Joulu-tag

Jenni Sivu sivulta -blogista oli luonut tällaisen Joulu-tagin, johon minäkin nyt vihdoin vastailen :) Joulu kolkuttelee jo ovella ja minäkin joudun lähtemään reissuun joulun viettoon, joten pieni radiohiljaisuus on tiedossa. Lisäksi poikaystävä ei kuulemma jaksa lukea blogista muuta kuin haasteita ja tägeja, joten pitää hänellekin jotain sisältöä tuottaa.. Ja joulu on tietysti minun suosikkijuhlani! Tägissa on 24 jouluista kysymystä ja Jennin sanoin näihin sai vastata kuka vain haluaa. Vielä on aikaa ;)

1.Kertoisitko jonkin joulumuiston?

Jouluisin luin aina yömyöhään sängyssä ja söin karkkia. Äidin piti käydä yöllä pariinkin kertaan huutelemassa, että nyt valot pois, mutta yökukkuja on yökukkuja.

2.Millaisia jouluperinteitä sinulla on?

Meillä jouluun on aina kuulunut rentous ja se, että mitään erityisiä kaavoja ei tarvitse noudattaa. Paitsi että mäti ei saa loppua kesken ja iskälle pitää aina ostaa vihreitä kuulia lahjaksi. Ja aamulla pitää aina kysyä sata kertaa "saako lahjoja jo avata" mahdollisimman surkeana ja ikkunassa käydä katsomassa, että joko joulupukki tulee.

 

3.Tärkein joulukirja?

Harry Potterit yhdistän vahvasti jouluun. Varsinaisesti joulukirjoja en keksi, sillä niitä en ole hirvittävästi lukenut. Philip Pullmanin kirjat myös yhdistän jouluun, vaikka eivät teemoiltaan siihen mitenkään liity.

4.Tärkein jouluelokuva?

Lumiukko tietysti on yksi. Toinen, jonka muistan lapsuudesta oli Joulupukki ja noitarumpu, josta pidin todella paljon. Myös Disneyn Saiturin joulu on jäänyt mieleen lapsuudesta.

5. Teetkö suursiivouksen ennen joulua?
Haluaisin ihan superpaljon tehdä, mutta en oikein tiedä, että miten aika ja jaksaminen riittää. Olen töissä kokopäiväisesti + sen lisäksi yksi tutkimuspuolen juttu kuumottelee aika pahasti eli tekeminen ei varmasti lopu iltaisin.

6.Mikä saa aikaan joulufiiliksen?

Minä yksinkertaisesti tykkään joulusta ja pääsen joulufiilikseen melko vaivattomasti. En tarvitse kotiin mitään erityistä sisustusta tai joulumusaakaan. Mutta kieltämättä tänä vuonna ripustetusta jouluvalosta tuli hyvä mieli!

7.Rakkaimmat joululaulut?

Joulumaata on tullut hoiloteltua koulun kuorossa ja muutenkin kouluissa, joten se on ainakin nostalgiasyistä tärkeä. Tiedän, että osa ei tykkää juuri siksi (ovat saaneet yliannostuksen :D). Sydämeeni joulun teen ja Varpunen jouluaamuna on myös tosi ihania.

8.Kotimaiset vai ulkomaalaiset joululaulut?

Kotimaiset voittavat, mutta pidän itseasiassa nykyään myös Michael Bublesta ja muista jenkkihoilotuksista enemmän kuin aiemmin. Aika kamalaa. Jenkkilaulut ovat vähän sellaista yli-iloista harmaata massaa, kun taas suomalaisilla lauluilla on enemmän sielua.

9. Suosikki joulukoristeesi?

Jouluvalot varmaan. Ehkä jotkut tontutkin voisivat olla hauskoja. Olen sellainen ihminen, jota ei kiinnosta sisustus yhtään arkisin eikä koskaan muulloinkaan, joten oikeastaan minulla ei ole mitään erityisiä suosikkeja enkä koristeita varsinaisesti kaipaa.

10.Millaista koristelua suosit?

Öööööö... Jonkun muun tekemää ihan millaista tahansa :D Kuten sanottua, omaa kotiamme ei sisusteta joulun mukaan, vaikka joulua rakastankin. Jos jaksaisin, niin olisin varmaan aivan kreisi joulusisustaja ja kaikkialla olisi jättimäisia joulupalloja ja valoja siellä täällä. Ehkä on ihan hyvä, että ollaan köyhiä ja minua ei kiinnosta :D

11.Paras joululahjasi?

Kaikki yllättävät, mutta kuitenkin tarpeelliset on kivoja. Pienenä odotin aina kirjajoululahjoja kaikista eniten, koska niistä sai heti tekemistä illaksi.

