Sarah J. Maas: Heir of Fire (Throne of Glass #3)

Kuva täältä

Celaena on päässyt Wendlyniin ja on matkalla tätinsä, Maeven luokse, jotta saisi vastauksia siihen, miten voisi nurjertaa Adarlanin kuninkaan kammottavat voimat. Henkisesti Celaena on palasissa, sydän särkyneenä ja aivan pihalla siitä, kuka hän on ja mitä varten hän itse taistelee. Hänellä on jäljellä enää lupaus Nehemialle siitä, että hän vapauttaa tämän kansan orjuudesta. Wendlynissä hän joutuu kohtaamaan totuuden menneisyydestään ja voimistaan Rowan-nimisen keijun kouliessa hänestä Maeven hoviin kelpaavaa vierailijaa. Samaan aikaan Adarlanin kuninkaan hovissa Dorian ja Chaol valitsevat puoliaan ja kuningas kasvattaa hirvittävää armeijaansa.

Heir of Fire oli minun mielestäni ihan ok -kirja, mutta myöskin hyvin selkeä välikirja sarjassa. Tarinassa keskityttiin syventämään henkilöitä, mutta itse juoni ei liikkunut kokonaisuuden kannalta ihan hirvittävästi eteenpäin. Etenkin Celaena on hyvin eri tyyppinen tässä kirjassa verrattuna aiempiin. Hän on jopa masennuksen/toivottomuuden oloisessa tilassa, jota kuvailtiin mielestäni todella hyvin ja joka sai minut pitämään Celaenasta hahmona huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Hän sai ihan erilaista syvyyttä, kun hänen historiaansa avattiin tarkemmin ja hänen päivänsä eivät kuluneet mekkoja valitessa. Lisäksi Celaena oli tässä kaikista uskottavin salamurhaajana. Pieni itseäni häirinnyt juttu oli kuitenkin tietynlainen Celaena-paasaus/ylistys, jota Maas näytti harrastavan Heir of Firessä, ja joka toimi yksittäisinä kohtauksina hyvin, mutta voi muuttua pidemmän päälle sarjassa raskaaksi.

Kirjassa esitellään myös useita uusia hahmoja, mikä toi mukavaa piristystä ja vähän uutta verta. Itse pidin erityisesti Rowanista, Celaenan kylmän laskelmoivasta "tutorista", joka opettaa häntä käyttämään voimiaan. Rowan ja Celaena eivät tule toimeen erityisemmin, ja se teki kirjasta mielenkiintoisemman, vaikka tarina muuten vähän laahasikin. Tiedän, että osa lukijoista ei ole välittänyt Rowanista erityisemmin. Hän on vähän sellainen tietyllä tapaa ärsyttävän ilmiselvä hahmo, mutta minun mielestäni hän on tähän mennessä kiinnostavin mieshahmo sarjassa. (Mutta se nyt ei ihan hirvittävästi kerro.)

Kirjan suurin ongelma onkin sen tylsyys ja tappavan hidas tahti. Välillä kirja oli todella tylsää luettavaa ja itse päädyin skippailemaan muutamia kappaleita ja useampia sivuja surutta. Kirjan tahditus oli yksinkertaisesti pielessä. Sinänsä Celaenan tarinan hitaus ei haitannut minua ja itse asiassa pidin hahmon huolellisesta kasvatuksesta, mutta kirjassa oli tarinaa kerrottuna useamman muun henkilön silmin, joista yksikään ei kiinnostanut minua samalla tavalla kuin Celaena. Aina, kun olin ihan täpinöissäni, kappale loppui ja näkökulma vaihtui johonkin tylsempään.

Dorian oli ennen yksi lempihahmoissani ja minulla oli melko suuret odotukset hänen jatkolleen Crown of Midnightin jälkeen, mutta Heir of Firessä hänellä oli todella kuiva romanssi ja tasan nolla prosenttia hänen taikavoimien tutkimista. Tylsää. Chaolilla oli hitusen kiinnostavampi juonikuvio, mutta voi kiesus, että se liikkui hitaasti eteenpäin. Niin hitaasti, ettei minua oikeastaan kiinnostanut, mitä siellä päässä tapahtui. Sen lisäksi kirjassa on vielä yksi suurempi kertojaääni, noita nimeltään Manon. Manonin näkökulma oli oikeastaan todella kiva, mutta vasta sitten, kun pakotin itseni kiinnostumaan hänestä ja lukemaan hänen kappaleensa. Mutta ei niillä kappaleilla pointtia tuntunut olevan, kunhan vain läntättiin uusi hahmo joukkoon, joka luultavasti jossain vaiheessa sekoittuu tarinaan syvemmin.

