V.E. Schwab: A Gathering of Shadows (Shades of Magic #2)

Kaikille niille, jotka eivät ole ykkösosaa lukeneet voisin vinkata, että tässä on mainio nuorten aikuisten fantasiasarja! Jos yhtään kiinnostaa taikuus ja keskiaikainen maailma fantasiagenressä, niin tässä on erinomaisen viihdyttävää luettavaa.

A Gathering of Shadows on siis kakkososa sarjassa, ja siksi postaus voi spoilata kaikkia niitä, jotka eivät ole ykkösosaa lukeneet. Luin tämän jo niin kauan sitten, että aika suurpiirteinen arvostelu luvassa eli spoilailun määrä varmaan aika maltillinen ja keskityn hehkuttamaan kirjaa :D

Kuva täältä

A Gathering of Shadows jatkaa melko lailla siitä, mihin A Darker Shade of Magic jäi. Punaisessa Lontoossa järjestetään Elementti turnajaiset, joissa kilpaillaan taikuudella. Kell velloo syyllisyydessä ja on tiukan talutushihnan päässä kuninkaan hyppysissä, eivätkä turnajaiset tunnu piristävän Kellin mieltä. Eräs vanha tuttumme, merirosvon alku, saapuu kuitenkin Punaisen Lontoon satamaan seuraamaan mahtavia turnajaisia ja vetää Kelliä välittömästi puoleensa. Samaan aikaan muissa Lontoissa alkaa tapahtua kummallisia ja Musta, oman taikuutensa vuoksi tuhoutunut Lontoo nostaa jälleen päätään ja yrittää luikerrella takaisin toisiin maailmoihin.

Kuten jo yllä mainitsin, tämä on mahtavaa YA-fantasiaa. Yksinkertaista, ajatonta ja hyvin etukäteen mietittyä tarinankerrontaa. Sarjan ehdottomasti parhaita puolia ovat henkilöt ja maailmanrakennus. Hahmot ovat kaikki hyvin aidon tuntuisia ja inhimillisiä. Paras kaikista hahmoista on tietysti kirjan naispääosaa esittävä Lila, joka näyttää hyvää esimerkkiä vahvoista naishahmoista. Välillä menee hermo siihen, että YA:ssa naishahmot tarvitsevat miehen rinnalleen pärjätäkseen, vaikka olisivat taidoiltaan miten epäreiluja tahansa. Lila on taistelija luonteeltaan ja hänen kehitystään on ollut ilo seurata.

Ensimmäisessä osassa minulla kesti aika pitkään tottua Shades of Magic -sarjan maailmaan. Alkuun maailmojen välillä hyppely oli omituista luettavaa ja tuntui, että ideaa päällekkäisistä ulottuvuuksista käytettiin tylsästi, mutta pikkuhiljaa aloin pitämään ajatuksesta enemmän ja enemmän. A Gathering of Shadows jatkoi maailmanrakennusta hienosti ja tätä nykyä maailmojen välinen hyppely on jännää luettavaa.

Tässä kakkososassa maailmaan tuli uutena lisänä esimerkiksi tuo tiivistelmässä mainittu Elementti turnajainen (oma vapaa suomennokseni :D:D). Se toi oman persoonallisen leimansa tähän kirjaan ja toi mieleeni vähän Harry Potterit, joissa oli paljon kaikenlaisia turnajaisia ja kilpailuja.

Joten erittäin jees jälleen kerran ja täytyy yrittää ehtiä lukemaan V.E. Schwabia lisää. 4.5 tähteä.

J.K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child (Harry Potter #8)

Kuva täältä

Harry Potter and the Cursed Child (HPCC tässä tekstissä :D) on Lontoossa esitettävä uusi näytelmä. Tarinan tekemiseen on osallistunut jollakin muotoa myös itse J.K. Rowling, mutta arvoitukseksi jäi lyhyen etsinnän jälkeen, että minkä verran. Näytelmässä eletään aikaa, jolloin Harry Potter on kolmen lapsen isä ja kiireinen, keski-ikäinen mies. Harryn lapsista nuorin, Albus Severus Potter, tuntee olevansa perheensä musta lammas ja taistelee taustansa tuomaa taakkaa vastaan. Harryn ja Albuksen suhteen kärsiessä synkkä menneisyys jälleen nostaa päätään ja uhkaa maailmaa..