 

12. Tykkäätkö enemmän antaa vai saada lahjoja?

Varmaan antaa? Tai sitten saada :D En minä tiedä. Molemmat on hauskoja. Tykkään keksiä jotakin kivaa ja nähdä, että ilostuttaako se, mutta on se hauskaa myös saada lahjoja ja tuoda sitä kautta iloa antajalle.

 

13. Suosikki jouluruokasi?

Inhoan kinkkua ja suurinta osaa laatikoista ja rosollia ynnä muita jouluruokia. Sen sijaan tykkään kalaruuista ja mäti on aivan ehdoton suosikkini. Jouluna sitä syödään kaksin käsin! Myös savukala ja graavilohi ovat niiiin hyviä.

14. Entä herkku?

Fazermintit ja Fazerinat. Joulutortut myöskin, mutta ennen jouluaattoa ehdin kyllästää itseni niillä aika hyvin.

 

15. Pidätkö glögistä?

Pidän, mutta muki tai kaksi per joulukuu riittää.

16. Mitä teet yleensä joulupäivänä?

Luen, joskus vierailen sukulaisilla, röhnötän ja mitä näitä nyt on.

17. Pukeudutko hienoksi jouluna?

Minä tykkään pukeutua ja mikäs sen parempi syy kuin jouluaatto. Ihan parhaimpiini en laittaudu, mutta on se ihan kiva laittaa mekko päälle. Tosin, jos olemme minun perheeni kanssa, niin en yleensä jaksa vaivautua :D

 

18.Vietätkö sukujoulua?

Oman perheen kanssa ollaan yleensä keskenään jouluaatto. Poikkiksen sukulaisten kanssa on niin sanottu sukujoulu.

 

19. Onko sinulla joulukalenteria?

Kyllä, minulla on itse asiassa kolme joulukalenteria :D Isäni osti minulle suklaakalenterin ja arpakalenterin ja sitten poikkis väänsi omin pikkukätösin minulle seinälle joulukalenterin. Se itsetehty kalenteri on kyllä aivan paras, ensi vuonna uudestaan ;)

20. Lähetätkö joulukortteja?

En, mutta yhdelle ystävälle on pakko lähettää, koska hän niin sisukkaasti minulle sellaisen lähettää joka ikinen vuosi. Tänä vuonna ei varmaan sitten lähetä, kun minä saan vihdoin aikaiseksi lähettää :'D Senkin lähetin myöhässä (voi nolouksien nolous). Toivon, että joulukorttiperinne loppuu joskus, sillä a) se on piinaa minunlaiselle ihmiselle joka ei muista tällaisia asioita ja saa sitten hävetä moukkamaisuuttaan b) minulla on pieniä antipatioita postia kohtaan.

 

21. Mitä aiot leipoa jouluksi?

Juuri mietin, että ei kait minun vain ole pakko tehdä jotain jouluksi....  Jos piristyn, niin leivon mielelläni varmaan jonkun kakun omille porukoilleni. Se tuskin on erityisen jouluinen, sillä tykkään leipoa, mutta en erityisemmin tykkää mistään pipari/joululeivonnaisista joulutorttuja lukuun ottamatta. Poikkiksen sukulaisille en leivo mitään, koska sinne leipoo jo useampi ihminen.

22. Oletko jo aloittanut joulunvalmistelut?

No, henkisesti ainakin olen valmistautunut poikkiksen sukujouluun. Onneksi se vietetään lähellä omia vanhempiani, joten voin karata tarvittaessa. Tässä vaiheessa kaikki on muuten tietysti valmiina. Suklaata ostettu, lahjat paketoitu ja koti siinä siivossa, että tontut voi kurkkia.

23.  Käytkö ennen joulua joulutapahtumissa? 

En. Minä käyn töissä ja raadan erästä tutkimusjuttua illat. Staw Warsin kävin katsomassa, lasketaanko se? :D

24. Mitä toivot lahjaksi tänä vuonna? 

Olen toivonut kaikkea sellaista, jota me tarvitsemme kotiin ja ihan elämiseen (uusia patalappuja, paistinpannu...). Olen todella surkea heittämään tavaraa pois ja varsinkin lahjojen suhteen minusta tulee todella sentimentaalinen, joten todella toivon, etten saa mitään krääsää, sillä en pääse niistä koskaan eroon.