Maasin vahvuus on ehdottomasti hyvin monipuolinen ja mutkikas maailma sekä onnistunut maailmanrakennus. Lisäksi hahmot ovat kaikki melko monimutkaisia ja jokaisella oli oma selkeä äänensä ja ajatusmaailma. Kirjan hienous meinaa kaatua vain liialliseen monimutkaisuuteen, ylettömään määrään hahmoja ja kliseisiin. Pitkät inspiraatiopuheet ja hahmojen kehuskelut kun uhkaavat mennä jo vähän melodramaattisuuden puolelle. Mutta juoni oli kirjassa kuitenkin lopulta suht onnistunut.

Kolme tähteä.

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Hiekkasotilaat (Routasisarukset #2)

Kuva täältä

Hiekkasotilaat on jatko-osa Routasisarukset-kirjalle ja siinä Taivaan ja Metsän välinen konflikti on edennyt avoimeksi sodankäynniksi. Sarim on päätynyt Raunioille Kääpijöiden petettyä hänet. Siellä hän yrittää selviytyä vaativasta elämästä ja löytääkin yllättäviä tuttuja joukosta, jotka auttavat häntä alkuun. Raunioille ilmestyy myös Taivas rekrytoimaan sotajoukkioita, joihin liittymistä Sarin yrittää vältellä. Lopulta Sarim kuitenkin joutuu liittymään Taivaan puolelle, ja sinne myös Utun tapaama Huria värväytyy. Samaan aikaan Utu matkustaa itään tutkimaan maailmaa ja yrittää oppia lisää omista kyvyistään ja juuristaan. Pian Utunkin on kuitenkin palattava seuraamaan Taivaan ja Metsän välistä selkkausta, jossa ei näytä olevan kuin häviäjiä.

Hiekkasotilaat jäi vähän vaisuksi kakkososaksi. Trilogia ei edennyt riittävästi ja kirjan lukeminen luisui selailun puolelle tappavan hitaan tahdin vuoksi. Hiekkasotilaiden tarinassa ei ole hirvittävästi muuta sisältöä kuin Taivaan ja Metsän välinen selkkaus, joten 400 sivua tuntui liialliselta määrältä sille. Lisäksi tarinassa oli useampi kertoja, joten tahti oli hyvin hidas kerronnan poukkoilessa paikasta toiseen ja kierrättäessä samoja tapahtumia eri henkilöiden silmin.

Maailmanrakennus on tämän koko sarjan suurin vahvuus, maailma on todella pitkälle mietitty ja kiinnostava. Mutta monimutkaisella maailmalla ei pitkälle pötkitä, jos henkilöt ovat puisia ja persoonattomia. Hiekkasotilaiden useista kertojista ainoastaan Huria jaksoi kiinnostaa ja hänkin rajallisesti. Muuten minulla ei herännyt minkäänlaisia empatian tunteita henkilöitä kohtaan. Itse jäin kaipaamaan erityisesti Marrasta kertojana ja hänen monimutkaisuuttaan hahmona. Utu taas lähinnä ärsytti, kaikki pojat rakastuivat häneen syystä X ja muutenkin hän oli melkoinen speshööl snowflake, joka kiukutteli kaiket ajat.

Kaiken kaikkiaan olen vähän hämilläni. Routasisaruksilla tuntui olevan useita asioita, joiden puolesta se puhui, mutta Hiekkasotilaat jäi hengettömäksi ja päämäärättömäksi verrattuna siihen. Minne oli kadonnut kaikki pohdinta syntymisen rajoittamisesta ja maailmaan oikeellisuudesta? Tarina keskittyi lähinnä poikien unelmointiin Utusta ja sotaan, joka ei jaksanut kiinnostaa, vaikka kirja kovasti yrittikin saada minut innostumaan siitä.

En sitten tiedä, että vaikuttiko kaksi kirjoittajaa siihen, että hahmot jäivät niin etäisiksi ja juoni hajosi niin kasaan tässä. Kirja kaipasi ehdottomasti enemmän vauhtia ja jonkun pointin. Ei kakkososa sarjassa voi olla pelkkää petausta kolmatta osaa varten. Kiviäkään ei kiinnosta hieno maailmanrakennus, jos kirjalla ei ole mitään pointtia ja henkilöt ovat tylsiä. Kaksi tähteä.

