Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus

Kuva 

Kevytkenkäinen kummitus kertoo Lara Lingtonista, jonka elämä on rempallaan. Paras ystävä on häipynyt Goalle ja jättänyt Laran huolehtimaan yksin heidän yrityksestään, ja Lara on toivottoman rakastunut entiseen poikaystäväänsä, joka ei näytä kaipaavan Laraa ollenkaan. Sitten Lara saa seurakseen isotäti-Sadien haamun, joka vaatii Laraa etsimään kadonneen kaulakorunsa. Siinä sivussa hän määräilee muutenkin Laran tekemisiä ja pakottaa hänet muun muassa menemään treffeille löytämänsä miehen kanssa. 

Kevytkenkäinen kummitus oli, ikävä kyllä, lievä pettymys. En saanut kirjalta sitä mitä hain. Olisin toivonut ihanan keveää romanssia huumorilla höystettynä, mutta sain hyvin kuivakan romanssin pätkän ja lähinnä masentavan päähahmon. Kevytkenkäisen kummituksen tiivistelmä kuulosti kyllä jännittävämmältä ja kekseliäämmältä, mutta toteutus hieman ontui. Tarina laahaa turhan hitaasti eteenpäin ja jännitteet puuttuivat kokonaan.

Alan epäillä, että Lara-nimiset päähenkilöt ovat tuomittuja olemaan surkeita minun silmissäni. Hän oli nimittäin minun mielestäni ärsyttävä suurimman osan ajasta ja se jokin rakastettava piirre tuntui puuttuvan hänestä. En tiedä, onko se Kinsellan tyyli, mutta hänen naispäähahmot tähän mennessä lukemistani kirjoista ovat olleet hyvin epävarmoja itsestään, ja tässä se alkoi koetella jo hermojani. On hyvin masentavaa, kun heillä tunnu olevan minkäänlaista kontrollia elämästään tai asioistaan. Tarinan miessankari oli myös pettymys. Hän oli pelkkä ideaalisen miehen kuori, komea, rikas ja omasi särkyneen sydämen, mutta muuta hänessä ei juurikaan ollut.

Kummitustäti-Sadie oli varsin hauska tapaus. Olisi ollut vieläkin hauskempaa, jos on hän olisi parittanut Laraa useammankin miehen kanssa, ja muutenkin potkinut vähän lisävipinää hänen elämäänsä. Laran elämä oli muuten nimittäin niin tylsistyttävää. Etenkin Laran työelämän seuraaminen oli puuduttavaa, ja olisin toivonut, että se olisi jätetty kokonaan pois tästä. Mielummin olisin lukenut takakannessa luvatuista juhlista ja miehistä, jotka jäivät uupumaan suureksi osaksi kirjaa. Niinpä tarina tuntui raahustavan eteenpäin ja roikkuvan kiinni sellaisissa asioissa, joilla ei ollut minulle lukijana juurikaan väliä.

Mutta ei tämä siis mikään erityisen huono kirja ollut. Parempi kuin äskettäin lukemani Nora Robertsin Jotain lainattua.

Yleisiä kuulumisia

Heippa!

Monet (oikeastaan kaikki) postaukseni ovat tällä hetkellä ajoitettuja enkä niihin oikeastaan mitään sen ihmeempiä reaaliaikaisia kuulumisia jaksa siksi laittaa. Tässä on nyt kuitenkin ehtinyt sattua vähän sitä sun tätä ja ajattelinkin tehdä ihan pikaisen kuulumispostauksen parin ajastetun postauksen väliin.

Ensinnäkin minulla on jälleen (upouusi!!) Kindle käytössäni. On se vaan ihana. Pelkäämäni kosketusnäyttö on oikeastaan sittenkin ihan ok käyttää eikä läheskään niin epäkäytännöllinen kuin olin kuvitellut. Tuohon Kindleen saisi liitettyä Goodreadsin, mutta en ole vielä uskaltanut. Osaako kukaan sanoa mitään, että mitä tapahtuu, kun Goodreadsin liittää Kindleen? Näkyykö kaikki luetut kirjat Goodreadsissa tai siirtyvätkö arvostelut sieltä amazonille vai täh?

Toinen asiani oli se, että viikonloppuna on jälleen blogistanian lukumaraton 15.8. Osallistuin edelliseen lukumaratoniin sillä tuloksella, että luin ehkä noin 200 sivua kirjaa, kun oli muuta tekemistä. Heh heh. Pakolla kuitenkin halusin yrittää maratoonaamista, ja nyt aion kyllä sanoa suoraan, että en jaksa lupautua mukaan hommaan. Minulla on todennäköisesti koko ensi viikonlopun ajan menoa, ja jos viikonloppuna sattuu olemaan hyvät säät, en osallistu maratonille, vaikka ei olisikaan varsinaista menoa lauantaina. Sellaista se elämä tuntuu vähän olevan tällä puolen ruutua :D Mitään ei koskaan ehdi tekemään, vaikka toisaalta tuntuu, etten tee yhtään mitään koskaan. Jännä juttu. Eli ei muuta kuin hauskaa maratoonia kaikille muille, ketkä pääsevät sille osallistumaan. Olkoon maratoninne antoinen! Päivittelen tänne, jos sitten onkin sellainen tilanne, että pystynkin osallistumaan.