Ei muuta kuin ihanaa ja rauhallista joulua kaikille! :)

Rainbow Rowell: Carry On

 Kuva täältä

Simon Snow opiskelee viimeistä vuotta Watfordin koulussa, joka on tarkoitettu velhoille. Hän on the chosen one, jonka tehtävänä on pelastaa taikamaailma taikaa syövältä Humdrum-hirviöltä. Tätä hirviötä vastaan Simon on taistellut koko kouluaikansa yhdessä ystävänsä Penelopen kanssa, joka on järkkymättä seisonut Simonin rinnalla. Tänä syksynä kaikki menee kuitenkin päin prinkkalaa, sillä Simonin huonetoveri Baz on kadoksissa ja epäilemättä juonimassa uutta keinoa murhata Simon (yrittänyt jo useampaan kertaan nimittäin). Simonin tyttöystävä Agatha taas jättää Simonin Bazin vuoksi. Samaan aikaan Simonin mentori välttelee häntä ja kaiken päälle Bazin äiti päättää tulla kummitelemaan juuri hänelle, jolloin Simonin tehtäväksi jää miettiä, mikä on oikein ja kuinka toimia mahdottomassa tilanteessa.

Carry On on jonkin sorttinen Harry Potter fanfiction, jonka hahmot ja maailma on otettu Rowellin kirjoittaman Fangirl-kirjan sisältämän mielikuvituskirjasarjan sisältä. Kuulostaa monimutkaiselta ja siltä kirjan idea alkunsa vähän tuntuikin. Lukija heitetään keskelle maailmaa, jota ei erityisemmin rakenneta ja lukijan tehtäväksi jääkin maailman kuvittelu ja faktojen hyväksyminen. Tarina alkaa siitä kohtaa, kun päähenkilö Simon aloittaa koulun viimeisen vuoden ja on käynyt jo useamman taistelun Humdrumia vastaan. Asetelma voi koitua kohtalokkaaksi niille lukijoille, jotka eivät pahemmin Harry Potterista välitä sekä niille, joita ärsyttää kirjan epämääräisyys maailman suhteen. Itse kuitenkin tykästyin kirjaan sen samaan aikaan ihastuttavan tutulta tuntuvan maailman, mutta muuten omaperäisten hahmojen ja juonen vuoksi.

Pidin erityisen paljon Carry Onin kirjoitustyylistä ja sen lukuisista hahmoista. Kirjoitustyyli oli sopivan kepeä ja piti otteessaan koko tarinan ajan. Useampi hahmo toimii kertojana ja heistä jokaisella oli oma persoona eikä kenenkään näkökulma ollut mielestäni tylsä. Hahmot ovat todella hauskoja ja naurahdin useampaan otteeseen lukemisen aikana ihan ääneen heidän jutuilleen. Ihmissuhteiden rakennus oli aivan priimaa Carry Onissa ja yksi sen vahvimmista puolista. Penelopen ja Simon ystävyyssuhde oli uskottava, ja vaikka se vähän muistutti Harryn ja Hermionen suhdetta, oli siinä myös paljon omia piirteitä. Agathan ja Simoninkin suhde oli kiinnostava lisä tarinaan, joskin Agathaa pidin ehkä kirjan heikompana henkilönä. Paras hahmo (evör) oli tietysti Baz, josta pidin itse asiassa enemmän kuin jopa Simonista. Jokaisella henkilöllä oli kuitenkin hienosti rakennettu oma persoonnallisuus ja ihanan erilaiset ajatusmaailmat.

Kokonaisuudessaan kirja viihdytti minua loistavasti. Se on hauskaa hulluttelua Harry Potterin idealla ja henkilökuvilla. Kihisin innosta romanssin suhteen ja hahmot hurmasivat minut täysin. Kirjan ongelmaksi jää se, että vaikka henkilöt ovat todella persoonallisia, niin maailmanrakennus oli tosissaan vähän sinne päin eli monia asioita jätettiin selittämättä ja se häiritsi minua pikkuriikisen verran. Lisäksi kirja alkaa hyvin hitaasti ja juoni on vähän hapuileva. 

Carry On onkin hyvin hahmovetoinen kirja ja viihtyäkseen sen parissa lukijan täytyy pitää hahmoista. Itse selvisin alusta hienoisella tylsistymisellä, mutta joillekin se voi olla ratkaiseva tekijä. Kirjan loppu ei myöskään kuulunut aivan omiin lemppareihini. Se oli toki omaperäinen, mutta jokin jäi kaihertamaan tunnelmassa ja epilogi oli melko pitkä. Olisin halunnut, että loppu olisi joko tallonut sydämeni enemmän palasiksi tai pakahduttanut minut niin pahasti onnesta, että leijuisin ilmassa täällä kotona. Nyt loppu oli vähän sellainen meh.

