Katja Kettu: Kätilö

Kuva täältä

Takakannesta:
Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden.

Katja Ketun vahvaääninen romaani taikoo esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsiamien Suomen.

Katja Ketun kieli on omaa luokkaansa, kokonaisuuden loistokas osa.

Kuten varmaan blogin lukijat ovat huomanneet, luen todella vähän suomalaista kirjallisuutta ja sitäkin vähemmän mitään tosipohjaisia sotakertomuksia. Kätilö on kuitenkin vetänyt puoleensa Lapilla ja vähän hämärällä lupauksella - en yhtään tiennyt mitä tuleman pitää.

Äitini totesi Kätilöstä, että ei oikein tiedä pitikö tästä vaiko ei, ja sama täytyy minunkin todeta. Todella hämmentävä kirja. Tunteeni heittelivät tätä lukiessa laidasta toiseen ja aika paljon sain tehdä töitä itseni kanssa, että lopulta pystyin kunnioittamaan tarinaa.

Kätilössä risteää eri aikajanoja, joiden seuraaminen oli omalla tavalla ihan hauskaa, mutta äänikirjamuodossa menin kyllä vähän sekaisin tapahtumista. Ketun rikas ja muhkea kieli sopi kyllä erinomaisesti äänikirjamuotoon eikä häirinnyt ollenkaan. Tykkäsin oikeastaan todella paljon muhkeasta kielestä, vaikka olihan kuvailu melko suureellista toisinaan.

Eniten menin hämilleni kirjan pääjuonesta, Villisilmän ja Johanneksen rakkaustarinasta, joka jätti minut enemmän pahantuuliseksi kuin mitään muuta. Juurikin rakkaustarinan kuvailussa koko homma tuntui menevän niin yli, että ärsytti ja oli vaikea uskoa kirjan tarinaan ja ymmärtää sen kaikkia aspekteja. 

Mutta kuten sanottua, hetki tätä piti sulatella, mutta lopulta tulin siihen lopputulemaan, että minun ei tarvitse pitää tarinasta tai henkiöistä tai yhtään mistään, pitääkseni Kätilöä hyvänä kirjana. Täytyy vain hyväksyä se, että ihmisenä minä näen monet asiat niin eri tavalla, että en voi asettua näiden henkilöiden asemaan mitenkään. Ainakin tarina herätti minussa monia ajatuksia ja toi sodan lähelle.

 Neljä tähteä.

Kristin Cashore: Graceling (Graceling Realm #1)

Kuva täältä

Katsa on Graceling - ihminen, jolla on eriväriset silmät ja jotka syntyvät jonkinlaisen erityisen taidon kanssa. Toiset ovat hyviä leipomisessa ja toiset esimerkiksi jousiammunnassa. Katsalle on siunaantunut tappamisen taito, ja siitä johtuen hän on enonsa, kuningas Randallin, tappokone ja muiden likaisten töiden tekijä. Sitten Katsa tapaa prinssi Pon, pojan, jonka Grace on taisteleminen, ja Katsan elämä alkaa hiljalleen muuttua.

Gracelingissä on upea maailma, jossa on seitsemän valtakuntaa ja vähän keskiaikaistyyppinen asetelma. Valtakuntien kuninkaat eivät juurikaan tule toimeen toistensa kanssa ja kuningas Randallilla riittää omankin maan sisällä kurin pitämisessä puuhaa. Randall on toisinaan hyvinkin raivostuttava, surkea kuningas, mutta pidin siitä, miten häntä käsiteltiin kirjassa kiusankappaleena.

Monet Gracelingin lukeneet ovat valitelleet kirjan melko äänekästä naisviestiä ja täytyy sanoa, että ennen kirjan lukemista en ymmärtänyt täysin mistä on kyse. Pohjustuksena kerrottakoon, että Katsa on päähahmona vahva nainen, mutta helposti sympatiseerattava. Hän menee läpi vaikka kivestä ja hoitaa aina oman tonttinsa ja vaikka itse pidinkin paljon siitä, toki muutaman vian Katsaan olisi tietysti voinut valaa uskottavuuden lisäämiseksi.