Ja mitä minulle nyt reaaliaikaisesti kuuluu? Ihan hyvää. Lukeminen on häirinnyt kaikkea muuta niin, että muu elämä on pilalla. Kerrankin näin päin :D Mitä olen lueskellut viime aikoina? No, vähän parempaa nuorten aikuisten kirjallisuutta ja sitten sitä vähän huonompaa. Tästä eteenpäin lukutahti varmasti hidastuu, sillä syksyn tavalliset kiireet alkavat pikkuhiljaa painaa päälle :(

Eipä tässä enää muuta. Kivaa viikonloppua kaikille!

P.S. Blogissani on tällä hetkellä jokin v-mäinen bugi, joka on iskenyt html-koodiin ekstrapientä ja pientä fonttia teksteihin >:( Korjailen niitä kunhan jaksan, mutta toisinaan vähän haasteellista..

Veronica Rossi: Yhä sininen taivas (#3 Paljaan taivaan alla)

Kuva täältä

Yhä sininen taivas on Paljaan taivaan alla -trilogian viimeinen osa. Siinä kilpailu matkasta Yhä sinisen taivaan alle, sinne missä eetteri ei tuhoa kaikkea, on käynnissä rankimmillaan. Sable ja Hess ovat tehneet sopimuksen sinne matkustamisesta, mutta Aria ja Perry ovat päättäneet yrittää kaikin voimin saada Vuorovetiset sinne.

En viitsi kirjoittaa pitkiä jaaritteluja näin kolmannesta osasta, sillä tätä tuskin hirvittävän monet jaksavat edes lukea. Mutta päälliset fiilikset ovat, että toivoin tältä tavallaan enemmän kuin mitä sain, mutta loppujen lopuksi olin myöskin tyytyväinen kaikkeen. Tarina eteni edelleen mukavaa tahtia enkä ehtinyt tylsistyä. Lisäksi tässä kirjassa oli mukana ihan uudella tavalla raakuutta, jota ei aiemmissa osissa mielestäni ollut. Tarinan pääpahis, Sable, oli myöskin hyvä pahis siinä mielessä, että hän oikeasti oli todella kova nilkki ja kunnon pahis. Hän piti jännitystä yllä loistavasti.

Aria ja Perry olivat erikseen edelleenkin aivan ihania hahmoja, mutta yhdessä parina jäin kaipaamaan heidän välilleen jotakin jännitystä. He olivat melko tylsiä tässä kirjassa, umpirakastuneita toisiinsa, mikä on tietysti ihana homma heille, mutta näin lukijan kannalta aika tylsistyttävää. Tässä sarjassa romanssi on minun mielestäni ollut kuitenkin yksi merkittävä palikka, joten olisin kaivannut loppuun jonkun kunnon konfliktin ja draaman kaaren heidän välilleen, joka olisi lopulta sitten selvinnyt.

Voisi jopa sanoa, että tässä kirjassa sivuhenkilöt loistavat jopa enemmän kuin itse Aria ja Perry. Sable oli siis äärimmäisen mielenkiintoinen pahis. Roar oli myöskin yksi lempparini, vaikka hänen angstinsa meinasi välillä mennä yli. Soreniin kiinnyin yhä enemmän. Uusia kivoja henkilöitä tuli vaikka kuinka monta lisää ja montaa heistä jään kaipaamaan tämän sarjan jäljiltä.

Mutta kaiken kaikkiaan tämä kirja oli hieno lopetus hienolle sarjalle. Maailma oli hyvin erilainen ja kiinnostava, mutta ehkä vähän hölmö samaan aikaan. Tarina oli hyvä, muttei erinomainen. Se olisi kaivannut tässä lopetusosassa vähän lisää potkua ollakseen todella koskettava ja mullistava.

Insurgent -elokuva

Kuva täältä

Insurgent on kakkososa Divergent-trilogiassa, ja jatkaa tarinaa siitä, mihin Divergent jäi. Tässä trilogiassahan eletään dystopiamaailman Chicagossa, jossa ihmiset on jaettu luonteensa mukaisesti viiteen ryhmään, jotka ovat abnegation eli vaatimattomat, dauntlessit eli uskaliaat, candorit eli rehdit, erutidet eli terävät ja amityt eli sopuisat. Päähahmo Tris on divergent eli hän ei sovi yhteen ryhmään vaan hänessä näyttää olevan piirteitä kaikista ryhmistä. Insurgentissa Tris pakoilee erutiden johtajaa, Jeaninea, joka on ottanut asiakseen lahdata kaikki divergentit ja tuhonnut abnegationit. Elokuvan juoni eroaa kirjan juonesta siten, että elokuvassa Jeanine on löytänyt abnegationeiden alueelta boksin, joka sisältää tietoa kaupungin perustamisesta. Boksia ei saa auki kukaan muu, paitsi divergentti ihminen (eli ihminen, joka ei kuulu mihinkään viidestä ryhmään) ja tähän hän tarvitsee Trisiä, joka on kaikista speshöölein divergent.