Julie Kagawa: The Iron King (The Iron Fey #1)

The Iron King oli random-valinta eräänä iltana, kun selailin e-kirjastossa luettavaa ja tämä sattui olemaan vapaana. Julie Kagawalta on oikeastaan enemmän kiinnostanut Blood of Eden -sarja (vampyyridystopia), mutta e-kirjastossa sitä ei valitettavasti ole ja tällä hetkellä olen niin köyhä, etten raaski sitä ostaa.

Puhun muuten keijuista aina näiden kirjojen kohdalla, joissa englanniksi käytetään sanaa fae, faery jne. Suomeksi parempi sanaa merkityksellisesti varmaan olisi haltija, mutta itse olen jotenkin juurtunut tuohon keijuun. Joten koittakaa kestää.

Kuva täältä

Meghan Chase ei ole oikein koskaan sopeutunut joukkoon ja on ollut koulussakin hylkiö. Hänen isänsä katosi, kun Meghan oli 6-vuotias ja sen jälkeen jokin on tuntunut aina olevan vähän hassusti. Kun Meghan huomaa jonkun stalkkaavan häntä ja hänen paras ystävänsä tulee ihmeellisen suojelevaiseksi sen vuoksi, huomaa Meghan, että kaikki ei ole aivan sitä miltä näyttää. Meghanille selviää, että hänen biologinen isä onkin keiju, ja Meghan joutuu keskelle vaarallista sotaa. Silloin Meghanin täytyy päättää, kuinka pitkälle hän on valmis menemään rakkaidensa tähden.

Kun aloitin kirjan lukemisen, mietin hetken aikaa, että mitä sitä taas tuli lainattua. Kirja vaikutti alkuun melko yksinkertaiselta ja päähenkilö kauniisti sanottuna vähän hitaalla käyvältä. Pelkäsin, että minkäänlaista toimintaa ei olisi tiedossa ja juoni olisi hyvin olematon kyhäelmä. Ensimmäiset noin 100 sivua kului silmiä pyöritellessä ja pohtiessa, että voisinko keskeyttää lukemisen. Mutta sitten kirja muuttuikin kiinnostavammaksi, tarina sai vähän moniulotteisuutta ja päähenkilön kohdalla ilahduin muutamaan otteeseen, kun hän olikin ihan fiksu ja kykeneväinen nuori tyttö.

Keijumaailma The Iron Fey-sarjassa eroaa hieman muista tähän mennessä lukemistani keijumaailmoista. Keijujen olemassaoloon vaikuttaa vahvasti muun muassa ihmisten usko heihin ja moderni maailma on vahvasti osana tarinaa. Keijut ovat kuolemattomia olentoja, jotka eivät välitä pätkänkään vertaa ihmisten olemassa olosta, vaan elävät omassa maailmassaan Neverneverissä. Inspiraatiota on haettu myös Shakespearen aikaisista keijunäkemyksistä, esimerkiksi kesäpuolen kuninkaana häärii Oberon ja kuningattarena Titania. Maailma on ehkä jonkin verran lapsellisempi kuin yleensä lukemissani keijukirjoissa, mutta maailmanrakennus sinäsä ihan ok. Aika monta asiaa keijujen suhteen jätettiin auki ja selittämättä (esimerkiksi miten heidän taika tarkalleen toimii ja keillä sitä on ja minkä verran jne), mutta toisaalta se ei häirinnyt tarinaa seuratessa.

Itse pidän keijuihin liittyen vähän erilaisesta suhtautumisesta, vierastan tätä modernimaailma kohtaa keijumaailman ajatusta ja kallistun enemmän kunnon fantasian puolelle näissä keijuasioissa. Vaikka maailma ei niin hirvittävästi kiehtonut, pidin sen luomasta pohjasta juonelle. Maailma oli riittävän mutkikas ja jätti sarjan seuraavillekin osille riittävästi varaa kehittyä moniin eri suuntiin. Juoni oli tässä ensimmäisessäkin osassa hyvin vetävä, kunhan se pääsi alkuunsa. Kirjassa seikkailtiin monessa eri paikassa ja päähenkilö joutui moneen pinteeseen, joten jännitys pysyi hyvin yllä jatkuvasti. Mutta alussa tosiaan kesti ennen kuin tarina pääsi kunnolla käyntiin.

