurikaan tottele Simonin mieltä ja kaiken lisäksi hänen mentorinsakin tuntuu välttelevän häntä.

Tämäkään ei todellakaan ole kirja kaikkia varten. Idea Harry Potter -fanfictionista näin tosissaan tehtynä on jo itsessään niin hullu, ja maailmanrakennus oli vähän kökköä. Parempaakin fanficiä on varmasti olemassa, mutta, jos tätä hullua tarinaa pystyy ymmärtämään ja siihen pääsee mukaan niin kuin itse pääsin, tämä viihdyttää aivan varmasti. 

...

Näiden lisäksi olen myös lukenut äskettäin Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksen, josta on tulossa postaus lähiaikoina, ja joka käsittelee LGBTI+-aihetta. Samoin Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ykkösosa oli aivan ihana, mutta sarja on unohtunut jostakin syystä kesken eikä nytkään houkuttele lukemaan.

...

Ja Pride-viikon kunniaksi luin Becky Albertallin Minä, Simon -kirjan. Simon on 16-vuotias nuori mies, joka on salanimen turvin laitellut sähköpostia toisen, omassa koulussaan koulua käyvän nuoren miehen kanssa. Nyt kuitenkin Martin kiristää Simonia, sillä hän on vahingossa päässyt käsiksi Simonin salaiseen sähköpostiin ja tietää Simonin salaisuudet. Simon joutuu tahtomattaan toimimaan Martinin "wingmaninä", jottei hänen seksuaalinen identiteettinsä leviäisi aivan kaikille.

Minä, Simon on kaikista positiivisin, lämpimin ja hauskin LGBTI+-aiheinen kirja, jonka olen lukenut. Itse en ole suuri nuorten aikuisten nykyaikaisen/romantiikan ystävä, mutta kyllähän tämä sydämen silti sulatti. Simonin kasvutarina oli niin söpö ja onnistui niin hyvin tekemään lukijan onnelliseksi, että eihän siinä muuta voinut kuin seurata hauskaa tarinaa. Jonkin verran syvyyttä olisin toivonut tälle tarinalle ja ehkä vähän ilonpilaajana olisin halunnut draamaattisemman lopun, mutta kyllä tämä silti viihdytti erittäin hyvin. Erityisen kivaa oli seurata kaveriporukan välistä dynamiikkaa, jotka tuntuivat hyvinkin aidoilta ja nostalgisilta näin vanhalle tädille :P Neljä tähteä!

Sarah J. Maas: A Court of Wings and Ruin (A Court of Thorns and Roses #3)

Minä taistelin pitkään sitä halua vastaan, joka aina hinkui ACOTAR-sarjan kolmannen osan perään. Minulla on Maasin kanssa vähän ristiriitainen suhde. Hänen kirjansa ovat jollakin tapaa mielettömän koukuttavia ja järkälemäisiäkin kirjoja saan häneltä helposti luettua kevyen kerrontatavan vuoksi. Mutta... Kaikki hänen sarjansa tuntuvat aina edetessään menettävän sen punaisen lankansa ja sisältävän enemmän jaarittelua osa osalta. Niinpä minua pelotti, mitä tämä 700-sivuinen järkäle pitäisi sisällään.

Feyre on takaisin Tamlinin luona ja joutuu esittämään osaansa onnellisena naisena. Hybern punoo joukkojaan ja suunnitelmiaan yhteen, ja kaikkien on valittava puolensa nyt. Kaikki tuntuvat olevan niin toisiaan vastaan, ja Feyren ollessa kostoretkellään Tamlinin luona, tuntuu kaikki menevän aina vain enemmän solmuun. Kehen voi luottaa taistelussa vapauden puolesta?

Aloitetaan siitä, mistä pidin todella paljon. Se oli ehkä se, että tämän sarjan pahikset osaavat todella olla pelottavia ja oikeasti pitää jännityksessä. Hybern osasi olla todella kuumottava ja jouduin ihan oikeasti ihmettelemään, että miten hänet voitetaan tässä pelissä. Tähän liittyy kuitenkin sellainen miinus, että pahikset ovat tässä kirjassa suurimman osan poissa ja ehkä 1/10 verran paikalla tarinassa, mikä on todella vähän ottaen huomioon kirjan pituuden.

Maas osaa myös rakentaa jännitteitä hyvin ihmisten välille. Tamlinin ja Feyren välit ovat todella erikoiset ja mielenkiintoista seurattavaa, mutta harmillisesti tämäkin osio kirjasta päättyy hyvinkin nopeasti ja keskittyy kaikenlaiseen muuhun turhaan. Night courtin kerätessä liittolaisia jännitteitä myöskin on kaikista suunnista tietysti ja ehtiipähän ystävystenkin välit rakoilemaan. Näiden juttujen seuraaminen oli ihan hauskaa viihdettä.