Myönnettäköön, alkuun, kun kuulin tästä kirjasta, olin valmiina kaiken maailman ennakkotilaus- ja varausjonoihin, joita ihminen nyt voi keksiä. Oli niin ihanan jännittävää palata siihen hetkeen, kun malttamattomana odottelin uuden HP:n ilmestymistä suomeksi. Intoni kirjaa kohtaan kuitenkin laantui odotellessa, sillä tämän oli "vain" näytelmä. Niinpä päädyin kirjaston päättymättömään odotusjonoon.

Päällimmäisinä fiiliksinä nyt lukemisen jälkeen on, että HPCC on ihan ok. Tuntuu hyvin fanfictionmaiselta tekstiltä eli ihan aitona tavarana en tätä pidä. Etenkin jo entuudestaan tutut henkilöt tuntuivat liian kovalta yritykseltä ja vähän jopa kliseisiltä. Ron oli pelkästään hölmö ja vitsaileva, Harry itsensä uhraava sankari jne.

Näytelmä on tietysti vähän rajallisempi tapa esittää asioita. Pään sisäisten ajatusten kulkua ei kuvailla juuri laisinkaan ja huumoria haetaan tietysti yleisön tunteiden herättämiseksi. Tarinakin jää tyngäksi, jos useampi satasivuiseen kirjaan vertaa, mutta toisaalta näytelmässä oli juonellisesti muutama ihan hauska idea. Erityisesti pidin HPCC:n uusista hahmoista, joilla persoonallisuutta oli ehdottomasti eniten.

Kaiken kaikkiaan oli hauskaa päästä taas palaamaan vanhaan tuttuun maailmaan, vaikka ei tässä sitä vanhaa tuttua taikaa ollut. Näytelmän tarkoituksena tuntuikin olevan verestellä vanhoja hyviä muistoja HP-kirjoista ja hellitellä faneja niillä. Toisaalta tämä ei kyllä varmasti jää mieleeni samalla tapaa kuin alkuperäiset eikä tunnu sarjaan varsinaisesti kuuluvalta jatko-osalta.

Lisa Kleypas: Cold-Hearted Rake ja Tessa Dare: When a Scot Ties the Knot

Pari viime aikoina lukemaani hömppäkirjaa esittelyssä..

Kuva täältä

Devon Ravenel perii itselleen kreivikunnan ja kasan ei-toivottuja vastuullisuuksia. Kaupan päälle Devon saa tietää, että tiluksilla on loppumattomat velat niskoillaan. Siispä Devon haluaa mahdollisimman nopeasti eroon talosta ja tiluksista ja jatkaa elämäänsä huolettomana poikamiehenä. Mutta tiluksilla Devonia vastassa on Kathleen eli Lady Trenear, joka vaatii vastauksia ja on valmis taistelemaan Devonin itsekkäitä ajatuksia vastaan.

Cold-Hearted Rake on periaatteessa romanssi-/hömppäkirjaksi minun mielestäni ihan kelpokamaa, mutta se on vähän yllätyksetön ja tylsä. Sen ongelmana on turhan tuttu romanssikirjojen kaava sekä tapahtumien soljuminen juuri niin kuin ennalta voisi arvata. Ja historiallinen osuvuus on vähän sinne päin :D

Kuva täältä

Kun Madeline Gracechurchin on aika astua yhteiskunnan parrasvaloihin etsimään itselleen aviomiestä, iskee hänelle paniikki. Niinpä Madeline keksii itselleen kihlatun, skotlantilaisen kapteeni MacKenzien. Kaukaisen kihlatun vuoksi Madeline välttää ahdistavat tapahtumat konsanaan ja sulhokin näppärästi hoituu pois päiväjärjestyksestä ilmoittamalla tämän kaatumisesta sotarintamalla. Vuosien päästä onkin tiedossa hyvin hämmentävä päivä, kun Madelinen oveen koputtaa oikea kapteeni Logan MacKenzie, joka ilmoittaa Madelinelle, että heidän on mentävä naimisiin samantien tai hän paljastaa Madelinen valehdelleen kaikille.