Tämä ei kuitenkaan ole se varsinainen ongelma, vaan se, että Cashore esittää Katsan tavan elää ikään kuin ainoana oikeana tapana, jos ei halua olla sorrettu ja heikko nainen. Gracelingien maailmassa naimisiin meneminen on sama asia kuin että nainen luovuttaa oikeutensa päättää yhtään mistään. Katsa onkin päättänyt, ettei ikinä mene naimisiin, osittain toki myös muista syistä. En viitsi blogissa asiaa sen enempää avata, mutta minuakin ärsytti tämä yksioikoinen ajatus, jota kirjailija tuntui pakottavan lukijoille naisten asemasta kyseisessä maailmassa.

Mutta kokonaisuudessaan nuo mainitsemani asiat häiritsivät hyvin vähän, ja Gracelingin lukeminen oli virkistävä kokemus. Juoni soljui mukavasti eteenpäin, kirjassa oli paljon toimintaa ja Katsan kehittymistä kirjan aikana oli ilo seurata. Vähän harmistuin pahiksen heikosta rakennuksesta, mutta vain vähän.

Kaiken kaikkiaan neljä tähteä ja suosittelut nuorten aikuisten fantasiasta kiinnostuneille!

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar (Punainen kuningatar #1)

Kuva täältä

Mare on 17-vuotias taskuvaras maailmassa, jossa veren väri jakaa ihmiset kahteen luokkaan. Punaiset ovat köyhiä ja syntyneet palvelemaan hopeisia sodassa ja rahvaiden töissä. Hopeiset taas omaavat hirvittäviä voimia ja keskittyvät keskinäisiin valtataisteluihin. Mare on joutumassa sotilaaksi sotaväkeen, sillä hän ei omaa mitään muita taitoja, joilla voisi palvella hopeisia, kuin oman henkensä. Mare kuitenkin yllättäen päätyy hopeisten keskelle sattuman kautta, jolloin hopeisille paljastuu, että Marellakin on oma hirvittävä voima punaisesta verestä huolimatta.

Punainen kuningatar on kirja, jota olen tarkoituksella vältellyt. Arvostelut Punaisesta kuningattaresta ovat olleet melko ristiriitaisia - toiset ovat tykänneet ihan hirvittävästi ja toiset taas olleet sitä mieltä, että aika mitäänsanomaton teos. Itse ounastelin kallistuvani mitäänsanomattoman puolelle ja näin jälkikäteen voin todeta olleeni oikeassa. Punainen kuningatar oli juurikin "ihan ookoo", vähän ärsyttävä ja toisinaan ihan hauskaa hömppäviihdykettä.

Takakannessa kehuttiin tämän olevan yhdistelmä GoTia ja Outolintua, toisaalla taas Selectionia ja Gracelingia. No, tästä puuttuu Selectionin hauskuus ja päättömyys, ja GoTin ja Outolinnun toiminnallisuus. Gracelingiinkin vertaminen vaatii aika paljon mielikuvitusta. Olisin toivonut Punaiselle kuningattarelle joko kykyä nauraa itselleen tai sitten vaihtoehtoisesti parempaa tarinaa taakse. Selectioniksi kutsuminen kuvailisi kirjaa ehkä parhaiten.

Mare oli päähenkilönä hämmentävä, sillä minun oli hyvin vaikea tuntea häntä kohtaan minkäänlaista sympatiaa. Hän on katkera jo heti kirjan alussa monestakin asiasta, mutta ei kuitenkaan uppoa antisankarin muottiin. Kun Maren kyvyt tulevat ilmi, hänestä tehdään äkkiä morsian hopeisten prinssille, jotta häntä pystytään hallitsemaan hopeisten kuninkaallisten puolesta. Maren aika kuluukin suurimmaksi osaksi kirjaa opiskellen teen juomista ja hienojen naisten tapoja. Itse olisin toivonut kapinamieltä lisää Mareen ja pientä protagonistin tynkää.

