Emily Brontë: Humiseva harju

Koulujutut ovat jälleen kerran tehneet minut lähes toimintakyvyttömäksi kaiken muun elämän osalta. Viime viikonloppuna tuli pienet palautteet poikaystävältä, kun en oikein ehdi tekemään mitään ja olen aina tekemässä a) koulujuttuja b) kirja kädessä tai c) koneella. Siispä vähän salaa kirjoittelen tämänkin puhtaaksi. Tämän päivän kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani sekä tietysti klassikkokirja, Emily Brontën Humiseva harju. Olen lukenut tämän vain kerran aikaisemmin, mutta yksi kerta kyllä riitti tekemään minuun vaikutuksen. Silloin aikoinaan olin 19-vuotias, juuri lukion päättänyt ja kuvittelin kirjan olevan Ylpeys ja ennakkoluulo tai Kotiopettajattaren romaani -kamaa, kun raijasin sen kotiin kirjastosta. Muttta tämän kirjan synkkyys iski niin lujaa minuun.

Kuva täältä

Humiseva harju tarina käsittämättömästä, hulluksi ajavasta ja tuhoavasta rakkaudesta Catherine Earnshawn ja Heathcliffin välillä. Heathcliff adoptoidaan Earnshawien perheeseen pienenä poikana ja perheen isän kuoltua Catherinen veli nöyryyttää häntä julmasti. Catherine ja Heathcliff ovat löytäneet kuitenkin kaiken sen kurjuuden keskellä toisistaan sielunkumppanit, mutta Heathcliff häipyy Humisevasta harjusta luultuaan, ettei Catherine välitä hänestä ja palaa vuosia myöhemmin rikkaana miehenä ja Catherine on naimisissa. Hän haluaa kostaa aiemmat kärsimyksensä ja alkaa toteuttamaan omia suunnitelmiaan säälimättä muita ihmisiä.

Tätä kirjaa on tosiaan ehditty ruotia jo iät ja ajat ja minulla tuskin on mitään hienoa tai uutta sanottavaa tästä kirjasta sellaisille, jotka ovat tämän jo lukeneet. Jos et koskaan lukenut Humisevaa harjua, niin lue. Tarina on tosiaankin hyvin synkkä ja lähes kaikki henkilöt kirjassa ovat enemmän tai vähemmän kurjia, joten aivan kaikki eivät tästä pidä. Minä taas rakastan kaikista eniten juurikin ihmisiä Humisevassa harjussa. He ovat juuri niin kamalia ja järjettömiä kuin ihmiset ovat. Itsekkäitä, kostonhimoisia ja omaa etua tavoittelevia kurjimuksia. Ja silti he rakastuvat toisiinsa.

Kirjan tarinan kertoo suurimmaksi osaksi pääparin elämää sivusta seurannut taloudenhoitaja, Nelly Dean, ja siitä johtuen tarina maalautuu jännittävällä tavalla lukijalle. Deanin kertomuksestakin paistaa läpi kertojan omat viat samalla, kun hän kuvailee tarinan pääparia, Catherinea ja Heathcliffiä, itse paholaisina. Heistä maalautuu kuva hankalina ja kiukuttelevina ihmisinä, mutta samalla minä lukijana pystyn ymmärtämään tuntemukset heidän päässään ja heidän järjettömän käytöksensä. Kirjassa onkin paljon lukijalle päätettävää ja pääteltävissä rivien välistä. Aika paljon asioita jää kuvailematta, mutta ihmisten pään sisäiset liikkeet, nummien ja sulkeutuneen yhteisön tunnelma välittyy kaikista asioista ja teoista, vaikkei niistä aivan suoranaisesti kerrottaisikaan.

Eräs hienoa asia tässä kirjassa on se, ettei se romantisoi aikaansa. Itse monesti ihannoin 1800-luvun elämää ja välillä ihan toivonkin, että olisin voinut elää silloin. Onhan se Jane Austen niin velho, että kuka nyt ei haluaisikaan löytää Mr. Darcynsa ja elää kartanoissa ja käydä tanssiaisissa. Mutta Humiseva harju kyllä onnistuu muistuttamaan siitä, miten sitovia sen ajan normit olivat, kuinka tiukassa oma vapaus lopulta olikaan ja kuinka vähän loppujen lopuksi oli varaa olla oma itsensä. Ihmisten piti käyttäytyä tietyllä tavalla tai he olivat paholaisia. Myös se, miten paljon perheenjäsenet todella pystyivät nöyryyttämään ja kiusaamaan sukulaisiaan, herätteli ajattelemaan monesti. Puhumattakaan tuberkuloosista ja muista keuhkopöhöistä, jotka tappoivat lähes jokaisen tässä kirjassa.

Tätä kirjaa luultavasti inhoaa, jos on sellainen ihminen, joka haluaa rakastaa päähenkilöitä. Mutta kannattaa silti ehdottomasti harkita tämän lukemista!