Kirjan ongelmat kumpuavatkin päähenkilöistä ja tyypillisistä YA-kliseistä heihin liittyen. Sinänsä YA-hahmoiksi kaikki olivat varsin keskitasoa. Yksi aivan huippuhahmo oli keijumaailman puhuva kissa, Grimalkin. Toinen hauska hahmo on Puck, jota tosin aloin arvostaa enemmän vasta luettuani sarjan myöhemmät osat. Mutta jos jokin minua ärsyttää, niin se on se, että naispäähenkilö tarvisee miehiä avukseen jatkuvasti ja käy tosiaan hitaalla. Meghan kuitenkin yllättää lukijan pariinkin kertaan kirjassa olemalla fiksumpi ja vahvempi kuin minkä kuvan hänestä saa.

Pojat kirjassa olivat minun mielestäni paremmin kirjoitettuja kuin Meghan. Kuten jo sanoin, pidin erityisesti Puckista ja vähän vähemmän sitten Ashista, joka oli sellainen tyypillinen synkkä ja ailahteleva poika. Ongelmani oli enemmänkin heidän kanssaan se, että Meghanin romanssi tutnui pakotetulta ja kolmiodraama teennäiseltä. Tuli erittäin kovat Twilight-fibat eli jos tykkäät Twilightista ja sen kaltaisista romansseista, tässä saattaisi olla sinun juttusi.

Eli ihan ok juoni, hauska maailma ja hahmoissa kehittämisen varaa. Seuraava osa jäi kuitenkin kiinnostamaan. Kolme tähteä.

Philip Reeve: Kävelevät koneet (The Hungry City Chronicles #1)

Kuva täältä

Tom asuu tulevaisuuden Lontoossa, joka liikkuu moottorien avulla ympäri maailmaa syöden pienempiä kaupunkeja ravinnokseen. Eletään kaupunkidarwinismin aikaa, vahvimmat kaupungit syövät heikompiaan ja selviävät. Ongelma on, että kohta ole jäljellä enää kuin vahvoja kaupunkeja ja liikkumista vastustavat ihmiset piilossa vuorten takana. Vaikka kaupungit vilistävät pitkin maita ja mantuja, tekniikka on kokenut taantumuksen kaupunkidarwinismin aikoina. Vanhasta teknologiasta on tullut arvokasta arkeologista tavaraa, jota kukaan ei enää osaa käyttää. Tom työskentelee Lontoon museossa kuuraten näitä arkeologisia löytöjä parhaansa mukaan, kunnes eräänä päivänä hänen suuri idolinsa työntää hänet Lontoon jätekuiluun yhdessä Hester-nimisen tytön kanssa, jonka naamalla kulkee hurja arpi. Tomin ei auta kuin roikkua Hesterin perässä kaupunkien tallomassa ulkomaailmassa ja yhdessä he eksyvät hurjaan seikkailuun, jonka varrella Tom joutuu kohtaamaan käsityksensä maailmasta.

Sanoisin, että Kävelevät koneet on ihan kiva kirja kokonaisuudessaan. Siinä on todella hauska maailma, joka oli selvästi loppuun asti mietitty ja kannatteli tarinaa hienosti. Maailmanrakennus oli kaikin puolin moitteetonta ja sopivan kevyesti tapahtuvaa. Maisemia oli helppo kuvitella pään sisällä ja ihmisten maailmankatsomukseenkin pääsi erinomaisesti kiinni ilman, että lukeminen tuntui raskaalta. Kaupunkidarwinismi ja ylipäätään kaupunkien liikkuminen ympäri ämpäri oli selitetty niin hyvin, että se tuntui ihan järkeenkäyvältä tulevaisuudelta kaikessa höpsöydessään.

Lukija pääsee mukaan vauhdikkaaseen dystopiaseikkailuun, jonka tahti on melko tasainen. Loppu ihan yllätti minut kaikilla tapahtumillaan ja raakuudellaan. Tapahtumia seuraataan sekä Tomin että Katherine-nimisen tytön näkökulmasta, joista Tomin tarina oli mielestäni kiinnostavampi ja arvaamattomampi tapahtumiltaan. Katherinen näkökulma valottaa kaupungin sisäistä hierarkiaa enemmän ja Tomin taas dystopiamaailmaa kokonaisuudessaan. Henkilöhahmot ovat kuitenkin tämän kirjan heikompi puoli ja niistä huomaa, miksi tämä löytyi lastenhyllystä kirjastossa. Hahmot ovat melko mustavalkoisia ja heidän tunteidensa kuvailu riittävän yksinkertaista, mutta vähän puista aikuislukijalle.