Koska olin lukenut paljon kirjasta etukäteen, tiesin, että tässä on paljon perinteisiä YA-juttuja kierrätettynä eikä se nyt erityisemmin häirinnyt. Ei häiritse muissakaan YA-kirjoissa :D Enemmän häiritsi se, miten laiskasti esimerkiksi love triangle oli toteutettu. Ja tietysti se juoni... sitä jäin kaipaamaan huomattavasti enemmän kuin mitään muuta. Paljon tässä oli potentiaalia olla omaperäinen, mutta jonnekin hukkaan se kaikki valui.

Henkilöistä koukutuin kuitenkin Maveniin, jonka vuoksi tekisi mieli tarttua jopa seuraavaan osaan. Toinen vähän pelastava asia oli se, että kyllä tämän helposti sai luettua loppuun eikä lukeminen ollut varsinaisesti raskasta. Maailmanrakennus oli kirjassa myös hyvä puoli ja siitä täytyy ehdottomasti antaa pisteitä.

Summa summarum: Punainen kuningatar on kuin Selection, mutta hieman enemmän tosissaan tehtynä. 

Maria V. Snyder: Touch of Power (Healer #1)

Kuva täältä

Avry pystyy imemään ihmisten taudit itseensä ja tämän jälkeen parantumaan niistä nopeasti. Häntä kutsutaan parantajaksi ja vielä muutamia vuosia aiemmin parantajia pidettiin suuressa arvossa Avryn maailmassa. Sitten puhkesi rutto, jota parantajat eivät pystyneet parantamaan, ja heitä syytettiin sen luomisesta. Parantajia alettiin tappamaan petoksesta muita ihmisiä kohtaan ja Avryn piilotellessa todellista minäänsä, hän ei voi vastustaa kiusausta auttaa ihmisiä. Siitä syystä hän jää kiinni parantajuudestaan ja on joutumassa teloitettavaksi, kun nuori mies Kerrick ja hänen uskolliset soturinsa tekevät Avrylle tarjouksen. He pelastavat Avryn, jos tämä suostuu parantamaan heidän ystävänsä rutolta.

Tämä oli minun ensimmäinen kirja Snyderilta ja täytyy kyllä sanoa, että olen vakuuttunut ja valmis lukemaan lisää. Touch of Power oli todella viihdyttävä nuorten aikuisten fantasia, jossa oli taikuutta ja keskenään sotivia hulluja hallitsijoita.

Pidin erittäin paljon päähenkilöstä Avrystä, joka oli omapäinen ja omatoiminen nainen. Arvostin todella paljon sitä, että hän piti itse itsestään huolen ja pystyi huolehtimaan myös muista henkilöistä siinä ohella. Hänen matkaansa kundiporukan kanssa oli hauska seurata, sillä jätkäporukan ja Avryn kemiat naurattivat useampaan kertaan ja toisaalta taas herättivät hellyyden tunteita.


Mielestäni maailmanrakennus oli myös ensimmäiseen osaan ihan riittävää. Touch of Powerin maailmassa ihmisillä voi olla erilaisia taikuuden muotoja, joista parantajuus on siis yksi. Kerrickillä esimerkiksi on metsätaikuutta eli hän pystyy puuhastelemaan kaikkea kivaa metsään liittyen. Taikuuden lisäksi maailmassa oli sellaisia kukkasia kuin Death Lilies ja Peace Lilies, joista ensimmäiset ottivat ihmisiä sisäänsä ja tappoivat heidät. Karmeaa.