Neljä tähteä. Luulen, että olisin rakastanut tätä enemmän, jos olisin lukenut Rainbow Rowellia aiemmin, vaikka kirjan voi vallan hyvin lukea ilmankin.

P.s. Carry On on aika huono nimi tälle kirjalle. Ei kuulostaa yhtään taikuritarinalta tai eeppiseltä seikkailulta, vaan joltakin John Greenin kirjalta. Tuo kansikuvakin on itse asiassa todella huono...

P.p.s. Poikaystävä kyseli, että mitä luen ja voin sanoa, että tätä kirjaa voi kuvailla myös suurta huvitusta aiheuttaen. Ainakin, jos vastaa hyvin kirjaimellisesti.

Tämän vuoden kirjajoululahjat muille

Tästä postauksesta tulee melko lyhyt, sillä en ostele joululahjoja tänä vuonna kuin lähimmille perheenjäsenille. Niistäkin ihmisistä pikkuveljeni ja poikkiksen vanhemmat voi suoraan laskea pois kirjalahjalistalta (ja oikeastaan poikkiksen siskonkin, mutta tänä vuonna hänelle sattui löytymään kirja). Poikkiksen äiti itse asiassa lukee aika paljonkin, mutta hän tykkää ostella kirjansa itse.

Kuva täältä

Isälleni ostin Jo Nesbon Verta lumella osa 2, sillä hän toivoi sitä kysyttäessä. Isäni lukee erittäin paljon dekkareita, joten ihan hirvittävän vaikeaa hänelle ei olisi keksiä luettavaa muutenkaan, mutta kivempi ostaa odotettu ja toivottu kirjalahja.

Kuva täältä

Äidilleni päädyin ostamaan Sofi Oksasen Norman. Pallottelin tämän ja Finlandia-palkitun Oneironin välillä. Totesin, että Oneiron on ehkä turhan raskas teos äidilleni enkä viitsi piinata läheisiä sillä elleivät he itse halua. Toivon mukaan pääsen itsekin sitten tätä kautta lukemaan Norman :D

Kuva täältä

Poikaystäväni siskolle ostin Kinuskikissa leipoo -kirjan. Näitä Kinuskikissan kirjoja hän on toivonut jo useampaan kertaa lahjaksi ja kerrankin muistin ostaa. Poikaystävä ihmetteli, että onko näissä kirjoissa jotain mitä blogeissa ei ole ole ja onko kirja ollenkaan hyödyllinen, mutta uskoisin, että kauniit sivut ja ihka oikean kirjan selailu on toisinaan hauskaa vaihtelua nettiselailulle. Ja jokainen fiksu markkinoija laittaisi sinne jotain materiaalia, jota ei ole muualla saatavilla, mutta kuka näistä nyt tietää.

Kuva täältä

Poikaystävälle ostin Harry Lehtosen Valmis tuskaan ja kuolemaan - Legionaalaisen muistelmat, koska tämäkin oli varsin suora toive. Ei tule siis yllätyksenä poikaystävälle, joten hyvin voin laittaa tänne esille. Joku sotakirja, ei mitään hajua ja itseäni ei kiinnosta kyllä ollenkaan :D (Ehdotin muuten poikaystävälle, että hän voisi tehdä omista kirjoistaan joskus vierailevia arvosteluja, mutta ei kuulemma osaa. Jatkan suostuttelua...)

Kuva täältä

Poikaystävän pikkuisille serkuille haluaisin ostaa vielä jonkun ihanan Astrid Lindgrenin kirjan. En vain ole varma, että riittääkö rahat :D Eemeliä kuulemma ovat jo lukeneet (oli minun ensisijainen valintani), joten haluaisin ostaa ehkä Peppi Pitkätossua tai Ronja Ryövärintyttären.

Itselleni olen ehtinyt ostaa itse asiassa jo kaksi kirjaa joululahjaksi, jotka aion lukea vasta sitten joulun jälkeen. Niitä esittelen sitten tarkemmin muiden joululahjakirjojen ohella. Ostin ne vähän niin kuin vahingossa innostuttuani ja nyt on vähän morkkis, kun rahat tuli käytettyä itseen... No, aina ei voi onnistua.

Mitäs muut ovat ostelleet joululahjakirjoiksi?