Kävelevät koneet edustaa siis steampunkia ja oli varsin piristävä kaiken perusdystopian joukossa. Itse kuitenkin tykkään vähän enemmän cyberpunkista ja futurisesta scifistä enkä ihan niin täpinöihin tullut teknologisesti laahaavasta maailmasta. 

Itse jäin pohtimaan sitä, että lapsille tarkoitetuksi kirjaksi tässä on aika vaativiakin konsepteja käsittää, kuten esimerkiksi tuo kaupunkidarwinismi. Asiat aukesivat kuitenkin riittävän yksinkertaisesti, joten uskoisin lastenkin pysyvän kelkassa. Tosin kirjan loppua pidin todella hurjana lastenkirjaksi, mutta toisaalta, enhän minä lapsista mitään ymmärrä :D

Kolme tähteä.

Älyttömät joululahjat -haaste

Oikein kivaa itsenäisyyspäivää kaikille :) Meillä on kalkkuna uunissa ja riisipuurot syöty, joten ihan kivasti menee. Eilen sain ripustettua ikkunaan jouluvalonkin, vaikka poikaystävä on sitä rankasti vastustanut :D En voi ymmärtää, miten joku ihminen ei tykkää jouluvaloista.. No, mennäänpä aiheeseen.

Ensinäkin kiitos haasteen saamisesta menee Katinkan kirjasto -blogin Katinkalle :) Ideana on listata 3-5 älytöntä joululahjatoivetta, jotka eivät olet nyt eivätkä ehkä koskaan toteutettavissa. Lisäksi minun tulisi haastaa kolme muuta blogia mukaan.

1. Ensimmäinen toiveeni on lomakämppä alpeilta ja jenkeistä minulle ja poikkikselle. Ihan kohtuullinen pyyntö minun mielestäni. Vitsaillaan aina, että kun ollaan rikkaita, niin ostetaan mökki alpeilta meille. Molemmat lasketellaan/lautaillaan talvisin ja kesäisin voitaisiin harrastaa vaellusta ja pyöräilyä siellä. Jenkeissä taas kävisimme aina shoppailemassa ja nauttimassa paremmista säistä.

2. Toinen toiveeni on, että saisin kirjoitettua kokonaisen tarinan alusta loppuun, johon olisin edes jollain tasolla tyytyväinen. Kaikenlaista on tullut aloitettua ja jätettyä kesken, kun inspis sitten aina iskee yhtäkkiä ja loppuu jossakin vaiheessa. Välillä olen kirjoittanut monia kymmeniä sivuja (A4), kun sitten haluaisinkin muuttaa tarinan rakennetta radikaalisti ja kyllästyn.

3. Kolmas toiveeni on toinen koira meille + rahaa sen ylläpitoon muutamaksi vuodeksi :D Meillä on siis yksi koira taloudessa ja se kaipaisi kovasti itselleen kamua, mutta ei ole oikein ollut taloudellisesti mahdollisuutta ottaa toista ja aikakin on vähän kortilla.

4. Neljäs toiveeni on se, että joku voisi minun puolestani suorittaa kouluhommia siten, että oppi jotenkin päätyisi päähäni, mutta minulle jäisi enemmän aikaa omille jutuille. Todella helppoa :D Tämä syksy on ollut todella raskas (melkein yhtä raskas kuin viime kevät) ja loka-marraskuussa burn outikaan ei kuulostanut kovinkaan kaukaiselta idealta. Kaipa se on niin, että tästä eteenpäin elämä on yhtä pää kolmantena jalkana juoksemista ja siihen täytyy vain totutella.

5. Viides toiveeni on, että saisin muutaman ekstravuoden parikymppisenä. Kolmikymppisyys kuulostaa niin paljon raskaammalta ajalta. Silloin pitäisi jotenkin kursia elämä kasaan ja oikeasti ottaa vastuuta itsestään. Silloin opiskeluni ovat myös takana päin (erikoistumista en laske) ellen tietysti väittele tohtoriksi, mutta se ei tietenkään tule ole samanlaista kuin tämä nykyinen opiskelu. Toisaalta on kivaa päästä sellaiseen seesteiseen elämänvaiheeseen, mutta muutama ekstravälivuosi ennen oravanpyörää olisi mukava.

Ja edelleen älyttömiä joululahjoja haastan miettimään Kirjaneidon tornihuoneen Kirjaneidon, Yöpöydän kirjat -blogin Niina T.:n ja Kirjamaailman Jaanan.