Mutta... Kylläpäs tämä oli pitkä kirja ja paljon mietiskelyä ja keskusteluja. Hahmojen kehityskaaret tuntuivat junnaavan jokseenkin paikallaan. Feyre on sama vanha Feyre, Rhys on sama vanha Rhys. Nesta kiukuttelee kaikille ja on koominen omalla tavallaan, mutta ehdin 700 sivun aikana jo vähän kyllästyä siihenkin. 

Kyllähän minä omalla tavallani myös nautin siitä, että sain nauttia näistä hahmoista ja heidän välisistään suhteista, mutta ehkä minä olisin halunnut jotakin uutta. Olin jo viime kirjassa pettynyt Rhysandiin ja siihen, että hän onkin kaikkia rakastava höppänänpöppänä. Ykköskirjassa luvattiin jotain ihan muuta. Mutta, ACOWAR on kyllä todellista ilottelua niille, jotka rakastavat näitä hahmoja ja varmaankin sarjan fanit saavat tästä ihan kelpoisen lopun tarinalle. Kolme tähteä.

Ja täydennetäänpäs taas vähän YA-kirjabingoa:

4. Erika Vik, Hän sanoi nimekseen Aleia: Julkaistu vuonna 2017
5. Sarah J. Maas, A Court of Wings and Ruin:  Kirjassa on +400 sivua

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)

Kun Corildonin pihalta lyötyy keskellä talvea ihmistyttö, Corildon huomaa kummien asioiden alkavan tapahtua. Tyttö ei osaa sanoa mitään muuta itsestään kuin että hänen nimensä on Aleia. Vaikuttaa siltä, että Aleia on pakenemassa jotakin, mutta ei osaa itsekään sanoa mitä ja pian Corildonkin sotkeutuu vyyhtiin mukaan. Corildon on seleesi, erilaisen lajin kuin ihminen edustaja, ja kykenee käskemään tuulia. Tuulia, joissa on myöskin tapahtunut viime aikoina jotakin erikoista. Yhdessä Corildon ja Aleia lähtevät selvittämään, mistä on kaikessa kyse, mutta matka on pitkä ja täynnä karikkoja.

Hän sanoi nimekseen Aleia on sellaista hyvinkin perinteistä fantasiaa, josta minä pidän todella paljon. Tässä on aivan ihana maailma, jota maalailtiin lukijalle mukavan rauhalliseen tahtiin. Siinä sekoittuu perinteinen fantasiamaailma ja -elementit sekä vähän stempunk-tyypppiset piirteet. Toiset lukijat ovat kokeneet rauhallisen alun ilmeisesti puuduttavana, mutta minä pidin todella paljon maailmanrakennuksesta, joka hiljalleen kuljetti tarinaa eteenpäin ja tutustutti niin erikoiseen maailmaan.

Paljon jäi vielä kertomatta ja selittämättä asioita, ehkä vähän turhankin paljon lopulta. Tämän kirjan ideaa oli oikeasti aika työlästä tiivistää omin sanoin tuohon ylle ja se johtui juurikin siitä, että vaikkaa maailmaa rakennettiin oikein olan takaa, osa asioista jäi silti niin puolitiehen. Esimerkiksi minä en oikein vieläkään osaa yhtään kertoa mitä nämä seleesit ovat. Toisaalta on kiva, että vielä on paljon opittavaa tästä maailmasta seuraaviakin osia ajatellen.

Corildon on hahmona hauska, sellainen vähän ärtsympi yksinäinen susi, joka saa kontolleen nuoren naisenalun, Aleian. Corildoniin onnistuttiin punomaan jo tässä ensimmäisessä osassa paljon kerroksia ja hänen kärsimyksensä ja kärttyisyytensä kiehtoivat minua äärettömästi. Seleesit ovat syrjittyjä tässä ihmisten maailmassa, ja Corildonin silmin pääsee hyvin kokemaan rasismia ja kiusantekoa toista lajia kohtaan.

Aleian suhteen sen sijaan olin ehkä hieman pettynyt, sillä häneen oli melkoisen vaikea samaistua, ja jotenkin ajattelisin, että tämäntyyppisissä kirjoissa se olisi tärkeää. Kirjan romantiikka ei myöskään puhutellut minua sitten laisinkaan, lähinnä kaikki romanttiset kohtaukset ja söpöilyt olivat vaivaannuttavaa luettavaa minulle.

Joka tapauksessa aivan mahtava aloitus sarjalle. Aleian ja Corildonin tarinaa raotettiin juuri sopivasti herättämään kiinostusta, mutta arvoituksellisuus heidän takanaan onnistuttiin säilyttämään. Paljon jäi odotuksia toista osalle, toivottavasti Seleesian näkijä onnistuu lunastamaan ne odotukset.