When a Scot Ties the Knot on kyllä ihan yhtä lailla hömppää kuin Cold-Hearted Rakekin, mutta itse päädyin pitämään tästä kirjasta enemmän. Parin kemia toimi minun kohdallani paremmin ja kissa-hiiri-leikin seuraaminen oli hauskaa viihdettä. Kaikista parasta kirjassa oli, että nauroin muutamaan kertaan ääneen tapahtumille, pariskunnan toilailujen seuraaminen oli sen verran hupaisaa. Juoni on tässäkin hyvin perinteinen ja 1800-luvun asetelma vähän sinne päin :)

V.E. Schwab: A Darker Shade of Magic (Shades of Magic #1)

Kuva täältä

Kell on yksi viimeisimmistä sellaista taikuutta omaavista ihmisistä, jotka voivat matkustaa eri todellisuuksien välillä. Niinpä Kellillä on vastuuna matkustaa eri todellisuuksien Lontoiden välillä ja hoitaa Lontoiden välisiä suhteita oman Lontoonsa puolesta. Harmaassa Lontoossa taikuus on unohdettu kokonaan, Punaisessa eli Kellin omassa Lontoossa taikuutta vaalitaan ja Valkoisessa Lontoossa hallitsee se, joka onnistuu murhaamaan tiensä kruunulle. Ja kauan sitten kerrotaan olleen olemassa myös Mustan Lontoon, joka tuhoutui sen taikuuden väärinkäytön vuoksi. Kun Kellin käsiin päätyy esine Mustasta Lontoosta, täytyy se tuhota mahdollisimman nopeasti ennen kuin se päätyy vääriin käsiin. Mutta ihmeellisiä voimia tuova esine on houkutteleva palkinto monille...

V. E. Schwabin kirjat ovat roikkuneet lukulistoillani jo pitkään. Kannet ovat olleet vähän tylsiä ja tästäkin ADSOMista on oikeasti ihan pirun vaikea kirjoittaa hyvää tiivistelmää ja myyntipuhetta niin, että kiinnostus herää oikealla tavalla, mutta liikaa et kuitenkaan paljasta.

ADSOM on minun mielestäni oikein hyvää nuorten aikuisten fantasiaa ja ansaitsee kyllä kehunsa. Maailma on keskiaikaistyyppinen, jossa hyvinkin omaperäistä piirrettä tekee todellisuuksien välillä hyppely. Alkuun maailma tuntui ehkä vähän turhan monimutkaiselta rakennelmalta ja vaikealta seurata, mutta vähitellen siitä ei enää saanutkaan tarpeekseen. Hetkisen totuttelua vaatii ajatus useammasta todellisuudesta ja niihin tutustuminen.

Kirjassa käsiteltiin myöskin taikuutta erittäin kiinnostavalla ja jännittävällä tavalla. Taikuutta voidaan käyttää niin maailmojen välillä matkusteluun kuin pienempiinkin asioihin. Ihmisten välillä on suuria eroja siinä, miten vahvoja taikoja pystytään tekemään ja maailmojen väliseen matkusteluun kykenevät vain todella harvat. Kell onkin erittäin harvinainen lahjakkuus ominaisuuksineen ja siksi arvokas omalle Lontoolleen. Toisaalta lukija ymmärtää, että omassa maailmassaan palvottu nuori mies on kuitenkin vain nuori mies ja ihminen siinä missä muutkin. 

Alkuun ajattelin koko tästä taikasekamelskastakin, että onpas omituista ja liian vaikeasti ymmärrettävää, mutta toisaalta sekin toi tähän omanlaisen leiman. Näin tuhat keijufantasiaa peräjälkeen lukeneena alkaa taas erilaiset hommat maistua :D

Parasta A Darker Shade of Magicissa olivat kuitenkin hahmot! Juuri sopiva määrä hahmoja esiteltiin lukijalle ja riittävän syvällisesti. Erityisesti pidin siitä, etteivät henkilöt olleet kirjassa mustavalkoisia ja heistä välittyi inhimillisyys. Ja onhan se aina mahtavaa, kun kirjan naispäähenkilö on kunnon badass. 

Joten suosittelisin kaikille nuorten fantasiasta pitäville. Hyvin kiinnostava tapaus! Ja itse taidan tarttua rohkeammin Schwabin teoksiin tästä edespäin..

Spoiler Lover - Miksi luen spoilereita?