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 -elokuva + Jennifer Lawrence Book Tag

Heippa! Kävin viime viikonloppuna katselemassa Mockingjay Part 2:n elokuvissa hirveän kouluhässäkän keskellä. Tässä postauksessa nyt pieni mielipide leffasta sekä teemaan liittyen Jennifer Lawrence Book Tag, jonka olen kopioinut booktubettajilta.

Kuva täältä

Matkijanärhi, osa 2 päättää Nälkäpeli-sarjan loppurytinöillä. Katniss Everdeen on tahtomattamaan kapinan johtaja ja joutuu kohtaamaan sen vaikutukset hänen läheisiinsä sekä ristiriidat hänen omien arvojen sekä sotimisen raakuuden välillä. Lisäksi kapinan johtajan asemaan kuuluu pelkkä nukkena möllöttely ja turvassa pysyttely, kun muut uhraavat henkensä asian puolesta. Katniss ole valmis pysymään kiltisti piilossa ja tekemään niin kuin käsketään, mutta saa huomata, että hänellä ei todellisuudessa ole juurikaan sanavaltaa.

Kokonaisuudessaan elokuva oli ihan ok-tasoa minun mielestäni. Se oli hyvin uskollinen kirjalle ja sinänsä hyvin tehty, mutta melko hidastahtinen ja yllätyksetön, jos nyt niin voi sanoa. Matkijanärhi on trilogiasta "inhokkikirjani" ja varsinkin loppua pidin todella kökkönä aikoinaan. Elokuvaversioon ei oltu muutettu juuri mitään juonellisesti ja se vähän ärsytti minua. Etenkin toimintaa olisin halunnut nähdä enemmän, esimerkiksi kapinallisten sotimista Capitolia vastaan erillään Katnissista. Myös ihmisten traagisista kohtaloista olisi voinut vähän karsia ja korostaa muutaman tärkeämmän ihmisen tapahtumia enemmän. Toki Katnissin kipuilua käynnistämänsä kapinan ja omien tunteidensa välillä oltiin kuvattu todella hienosti, jopa paremmin kuin kirjassa.

Näyttelijät olivat tutusti erinomaista tasoa, mutta henkilöiden seuraaminen voi olla vähän haastavaa, jos kirjoja ei ole lukenut, sillä henkilöitä ei juurikaan esitellä. Oletus on, että katsoja tietää vähintäänkin tärkeimmät henkilöt ja heidän taustansa. Suurin ongelma kuitenkin on tahditus, joka ei toimi laisinkaan. Kun alle 400 sivuisesta kirjasta tehdään kaksi elokuvaa, voi ilman suurempia laskutoimituksia päätellä, että juttua ei vain riitä ellei sitä jollakin tapaa lisätä.

Mutta sinänsä kirjalleen uskollinen elokuvaversio, jonka kaikki tekijät ovat selvästi omistautuneet elokuvan tekemiselle. Kolme ja puoli tähteä, koska olen vähän sentimentaalinen Nälkäpelien suhteen, mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin esimerkiksi vähän aikaa sitten näkemäni Straight Outta Compton oli huomattavasti viihdyttävämpi.

Ja sitten siihen book tagiin:

1. Swearing Off Social Media - Valitse kirja, jota ei suostu lukemaan:

No, en ainakaan aio lukea enää Cassandra Claren The Infernal Devices -sarjaa kirjankaan vertaa. The Mortal Instrumentsista valitettavasti omistan kaikki kuusi osaa, kolme luettu ja kolme edessä, joten pakotan itseni ehkä lukemaan ne joskus.

2. The Oscar Trip - Kirja/kirjasarja, joka ei innostanut sinua/jota et jaksanutkaan lukea loppuun:

Olen aika hyvä sinnittelemään ja lukemaan loppuun kaiken maailman roskan, mutta joitakin keskenjääneitä on myös joukossa. Patrick Nessin Knife of Never Letting Go on yksi sellainen vähän hassu keskenjäänyt. Ei mitään intressiä lukea sarjaa, vaikka eka osa olikin ihan ok.