Kakkososaa en kuitenkaan taida lukea sen saamien huonojen arvostelujen vuoksi. Touch of Power ei lopu onneksi cliffhangeriin, joten on mahdollista lukea vain ensimmäinen osa. Vähän tuli haikea olo, sillä henkilöt ja maailma olivat sen verran ihanat, mutta haluan pitää muistikuvani pelkästään positiivisina tästä kirjasta.

I admitted being Kerrick's prisoner was my best option at this moment. Which said a lot about my life.

Ally Condie: Tarkoitettu (Tarkoitettu #1)

Kuva täältä

Tulevaisuuden maailmassa Yhteiskunta säätelee tarkoin kaikkea, jotta ihmisillä olisi mahdollisimman hyvä elämä. 17-vuotiaan Cassian elämässä on tapahtumassa suuria, sillä yhteiskunta esittelee hänelle hänen täydellisen kumppaninsa pariseremoniassa. Cassia odottaa mysteeristä kumppaniaan jostakin kaukaa Yhteiskunnasta, mutta yllättäen kumppaniksi onkin valikoitunut Xander, Cassian paras ystävä ja naapuri. Kun Cassia alkaa selailemaan saamiaan tietoja Xanderista, välähtää näytöllä toisen pojan kuva hetken aikaa ja Cassian pää täyttyy kysymyksistä. Tahtooko yhteiskunta aidosti hyviä asioita kaikille kansalaisilleen?

Tarkoitetussa on oikeastaan ihan mielettömän hyvä idea pohjalla ja nämä kontrollihullut yhteiskunnat ovat aina mielenkiintoista luettavaa. Harmillisesti en kuitenkaan erityisesti ihastunut Tarkoitettuun. Tarina liikkui hyvin hitaasti eteenpäin ja sen tiivistäminen muutamaan riviin saa sen kuulostamaan huomattavasti jännittävämmältä kuin mitä toteutus lopulta oli. En tiedä oliko se suomennos vai mikä, mutta teksti tuntui myös hyvin tönköltä.

Cassian maailmassa Yhteiskunnan päätöksiä ei saa kyseenalaistaa ja kaikkea vahditaan hyvin tarkasti. Kirjassa kuitenkin avataan todella vähän maailmaa ja itse jäin kaipaamaan parempia selityksiä monille asioille. Minä tykkään todella paljon scifistä ja erityisesti arvostan maailmanrakennusta niissä. Tarkoitetussa janosin jatkuvasti lisää tietoa Yhteiskunnasta, mutta en saanut juuri mitään. Lopussa olin todella ymmälläni siitä, mitä kirjassa tapahtui ja mikä tämän maailman idea oikeastaan edes oli.

Jaksan lukea vaikka minkälaista nuorten aikuisten kirjaa, jos romanssi on toteutettu hyvin, mutta Tarkoitetussa sekään ei oikein kolahtanut minun kohdillani. Alkuun empatiani olivat täysin Cassian puolella, kun muut kaverit saivat jännittäviä kumppaneita ympäri Yhteiskunnan, ja pystyin kuvittelemaan itseni tilanteeseen, jossa pitäisi hyväksyä se, että joutuisi itse menemään naimisiin friendzonessa olevan bestiksen kanssa. Yäh. Tätä aspektia käsiteltiin mielestäni todella hyvin, mutta se toinen romanssi puoli sitten taas oli minun mielestäni vähän pakotettu. 

Joten, paljon oli mielenkiintoista ajatusta pohjalla, jota ei kuitenkaan mielestäni sitten viety riittävän pitkälle tai päähenkilön tekoihin ja ajatuksiin saakka. Kaksi tähteä.

Lauren Kate: Langennut (Fallen #1)

Kuva täältä

Luce joutuu sisäoppilaitokseen, kun hänen poikaystävänsä kuolee hämärissä olosuhteissa. Lucea epäillään syylliseksi, mutta mitään ei voida todistaa, ja niinpä vanhemmat päätyvät siihen, että Lucea täytyy pitää silmällä. Sisäoppilaitos on hyvin ankea paikka ja sen muut oppilaat pähkähullun oloisia, mutta Luce sinnittelee mukana ja löytää uusia ystäviäkin. Oppilaiden joukosta salaperäinen Daniel vetää Lucea puoleensa, mutta poika tyrmää Lucen lähestymisyritykset kerta toisensa jälkeen.