Jos on yhtään lukenut blogiani, niin saattaa tietää, että olen kova skippailemaan kirjoissa omasta mielestäni tylsiä kohtia. En ole kovinkaan kärsivällinen ja keskittymiskykyni ei vain yksinkertaisesti riitä. Silloin, kun aika on kortilla, sen todellakin pyrkii maksimoimaan.

Tässä tuleekin opas kaikille niille, jotka eivät ymmärrä, miksi joku haluaisi lukea spoilereita. Eli millaisessa tilanteessa Spoiler Lover lukee minkäkinlaisia spoilereita :D

1. Kirja on liian jännittävä
Tämä ei missään nimessä ole ikävä tilanne kirjan kannalta, vaan enemmänkin minun psyykkisen hyvinvoinnin varmistamista :D En yksinkertaisesti malta lukea sivuja kunnolla, jos kirja on oikein jännittävä ja hypin sivujen yli, jotta pääsisin näkemään lopun. Tällöin minun mielenrauhani palaa, kun luen, että lopussa kaikki on ok. Sitten palaan takaisin sinne minne jäinkin ja pystyn jälleen lukemaan sivut kunnolla läpi. Tällaisissa tilanteissa usein riittää se, että vilkaisen viimeisiä sivuja ja tarkistan nopeasti, että päähenkilöt ovat elossa tai esimerkiksi yhdessä. Minä en ihan oikeasti pysty nauttimaan kirjasta, jos jännitän liikaa ja tämä helpottaa paineita. Aikoinaan, kun luin Harry Pottereita, minun oli pakko tarkastaa loppu ennen kuin olen edes aloittanut lukemaan koko kirjaa.

2. Kirja on niin tylsä, etten muuten jaksa
Tämä on sitten sen ikävä spoilailutyyppi. Toisinaan tulee vastaan niitä kuolettavan tylsiä kirjoja, joiden lukeminen on yhtä taistelua. Jos minä olen sitten mukavalla tuulella ja haluan antaa mahikset kirjalle, yritän lukea jotakin jännittävää tapahtumaa tulevaisuudesta, joka saisi minut tsemppaamaan ja jaksamaan pidemmälle. Joskus tämä toimii ja joskus ei. Joskus luen aivan lopun sillä tavalla, että tiedän miten asiat päättyvät, mutta se miten ne tapahtuu jää mysteeriksi. Jos tiedän, että lopussa asiat ovat aivan mullin mallin, tiedän, ettei kirja voi jatkaa kuolettavalla tylsyydellään loppuun saakka.

3. Ihan vaan koska en voi vastustaa
Ja toisinaan yritän hokea itselleni, että ei ole mitään syytä lukea spoilereita. Ei ole liian jänskää, ei ole liian tylsää. Mutta silti jokin kummallinen voima saa minut menemään Goodreadsiin lukemaan seuraavien osien juttuja tai sitten lukemaan kirjan lopun. Sormet vain syyhyävät etsimään tietoa ennen aikojaan :D

No, harmittaako minua, jos joku spoilaa minut vahingossa tai tahalleen? Ei se kyllä harmita. Olen varmaankin niin tottunut jo itse spoilaamaan itseäni erinäisissä tilanteissa, että spoilaaminen ei oikeastaan enää liikuta minua suuntaan eikä toiseen. Voisi sanoa niin, että minulle se matka päätöspisteeseen on usein tärkeämpi kuin itse päätös, joten sillä ei ole mitään väliä tiedänkö mitä tapahtuu vai ei. Sillä on enemmänkin, että miten itse koen tarinan kulun. Tietysti, jos joku kertaa koko hela kirjan tapahtumat minulle, niin lukeminen voisi teoreettisesti vaikeutua. Mutta minulla on myöskin kultakalan muisti, eikä asioiden unohtaminen ole ongelma :D

Joskus saatan kärsiä jopa enemmän siitä, että en saa kuulla haluamiani spoilereita. Esimerkiksi telkkarisarjoihin liittyen minulla oli aikoinaan sellainen ongelma, ettei kukaan suostunut kertomaan minulle, miten Breaking Bad loppuu ja minä taas kieltäydyin katsomasta viimeistä kautta ennen kuin tietäisin lopputuleman. Sitten, kun lopulta sain tietää sarjan lopun, olin jo kyllästynyt koko hommaan enkä ole koskaan jaksanut katsoa sarjaa loppuun.