3. The Viral Photobomb (TSwift at the Golden Globes) - Kirja, jonka tulevaa suosiota et olisi arvannut:

Ennen tätä blogivaihetta en lukenut useampaan vuoteen ja nyt laahaan vähän perässä aallon harjasta eli minulla ei ole kovinkaan hyviä valintoja tähän. Välillä kyllä ihmettelen suomennettavaksi päätyviä YA-kirjoja. Esimerkiksi Mystic City -sarja ei ole mielestäni mitenkään ihmeellinen ja se on silti jostakin syystä päätetty suomentaa loppuun asti. Muutamat todella hyvät sarjat sitten taas jäävät suomentelematta tai suomentaminen pysähtyy trilogian toisen osan kohdalle.

4. Work With David O. Russel - Hahmo, joka on vähän häiriintynyt/ei toimi aina ihan järkevästi, mutta et voi olla rakastamatta:
Sarah J. Maasin A Court of Thorns and Roses -kirjassa on ehkä viimeisen sadan sivun verran mukana hahmo nimeltään Rhysand, joka oli kyllä kerrassaan hurmaava kaikessa mielipuolisuudessaan. Hän käyttäytyi jopa törkeästi päähenkilöä kohtaan eikä häntä voi pitää missään mielessä järkevänä, mutta minä pidin hänestä silti. Mutta valitettavasti häntä ehti nähdä hyvin pienen hetken, joten mahdollisuudet siihen, että hänkin on kunnon poika on suuret. Se jos mikä on tylsää.

5. Mystique - Pahis, joka luulee tekevänsä oikein:

Hyvin kirjoitettu pahis on aina sellainen, että hänellä on motiivi ja häntäkin pystyy sympatiseeraamaan tai edes ymmärtämään. Yksi esimerkki tällaisesta pahiksesta on Darkling Leigh Bardugon Grisha-trilogiasta. Trilogia ei muuten ole yltänyt suosikkeihini (tai edes sellaisiin kirjoihin, joiden lukemista voisin suositella :D), mutta Darkling on kyllä yksi parhaimmista pahiksista.

6. Bradley Cooper - Kirjailija, jonka luokse palaat kerta toisensa jälkeen:

Vaikea keksiä, kun tykkään lukea aina uusilta tyypeiltä kirjallisuutta. Colleen Hoover, joka kirjoittaa New Adult hömppää, on yksi sellainen, jonka kaikki kirjat tuntuvat menevän.

7. Spoiled For Homeland - Juoni, joka spoilattiin sinulta:

Olen sanonut jo useamman kerran tämän saman, mutta itse spoilaan itseltäni lähes kaiken :D Joskus se käy vahingossakin. Muun muassa Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset -sarjan spoilasin vähän vahingossa lukemalla Goodreadsissa arvosteluita seuraavista osista... :D 

8. Everyones Obsession With Being JLaws Bestfriend - Hahmo, josta tulisi paras parasystävä evör:

Aika monet kirjojen päähenkilöistä on sellaisia itsenäisiä susia, jotka eivät kaipaile juuri muita elämäänsä, että en tiedä kuka heistä olisi oikeasti hyvä kaveri. Itse asiassa monet sellaiset piirteet, joita arvostan kirjan päähenkilöissä, saa minut kavahtamaan reaalimaailmassa :D Sarah J. Maasin Throne of Glass -sarjan päähenkilö Celaena ainakin on todella lojaali ystävilleen ja aina laittaa muut edelleen. Lisäksi hänen kanssaan olisi varmasti hauskaa.

9. The Hunger Games - Lemppari "high profile"/suuremman suosion saanut sarja:

Hmmmm, mikä lasketaan High Profileksi? Harry Potterit on varmaan sellainen ilmiselvä vastaus. Jos True Blood -kirjat ja -TV-sarja lasketaan, niin niistä pidin myöskin.

10. Everyhting jlaw has ever said - Lemppari sarkastinen/huumorintajuinen hahmo:
Eliza Crewen Soul Eater -sarjan päähenkilö Meda oli kyllä melkoinen mustan huumorin ystävä ja nauratti minua useaan otteeseen. Sarja on melko tuntematon eikä nyt varsinaisesti niin erityisen ihmeellinen, mutta hahmot olivat siinä todella hyvät ja heillä oli hauskat vuorovaikutukset keskenään.

Siinäpä se. Mitäs muut tykkäsivät leffasta? Jos olette menossa katselemaan leffaa ja aiotte kirjoittaa siitä jotain, niin vastailkaa samalla tähän book tagiin :D Tai miksei muutenkin :P

Sarah J. Maas: Crown of Midnight (Throne of Glass #2)

Crown of Midnight on toinen osa sarjasta, joten tämä teksti voi spoilata ykkösosaa.