Odotukseni olivat erittäin matalat tämän Langenneen kohdalla. Kehuja ei ole juuri mistään tuutista kuulunut ja siitä syystä olen yrittänyt vältellä tätä. Olen aina ihmetellyt sitä, että elokuvat tehdään mitä idioottimaisimmista kirjoista, ja sitten, kun yritin itselleni sitä perustella, en pystynyt luettelemaan kuin muutaman kirjan. Niinpä päätin ottaa härkää sarvista ja alkaa lukemaan myös näitä välttelemiäni kirjoja. Jos joku vaikka yllättäisi.

Eikä Langennut ihan niin huono ollutkaan kuin odotin. Yksi hauska puoli kirjaa lukiessa oli se, että pääsi ikään kuin palaamaan niihin teinivuosiin. Kuuluin sellaisessa muinaisjäänteessä kuin IRC-galleria muun muassa kanavaan nimeltä "haluan aina sellaisen ketä en voi saada" tms ja se oikeastaan on tämän kirjan aihe (voisivat vaihtaa vaikka nimeksikin). Tuossa kyseisessä kanavassa oli paljon jäseniä ja kaikki tietenkin teinityttöjä. Ei Kate siis ihan metsään ole mennyt tällä huikealla sanomalla. Itse toki toivoisin nuorten aikuisten kirjalta jotain vähän enemmän.

Luce tuntuu aina huomaavan Danielin läsnäolon ja hakeutuvan hänen seuraansa, vaikka  Daniel käyttäytyykin aina todella tökerösti Lucea kohtaan. Onneksi koulussa on myös Cam, joka vaikuttaa selkeästi kiinnostuneelta Lucesta, ja piristää hänen mieltään Danielin ilkeilyjen jälkeen. Silti Daniel on mielessä aina ja tuntuu ihmeellisen tutulta.

Välillä teki mieli kyllä repiä silmät päästä, kun kirjoitus oli hyyyvin typerää:

"Cam oli niin paljon selkeämpi, helpommin hahmotettavampi. Ikään kuin Cam olisi ollut algebra ja Daniel differentiaali- ja integraalilaskenta. Ja Luce oli aina rakastanut jälkimmäistä, sitä, miten yhden ainokaisen laskun todistamiseen saattoi kulua joskus kokonainen tunti."

Tämän pätkän luettuani pidin hetken taukoa ja mietin, että mitä minä juuri luin. Kielellisesti tämä kirja oli osittain ihan jees ja suurimmalta osin sellainen, että editoijalla olisi ollut töitä.

Ehkä eniten harmitti se, että tarinassa avataan niin vähän yhtään mitään juttuja ja juoni on aika näkymättömissä suurimman osan kirjasta. Lukijana kaipaisin selityksiä teoille ja motiiveja henkilöille. Kirjassa olevat paranormaalit elementit (enkelit) eivät myöskään päässeet laisinkaan oikeuksiin, kun niistä ei puhuttu laisinkaan neljäänsataan sivuun.

Varmaan seuraavassa osassa asiat selittyisivät (tai sitten eivät), mutta itse taidan skipata sen. Jos Twilight on aivan maailman paras kirja sinun mielestäsi ja haluaisit jotain vastaavaa, niin tämä tai sitten City of Bones voisivat olla hyviä vaihtoehtoja.