No niin. Harrastaako kukaan muu itsensä spoilaamista? Vai kuulostaako tämä aivan hullujen hommalta? Harrastaako joku itsensä spoilaamista toisenlaisista syistä kuin minä harrastelen?

L. M. Montgomery: Runotyttö. Uuden Kuun Emilian tarina

Kuva täältä

Runotyttö kertoo Emilia Starrista, joka jää orvoksi lapsena ja päätyy sukulaistensa hoitoon Uuden Kuun kartanoon. Sukulaiset ottavat Emilia hoiteisiinsa velvollisuudesta ja ylpeytensä vuoksi eivätkä sukulaiset tunnu ymmärtävän Emilian ajatuksen juoksua. Emilian haaveena on tulla kirjailijaksi ja pienestä lähtien hän kirjoittaa uutterasti runoja ja tarinoita, mutta tie uskottavaksi kirjailijaksi on pidempi kuin Emilia uskoisikaan. Vähitellen Emilia kuitenkin kapuaa elämässä eteenpäin ja kehittyy kirjoittamisessa.

Minä kuulun siihen kirjablogimaailman vähemmistöön, joka ei ole lukenut L. M. Montgomeryn kirjoja nuorempana, joten minulla ei ollut entuudestaan minkäänlaisia tunteita tai sidoksia tätä kirjaa kohtaan. Lopulta tartuin Runotyttöön siitä syystä, että klassikkohaasteen loppu häämötti hyvin lähellä eikä minulla ollut minkäänlaisia inspiksiä lukea Viattomuuden aika-kirjaa, jonka olin aiemmin suunnitellut lukevani haastetta varten. Myöhästyin lopulta kuitenkin koko haasteesta ja Runotyttö-kirja tuli lueskeltua muuten vain.. Ja hyvä niin!

Sarjan ensimmäinen osa kertoo Emilian tarinaa nuorena pikkutyttönä ja oli yllättävän kiinnostava näin aikuisellekin lukijalle. Montgomeryn kirjoitustyyli on kieltämättä erinomainen. Tavallisetkin asiat vaikuttavat taianomaisilta ja kirjoitus tihkuu huomaamatonta huumoria. Ihanaa luettavaa, useampaan otteeseen naureskelin ja hymyä oli vaikea monesti pidättää. On myös hauskaa miten tarinassa on oikeasti maagisia piirteitä ja ripaus taikaa, vaikka periaatteessa tarina onkin realismipohjainen.

Kaikista yllättävintä oli, miten synkkä ja surullinen tarina Runotyttö-kirja oli. Lapsuudessa Emilia joutuu orvoksi ja pohtimaan, että tunteeko hän enää koskaan olevansa oikeasti rakastettu lapsi. Myöhemmissä osissa tarina vangitsi hienosti nuoren naisen kasvukivut ja onnistui olemaan ajankohtainen teemoiltaan näin lähes 100 vuotta kirjan ensijulkaisun jälkeen. Emilia joutui pohtimaan pärjäämistään valitsemallaan uralla ja rakkauden merkitystä elämässä. Aikuisen elämä vaikuttaa niin paljon hauskemmalta nuorena ja kun kaikki ovet ovat vielä avoinna. Sitten näin vanhempana pitäisi pystyä elämään omien valintojensa kanssa. Pidinkin erittäin paljon siitä, miten riipivä ja tunteisiin vetoava tarinan "opetus" oli ja kuinka todellisilta ongelmat tuntuivat.

Tahdon ehdottomasti lukea lisää L. M. Montgomeryä. Mahtava klassikko!

Karen Marie Moning: The Fever Series

Kuva täältä

Fever Series kertoo tarinan MacKayla "Mac" Lanesta, jonka sisko murhataan Irlannissa ja Mac matkustaa Irlantiin selvittääkseen tilannetta. Poliisi vaikuttaa haluttomalta löytämään syyllisiä ja Mac aikoo itse etsiä murhaajan ja kostaa tälle. Irlannissa Mac saa tietää, että hän on sidhe-seer eli ihminen, joka pystyy näkemään keijut ja heidän maailmansa, ja Macin koko elämänsä kääntyy aivan toisenlaiseksi kuin mitä hän oli suunnitellut. Macin vaarallinen kyky tekee hänestä kohteen lähes kaikille inhottaville asioille, mutta keijujen vallatessa ihmisten maailmaa Mac ei aio luovuttaa, vaan aikoo taistella vastaan.