 Kuva täältä

Celaena Sardothien tunnetaan paremmin nimellä Adarlanin salamurhaaja ja nyt hän työskentelee Adarlanin kuninkaan nimissä. Hänellä on sopimus, että jos hän tekee töitä kuninkaalle neljän vuoden ajan mukisematta, ansaitsee Celaena vapautensa sillä. Mutta Celaena on hyvin kaukana siitä, että häntä voisi kutsua kuninkaan liittolaiseksi tai edes hyväksi työntekijäksi. Samaan aikaan hänen kaikki ihmissuhteet hautauvat salaisuuksien alle eikä kukaan tunnu ymmärtävän todellista Celaenaa. Epäluottamus hänen ja kaikkien hänen läheistensä välillä kasvaa ja lopulta johtaa peruuttamattomiin asioihin. Silloin Celaenan on päätettävä kenen puolesta on valmis taistelemaan.

Crown of Midnight oli ehdottomasti parempi kuin ykkösosa kaikin puolin ja vei tarinaa hyvin eteenpäin kokonaisuudessaan. Olin lukenut useampia positiivisia arvosteluja ja odotin rakastuvani sarjaan päätä pahkaa, mutta ihan niin ei päässyt käymään. Maasin kirjoitustavassa on kuitenkin jotakin kiehtovaa ja tainomaista, joka pitää otteessaan. Crown of Midnightin ensimmäinen puolisko oli nimittäin mielestäni hidas ja vaikka sen huomasi, olin silti ihmeellisen innostunut tarinasta. Maailmanrakennus on kuitenkin näissä tähän mennessä lukemissani kirjoissa ollut vähän hämäräperäistä ja se vaivasi nyt enemmän tämän kuin edellisen osan kohdalla. Edelleen monia asioita esimerkiksi taikaan liittyen jätettiin selittämättä ja juonellisesti olisin toivonut lisää paljastuksia siitä pahuudesta, joka linnassa vaanii. 

Juoni on huomattavasti parempi kuin ykkösosassa, mutta ihan tajunnanräjäyttäväksi en sitä kutsuisi. Minun mielestäni muutamat juonikuviot olivat ihan ilmiselviä jo melkeinpä ykkösosankin perusteella, joten kirjan loppu ei päässyt yllättämään minua erityisemmin. Lisäksi kirjan alkupuolisko oli selkeästi hitaampi ja uskaltaisin ehkä jopa sanoa, että tylsä. Loppupuolisko taas sisälsi hyvin paljon erinomaisia toimintakohtauksia, jotka saivat innostukseni kirjaa kohtaan palaamaan ja unohtamaan puisemman alun.

Pidin myös Celaenasta enemmän hahmona. Edelleen minulla oli ajoittain vaikeuksia uskoa, että hän oli Adarlan's Assassin, sillä hän olisi saanut olla vähän enemmän rikki ja mielipuolinen. Celaena oli kuitenkin todella paljon pahiksempi ja terävämpi tyyppi tässä kuin Throne of Glassissa, mistä paljon pisteitä, mutta edelleen vähän nössö salamurhaajaksi. Tykkään myös siitä, että Maas kirjoittaa näihin kirjoihin naisten välisiä ystävyyssuhteita ja osaa antaa niillekin arvoa.

Pojat ovat myös iso osa tätä kirjaa ja tässä sarjassa mitä ilmeisimmin pelataan aika paljon kolmiodraamalla, mikä tietysti on vähän kiistanalaista. Toiset tykkää ja toiset ei. Itse pidin romanssijuonesta, etenkin tässä Crown of Midnightissa, jossa Maas leikittelee lukijoiden tunteilla aika paljonkin. Olin ennen tämän lukemista sitä mieltä, että Chaol on todella tylsä tyyppi, mutta Maas kyllä kieltämättä teki hänestä tässä osassa hyvin mielenkiintoisen. Silti edelleen shippaan Doriania täysiä ja hänellä oli kiva oma sivujuoni tässä kirjassa. Sydämeni vähän itkee verta, kun toisaalta minulla on pieni kutina, että Celaena ja Dorian eivät tule olemaan yhdessä enää koskaan.

Hyvin viihdyttävä YA-fantasia kevyellä otteella ja ihmissuhdedraamalla hyöstettynä, mutta edelleen jäin odottamaan sitä jotakin, joka saisi minut fanittamaan tätä ihan täysiä. Mikään hahmoista ei ihastuttanut minua kunnolla ja toisaalta tarinalta odotan edelleen enemmän. Neljä tähteä.