P.s. Olin katsomassa tänään Star Warsin!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Sarah J. Maas: Heir of Fire (Throne of Glass #3)

Kuva täältä

Celaena on päässyt Wendlyniin ja on matkalla tätinsä, Maeven luokse, jotta saisi vastauksia siihen, miten voisi nurjertaa Adarlanin kuninkaan kammottavat voimat. Henkisesti Celaena on palasissa, sydän särkyneenä ja aivan pihalla siitä, kuka hän on ja mitä varten hän itse taistelee. Hänellä on jäljellä enää lupaus Nehemialle siitä, että hän vapauttaa tämän kansan orjuudesta. Wendlynissä hän joutuu kohtaamaan totuuden menneisyydestään ja voimistaan Rowan-nimisen keijun kouliessa hänestä Maeven hoviin kelpaavaa vierailijaa. Samaan aikaan Adarlanin kuninkaan hovissa Dorian ja Chaol valitsevat puoliaan ja kuningas kasvattaa hirvittävää armeijaansa.

Heir of Fire oli minun mielestäni ihan ok -kirja, mutta myöskin hyvin selkeä välikirja sarjassa. Tarinassa keskityttiin syventämään henkilöitä, mutta itse juoni ei liikkunut kokonaisuuden kannalta ihan hirvittävästi eteenpäin. Etenkin Celaena on hyvin eri tyyppinen tässä kirjassa verrattuna aiempiin. Hän on jopa masennuksen/toivottomuuden oloisessa tilassa, jota kuvailtiin mielestäni todella hyvin ja joka sai minut pitämään Celaenasta hahmona huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Hän sai ihan erilaista syvyyttä, kun hänen historiaansa avattiin tarkemmin ja hänen päivänsä eivät kuluneet mekkoja valitessa. Lisäksi Celaena oli tässä kaikista uskottavin salamurhaajana. Pieni itseäni häirinnyt juttu oli kuitenkin tietynlainen Celaena-paasaus/ylistys, jota Maas näytti harrastavan Heir of Firessä, ja joka toimi yksittäisinä kohtauksina hyvin, mutta voi muuttua pidemmän päälle sarjassa raskaaksi.

Kirjassa esitellään myös useita uusia hahmoja, mikä toi mukavaa piristystä ja vähän uutta verta. Itse pidin erityisesti Rowanista, Celaenan kylmän laskelmoivasta "tutorista", joka opettaa häntä käyttämään voimiaan. Rowan ja Celaena eivät tule toimeen erityisemmin, ja se teki kirjasta mielenkiintoisemman, vaikka tarina muuten vähän laahasikin. Tiedän, että osa lukijoista ei ole välittänyt Rowanista erityisemmin. Hän on vähän sellainen tietyllä tapaa ärsyttävän ilmiselvä hahmo, mutta minun mielestäni hän on tähän mennessä kiinnostavin mieshahmo sarjassa. (Mutta se nyt ei ihan hirvittävästi kerro.)

Kirjan suurin ongelma onkin sen tylsyys ja tappavan hidas tahti. Välillä kirja oli todella tylsää luettavaa ja itse päädyin skippailemaan muutamia kappaleita ja useampia sivuja surutta. Kirjan tahditus oli yksinkertaisesti pielessä. Sinänsä Celaenan tarinan hitaus ei haitannut minua ja itse asiassa pidin hahmon huolellisesta kasvatuksesta, mutta kirjassa oli tarinaa kerrottuna useamman muun henkilön silmin, joista yksikään ei kiinnostanut minua samalla tavalla kuin Celaena. Aina, kun olin ihan täpinöissäni, kappale loppui ja näkökulma vaihtui johonkin tylsempään.

Dorian oli ennen yksi lempihahmoissani ja minulla oli melko suuret odotukset hänen jatkolleen Crown of Midnightin jälkeen, mutta Heir of Firessä hänellä oli todella kuiva romanssi ja tasan nolla prosenttia hänen taikavoimien tutkimista. Tylsää. Chaolilla oli hitusen kiinnostavampi juonikuvio, mutta voi kiesus, että se liikkui hitaasti eteenpäin. Niin hitaasti, ettei minua oikeastaan kiinnostanut, mitä siellä päässä tapahtui. Sen lisäksi kirjassa on vielä yksi suurempi kertojaääni, noita nimeltään Manon. Manonin näkökulma oli oikeastaan todella kiva, mutta vasta sitten, kun pakotin itseni kiinnostumaan hänestä ja lukemaan hänen kappaleensa. Mutta ei niillä kappaleilla pointtia tuntunut olevan, kunhan vain läntättiin uusi hahmo joukkoon, joka luultavasti jossain vaiheessa sekoittuu tarinaan syvemmin.