Fever Series koostuu viidestä erillisestä kirjasta, jotka oli tässä minun e-kirjastoversiossa ympätty yhteen. Kirjat ovat kevyttä fantasiaa aikuisille suunnattuna. Niissä on kuitenkin varsin synkkä pohjasävy ja paljon aika hurjiakin tapahtumia, muun muassa raiskausta, murhaamista ja väkivaltaa melko surutta. Kirjojen takakansissa näitä luonnehditaan eroottissävytteiseksi, mutta minun mielestäni erotiikka on näissä kirjoissa kuitenkin hyvin pieni osa-alue ja sen vuoksi näiden kirjojen lukemiseen ei kannata ryhtyä.

Vähän harmittaa, että nämä luokitellaan niin vahvasti hömppäluokkaan. Luultavasti juurikin siksi, että näissä on sitä erotiikkaa ja romantiikkaa. Romanssi on näissä kirjoissa kuitenkin hyvin hienovaraisesti syttyvä ja kutkuttavan epävarma loppuun saakka. Eroottinen puoli on taas näissä kirjoissa hyvin hämmentävä ja jopa hieman pelottava, sillä tilanteisiin liittyy usein juurikin jo vähintäänkin hyvin kysenalaisesti naisen halukkuus puuhiin. Osa lukijoista on pitänyt kirjoja sen vuoksi vähän epämiellyttävinä, mutta minä tykkäsin vähän raaemmasta suhtautumisesta elämään.

Ensimmäisen kirjan jälkeen fiilikseni olivat sarjan suhteen vähän latteat, sillä tarina tuntui lähinnä kevyeltä hömpän pömpältä. Tarinassa vain vähän hassuteltiin ajatuksella keijuista ja heidän toiminnallaan. Sarja kuitenkin kehittyi kirja kirjalta ja maailmanrakennus oli hauskaa luettavaa. Nämä kirjat muodostavat selkeästi yhtenäisen kokonaisuuden ja olisi ollut hyvin epämielekästä lukea näitä erikseen. Kirjat loppuvat vähän ikäviin kohtiin ja toimivat parhaiten tällaisena yhtenäisenä köntsänä, jossa kokonaiskuva tarinasta hiljalleen kypsyy.

Parasta kirjassa oli mahtavat henkilöhahmot. Mac on todella höpsö päähenkilö, hän rakastaa pukeutua pinkkiin, meikata ja olla bimbo. Häntä olisi helppo vihata päähenkilönä ja ymmärrän jokaista, joka ei häntä siedä, sillä onhan hän vähän stereotyyppinen barbie. Minun mielestäni Mac oli hauska yhdistelmä höpsöyttä ja toisaalta sisukkuutta pinkin ulkokuoren alla. On myös kivaa lukea sellaisesta päähenkilöstä, joka ei ole kyvyiltään epäreilu tai "chosen one" aivan siinä määrin, missä YA:ssa yleensä päähenkilöt tuppaavat olemaan.

Toinen ehdottomasti mainitsemisen arvoinen henkilö on tietysti kirjan miespäähahmo, Barrons. Hän on todella törkeä käytökseltään, oikeastaan ihan hirvittävä ihminen, mutta minuun toimi Barronsin charmi. Hän ei pyri miellyttämään ketään muuta kuin itseään ja säilyy rehellisen itsekkäänä ja törkeänä läpi sarjan. Selvästi eroaa YA:n sankarimaisista miespäähenkilöistä :D

Tiivistelmänä: kevyttä fantasiaa, hyvin synkällä ja aikuisille sopivalla otteella kerrottuna. Loppua kohden tahti ehkä vähän lopahti ja tarinan eeppisyys hieman kosahti kasaan, mutta mahtava sarja silti kokonaisuudessaan. Fever-sarja kuuluu niihin, joilla on omat ongelmansa ja epätäydellisyytensä, mutta silti ne jäävät mieleen ja niihin tulee palattua joskus myöhemminkin. Suosittelisin synkistä, romanttisista fantasioista pitäville lukijoille.