Kannattiko Langenneesta tehdä elokuva? Ei. Juoni on hyvin olematon ja enkelit ovat osana tarinaa hyvin vähän. Yllätyin kuitenkin positiivisesti sillä, että kirjan lukeminen ei ollut minulle täyttä tuskaa ja taistelua. Teksti oli kevyttä ja sivut kääntyivät helposti. Pystyin jollakin tasolla ymmärtämään teinitunteilua ja toisaalta sisäoppilaitoksen elämän seuraaminen oli viihdyttävää puuhaa.

Marissa Meyer: Winter (The Lunar Chronicles #4)

Winter on neljäs osa The Lunar Chroniclesissa ja tämä arvio voi spoilata aiempia osia.

Kuva täältä

Prinsessa Winter on Lunan kansalaisten mielestä Lunan kaunein ja kiltein olento, joskin vähän päästään sekaisin. Kuningatar Levana pitää Winteriä häpeäpilkkuna tämän hullunkuristen puheiden vuoksi, mutta sitäkin enemmän Levana inhoaa sitä, miten kaikki tuntuvat pitävän Winteristä niin paljon. Kun Winterille tarjoutuu mahdollisuus auttaa Cinderiä vallankumouksen luomisessa, Levana huomaa, että heikko ja surkea Winter saattaa olla yllättävän vahva niin halutessaan.

Winter oli todella, todella hyvä päätös tälle nuorten aikuisten sarjalle. Harvoin saa olla näin tyytyväinen. Pituutta Winterissä oli päälle 800 sivua ja se kyllä painoi jonkin verran minulla, sillä koulussa oli useampi juttu meneillään ja pientä turnausväsymystä. En kuitenkaan olisi luopunut yhdestäkään sivusta, sillä minun mielestäni näinkin huikean sarjan päätös vaati itselleen arvoisensa päätöksen ja kaikkien juonten pätkien solmimisen huolellisesti kokoon.

Winter oli ehdoton lempparini kaikista neljästä kirjasta, sillä sen juoni oli hyvin yhtenäinen, vahva ja monimuotoinen. Tässä tapahtui niin paljon. Winter ja Jacin olivat myös todella hyvät lisät jo tuttuihin hahmoihin. Winter on kaunis, mutta hän on psyykkisesti häilyväinen, sillä hän kieltäytyy käyttämästä omaa lunar-voimaansa. Jacin taas on aivan tavallinen pulliainen, palatsin vartija ja heikoilla manipulatiivisten voimien kohdalla. Tämän parin romanssi oli mielestäni kuitenkin jotenkin niin samaistuttava ja toisaalta ihana muistutus siitä, että kaikkien miesten ei tarvitse olla "super" millään muotoa ollakseen rakastettavia.

Mietin myös paljon sitä, miten hieno maailma näissä kirjoissa on ja kuinka laajasti maailmaa ollaan käyty sarjan aikana läpi. Ollaan oltu ympäri maapalloa ja nyt sitten kuun pinnalla Lunassa. Hahmoja on useampia kappaleita ja heistä kaikista tuli minulle tämän luku-urakan aikana hauskasti omalla persoonallisella tavalla tuttuja. Hyvin on onnistunut myös Meyer kutomaan aivan uudenlaisten tarinoiden lomaan vanhojen satujen pohjia.

Lunar Chronicles on siitä jännä tapaus minulle, että se on varmasti minun lempi-YA-sarja, mutta yksikään sen osista ei itsessään ole suosikkini kaikkien nuorten aikuisten kirjoista. Johtunee ehkä lopulta siitä, että vaikka kirjojen hahmot ovat oikeasti hyviä, heistä yksikään ei lopulta tullut minulle erityisen rakkaaksi. Olen myös pitkin sarjaa kokenut aina pientä ongelmaa lunar-väen uskottavuuden suhteen.

Mutta pakko antaa näinkin hienosta päätöksestä hienot viisi tähteä!

”Fine,” said Jacin, turning to Thorne. “You want to carry her first or shall I?”

Thorne raised an eyebrow. “Do you know how heavy she is?”

Cinder kicked him

He huffed. “Fine. You first.”