Maasin vahvuus on ehdottomasti hyvin monipuolinen ja mutkikas maailma sekä onnistunut maailmanrakennus. Lisäksi hahmot ovat kaikki melko monimutkaisia ja jokaisella oli oma selkeä äänensä ja ajatusmaailma. Kirjan hienous meinaa kaatua vain liialliseen monimutkaisuuteen, ylettömään määrään hahmoja ja kliseisiin. Pitkät inspiraatiopuheet ja hahmojen kehuskelut kun uhkaavat mennä jo vähän melodramaattisuuden puolelle. Mutta juoni oli kirjassa kuitenkin lopulta suht onnistunut.

Kolme tähteä.

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Hiekkasotilaat (Routasisarukset #2)

Kuva täältä

Hiekkasotilaat on jatko-osa Routasisarukset-kirjalle ja siinä Taivaan ja Metsän välinen konflikti on edennyt avoimeksi sodankäynniksi. Sarim on päätynyt Raunioille Kääpijöiden petettyä hänet. Siellä hän yrittää selviytyä vaativasta elämästä ja löytääkin yllättäviä tuttuja joukosta, jotka auttavat häntä alkuun. Raunioille ilmestyy myös Taivas rekrytoimaan sotajoukkioita, joihin liittymistä Sarin yrittää vältellä. Lopulta Sarim kuitenkin joutuu liittymään Taivaan puolelle, ja sinne myös Utun tapaama Huria värväytyy. Samaan aikaan Utu matkustaa itään tutkimaan maailmaa ja yrittää oppia lisää omista kyvyistään ja juuristaan. Pian Utunkin on kuitenkin palattava seuraamaan Taivaan ja Metsän välistä selkkausta, jossa ei näytä olevan kuin häviäjiä.

Hiekkasotilaat jäi vähän vaisuksi kakkososaksi. Trilogia ei edennyt riittävästi ja kirjan lukeminen luisui selailun puolelle tappavan hitaan tahdin vuoksi. Hiekkasotilaiden tarinassa ei ole hirvittävästi muuta sisältöä kuin Taivaan ja Metsän välinen selkkaus, joten 400 sivua tuntui liialliselta määrältä sille. Lisäksi tarinassa oli useampi kertoja, joten tahti oli hyvin hidas kerronnan poukkoilessa paikasta toiseen ja kierrättäessä samoja tapahtumia eri henkilöiden silmin.

Maailmanrakennus on tämän koko sarjan suurin vahvuus, maailma on todella pitkälle mietitty ja kiinnostava. Mutta monimutkaisella maailmalla ei pitkälle pötkitä, jos henkilöt ovat puisia ja persoonattomia. Hiekkasotilaiden useista kertojista ainoastaan Huria jaksoi kiinnostaa ja hänkin rajallisesti. Muuten minulla ei herännyt minkäänlaisia empatian tunteita henkilöitä kohtaan. Itse jäin kaipaamaan erityisesti Marrasta kertojana ja hänen monimutkaisuuttaan hahmona. Utu taas lähinnä ärsytti, kaikki pojat rakastuivat häneen syystä X ja muutenkin hän oli melkoinen speshööl snowflake, joka kiukutteli kaiket ajat.

Kaiken kaikkiaan olen vähän hämilläni. Routasisaruksilla tuntui olevan useita asioita, joiden puolesta se puhui, mutta Hiekkasotilaat jäi hengettömäksi ja päämäärättömäksi verrattuna siihen. Minne oli kadonnut kaikki pohdinta syntymisen rajoittamisesta ja maailmaan oikeellisuudesta? Tarina keskittyi lähinnä poikien unelmointiin Utusta ja sotaan, joka ei jaksanut kiinnostaa, vaikka kirja kovasti yrittikin saada minut innostumaan siitä.

En sitten tiedä, että vaikuttiko kaksi kirjoittajaa siihen, että hahmot jäivät niin etäisiksi ja juoni hajosi niin kasaan tässä. Kirja kaipasi ehdottomasti enemmän vauhtia ja jonkun pointin. Ei kakkososa sarjassa voi olla pelkkää petausta kolmatta osaa varten. Kiviäkään ei kiinnosta hieno maailmanrakennus, jos kirjalla ei ole mitään pointtia ja henkilöt ovat tylsiä. Kaksi tähteä.

Julie Kagawa: The Iron King (The Iron Fey #1)

The Iron King oli random-valinta eräänä iltana, kun selailin e-kirjastossa luettavaa ja tämä sattui olemaan vapaana. Julie Kagawalta on oikeastaan enemmän kiinnostanut Blood of Eden -sarja (vampyyridystopia), mutta e-kirjastossa sitä ei valitettavasti ole ja tällä hetkellä olen niin köyhä, etten raaski sitä ostaa.

Puhun muuten keijuista aina näiden kirjojen kohdalla, joissa englanniksi käytetään sanaa fae, faery jne. Suomeksi parempi sanaa merkityksellisesti varmaan olisi haltija, mutta itse olen jotenkin juurtunut tuohon keijuun. Joten koittakaa kestää.

Kuva täältä

Meghan Chase ei ole oikein koskaan sopeutunut joukkoon ja on ollut koulussakin hylkiö. Hänen isänsä katosi, kun Meghan oli 6-vuotias ja sen jälkeen jokin on tuntunut aina olevan vähän hassusti. Kun Meghan huomaa jonkun stalkkaavan häntä ja hänen paras ystävänsä tulee ihmeellisen suojelevaiseksi sen vuoksi, huomaa Meghan, että kaikki ei ole aivan sitä miltä näyttää. Meghanille selviää, että hänen biologinen isä onkin keiju, ja Meghan joutuu keskelle vaarallista sotaa. Silloin Meghanin täytyy päättää, kuinka pitkälle hän on valmis menemään rakkaidensa tähden.

Kun aloitin kirjan lukemisen, mietin hetken aikaa, että mitä sitä taas tuli lainattua. Kirja vaikutti alkuun melko yksinkertaiselta ja päähenkilö kauniisti sanottuna vähän hitaalla käyvältä. Pelkäsin, että minkäänlaista toimintaa ei olisi tiedossa ja juoni olisi hyvin olematon kyhäelmä. Ensimmäiset noin 100 sivua kului silmiä pyöritellessä ja pohtiessa, että voisinko keskeyttää lukemisen. Mutta sitten kirja muuttuikin kiinnostavammaksi, tarina sai vähän moniulotteisuutta ja päähenkilön kohdalla ilahduin muutamaan otteeseen, kun hän olikin ihan fiksu ja kykeneväinen nuori tyttö.

Keijumaailma The Iron Fey-sarjassa eroaa hieman muista tähän mennessä lukemistani keijumaailmoista. Keijujen olemassaoloon vaikuttaa vahvasti muun muassa ihmisten usko heihin ja moderni maailma on vahvasti osana tarinaa. Keijut ovat kuolemattomia olentoja, jotka eivät välitä pätkänkään vertaa ihmisten olemassa olosta, vaan elävät omassa maailmassaan Neverneverissä. Inspiraatiota on haettu myös Shakespearen aikaisista keijunäkemyksistä, esimerkiksi kesäpuolen kuninkaana häärii Oberon ja kuningattarena Titania. Maailma on ehkä jonkin verran lapsellisempi kuin yleensä lukemissani keijukirjoissa, mutta maailmanrakennus sinäsä ihan ok. Aika monta asiaa keijujen suhteen jätettiin auki ja selittämättä (esimerkiksi miten heidän taika tarkalleen toimii ja keillä sitä on ja minkä verran jne), mutta toisaalta se ei häirinnyt tarinaa seuratessa.

Itse pidän keijuihin liittyen vähän erilaisesta suhtautumisesta, vierastan tätä modernimaailma kohtaa keijumaailman ajatusta ja kallistun enemmän kunnon fantasian puolelle näissä keijuasioissa. Vaikka maailma ei niin hirvittävästi kiehtonut, pidin sen luomasta pohjasta juonelle. Maailma oli riittävän mutkikas ja jätti sarjan seuraavillekin osille riittävästi varaa kehittyä moniin eri suuntiin. Juoni oli tässä ensimmäisessäkin osassa hyvin vetävä, kunhan se pääsi alkuunsa. Kirjassa seikkailtiin monessa eri paikassa ja päähenkilö joutui moneen pinteeseen, joten jännitys pysyi hyvin yllä jatkuvasti. Mutta alussa tosiaan kesti ennen kuin tarina pääsi kunnolla käyntiin.

Kirjan ongelmat kumpuavatkin päähenkilöistä ja tyypillisistä YA-kliseistä heihin liittyen. Sinänsä YA-hahmoiksi kaikki olivat varsin keskitasoa. Yksi aivan huippuhahmo oli keijumaailman puhuva kissa, Grimalkin. Toinen hauska hahmo on Puck, jota tosin aloin arvostaa enemmän vasta luettuani sarjan myöhemmät osat. Mutta jos jokin minua ärsyttää, niin se on se, että naispäähenkilö tarvisee miehiä avukseen jatkuvasti ja käy tosiaan hitaalla. Meghan kuitenkin yllättää lukijan pariinkin kertaan kirjassa olemalla fiksumpi ja vahvempi kuin minkä kuvan hänestä saa.

Pojat kirjassa olivat minun mielestäni paremmin kirjoitettuja kuin Meghan. Kuten jo sanoin, pidin erityisesti Puckista ja vähän vähemmän sitten Ashista, joka oli sellainen tyypillinen synkkä ja ailahteleva poika. Ongelmani oli enemmänkin heidän kanssaan se, että Meghanin romanssi tutnui pakotetulta ja kolmiodraama teennäiseltä. Tuli erittäin kovat Twilight-fibat eli jos tykkäät Twilightista ja sen kaltaisista romansseista, tässä saattaisi olla sinun juttusi.

Eli ihan ok juoni, hauska maailma ja hahmoissa kehittämisen varaa. Seuraava osa jäi kuitenkin kiinnostamaan. Kolme tähteä.

Philip Reeve: Kävelevät koneet (The Hungry City Chronicles #1)

Kuva täältä

Tom asuu tulevaisuuden Lontoossa, joka liikkuu moottorien avulla ympäri maailmaa syöden pienempiä kaupunkeja ravinnokseen. Eletään kaupunkidarwinismin aikaa, vahvimmat kaupungit syövät heikompiaan ja selviävät. Ongelma on, että kohta ole jäljellä enää kuin vahvoja kaupunkeja ja liikkumista vastustavat ihmiset piilossa vuorten takana. Vaikka kaupungit vilistävät pitkin maita ja mantuja, tekniikka on kokenut taantumuksen kaupunkidarwinismin aikoina. Vanhasta teknologiasta on tullut arvokasta arkeologista tavaraa, jota kukaan ei enää osaa käyttää. Tom työskentelee Lontoon museossa kuuraten näitä arkeologisia löytöjä parhaansa mukaan, kunnes eräänä päivänä hänen suuri idolinsa työntää hänet Lontoon jätekuiluun yhdessä Hester-nimisen tytön kanssa, jonka naamalla kulkee hurja arpi. Tomin ei auta kuin roikkua Hesterin perässä kaupunkien tallomassa ulkomaailmassa ja yhdessä he eksyvät hurjaan seikkailuun, jonka varrella Tom joutuu kohtaamaan käsityksensä maailmasta.

Sanoisin, että Kävelevät koneet on ihan kiva kirja kokonaisuudessaan. Siinä on todella hauska maailma, joka oli selvästi loppuun asti mietitty ja kannatteli tarinaa hienosti. Maailmanrakennus oli kaikin puolin moitteetonta ja sopivan kevyesti tapahtuvaa. Maisemia oli helppo kuvitella pään sisällä ja ihmisten maailmankatsomukseenkin pääsi erinomaisesti kiinni ilman, että lukeminen tuntui raskaalta. Kaupunkidarwinismi ja ylipäätään kaupunkien liikkuminen ympäri ämpäri oli selitetty niin hyvin, että se tuntui ihan järkeenkäyvältä tulevaisuudelta kaikessa höpsöydessään.

Lukija pääsee mukaan vauhdikkaaseen dystopiaseikkailuun, jonka tahti on melko tasainen. Loppu ihan yllätti minut kaikilla tapahtumillaan ja raakuudellaan. Tapahtumia seuraataan sekä Tomin että Katherine-nimisen tytön näkökulmasta, joista Tomin tarina oli mielestäni kiinnostavampi ja arvaamattomampi tapahtumiltaan. Katherinen näkökulma valottaa kaupungin sisäistä hierarkiaa enemmän ja Tomin taas dystopiamaailmaa kokonaisuudessaan. Henkilöhahmot ovat kuitenkin tämän kirjan heikompi puoli ja niistä huomaa, miksi tämä löytyi lastenhyllystä kirjastossa. Hahmot ovat melko mustavalkoisia ja heidän tunteidensa kuvailu riittävän yksinkertaista, mutta vähän puista aikuislukijalle.

Kävelevät koneet edustaa siis steampunkia ja oli varsin piristävä kaiken perusdystopian joukossa. Itse kuitenkin tykkään vähän enemmän cyberpunkista ja futurisesta scifistä enkä ihan niin täpinöihin tullut teknologisesti laahaavasta maailmasta. 

Itse jäin pohtimaan sitä, että lapsille tarkoitetuksi kirjaksi tässä on aika vaativiakin konsepteja käsittää, kuten esimerkiksi tuo kaupunkidarwinismi. Asiat aukesivat kuitenkin riittävän yksinkertaisesti, joten uskoisin lastenkin pysyvän kelkassa. Tosin kirjan loppua pidin todella hurjana lastenkirjaksi, mutta toisaalta, enhän minä lapsista mitään ymmärrä :D

Kolme tähteä.