Heti alkuun minun täytyy tunnustaa, että minä en pitänyt Insurgentista kirjana, sillä se oli hyvin sekava eikä siinä tapahtunut yhtään mitään. Odotukseni eivät siis olleet erityisen ylhäällä elokuvan suhteen. Haluankin varoittaa, että minulla saattaa olla vahvoja negatiivisia ennakkoluuloja Insurgentista ja huono asenteeni kirjaa kohtaan voi paistaa joistakin sanomisistani läpi.

Elokuvan katsomisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, ettei tarina ole kiinnostava, mutta yllätyin kyllä positiivsesti, jos vertaan kirjaan. Juonimuutos teki juonesta ehdottomasti yhtenäisemmän ja paremman, mutta ei se kyllä vieläkään ollut hyvä. Tai yhtenäinen. Lähinnä mieleen tulee hyvin sekava kokonaisuus. Valitettavasti kirjoista oli periytynyt juonen muutoksesta huolimatta paikallaan polkevuus. Hahmot vain juoksivat paikasta toiseen tietämättä itsekään mitä tekisivät eivätkä asiat liikkuneet suuntaan tai toiseen. Olen lukenut kirjat ja olin silti ihan pihalla (varsinkin alkuun) elokuvan tapahtumista. Kirjaa oli helpompi lukea, vaikka selitykset kaikelle puuttuivat, mutta elokuvaa katsellessa sitä huomaa monien juttujen häiritsevän ja tuntuvan typeriltä selitysten puuttuessa.

Plussaa elokuvalle etenkin Shailene Woodleystä eli Trisin näyttelijästä. Hän on kyllä todella hyvä työssään ja hän sai minut pitämään Trisistä, vaikka minulla on ollut Trisin kanssa vähän vaikea suhde. Lisäksi elokuvaversio oli minun onnekseni minimoinut kirjasta tuttua Trisin ja Fourin välistä päätä hajottavaa, turhanpäiväistä kinastelua. Four oli sitten valitettavasti hahmona tylsä tässä elokuvassa. Ainut miespuolinen, vähänkään kiinnostava hahmo oli Peter, joka onneksi piristi elokuvaa kivasti aina välillä. Hänet olisin toivonut joka kohtaukseen mukaa.

Mutta siis yhteenvetona: en tykännyt, tylsä ja sekava. Yksi tähti Sailene Woodleylle ja puolikas juonen muutoksesta parempaan suuntaan.

Veronica Rossi: Halki ikiyön (#2 Paljaan taivaan alla)

 Kuva täältä

Halki ikiyön jatkaa tarinaa muutaman kuukauden päästä siitä, mihin Paljaan taivaan alla -kirjassa jäätiin. Aria ja Perry eivät ole tavanneet kuukausiin. Aria on oppinut, että hänen äitinsä on kuollut ja Perry taas on tullut Vuorovetisten Veriherraksi. Kun Aria ja Perry jälleen tapaavat asiat ovat muuttuneet monimutkaisemmiksi, ja Vuorovetisillä on vaikeuksia hyväksyä Aria joukkoonsa. He alkavatkin kääntyä Perryäkin vastaan Arian vuoksi. Samaan aikaan kaikki pohtivat, onko olemassa vielä paikkaa, joka olisi turvassa eetterimyrskyiltä ja jossa voisi elää tavallisesti. Kaiken tämän keskellä Aria ja Perry ovat epävarmoina toisistaan ja rakkaudestaan. Onko heillä mitään mahdollisuuksia?

Halki ikiyön oli mahtava kirja, muttei ihan niin mahtava kuin ensimmäinen kirja oli. Se tuntui valitettavasti juurikin trilogian kakkososalta, vaikkakin se oli hyvä kakkososaksi. Taso ei kuitenkaan noussut edelliseen verrattuna, ja tarina tuntui polkevan enemmän paikoillaan. Juoni piti kuitenkin kirjaa hyvin kasassa ja minua vahvasti otteessaan, eikä romanssi onneksi ollut tämänkään kirjaan pääasia. Ja hahmot on vaan niin ihania <3

Rossi osaa kyllä kirjoittaa erittäin hyviä hahmoja. Rakastin edelleen Ariaa ja Perryä, he ovat kyllä niin hyviä päähahmoja. Kumpikaan ei valittanut ja vikissyt turhasta, eikä kumpikaan ollut tyhmä. Molemmat osasivat toimia ja tehdä päätöksiä silloin, kun tarve sitä vaati. Heidän suhteensa tuntui ihan pikkuriikkisen lässähtävän tässä kirjassa, vaikka siihen olikin lisätty melko lailla ulkoista painetta ja draamaa. Jostakin syystä draaman rakennus tuntui jääneen kesken minun mielestäni, ja Rossi olisi voinut repiä heitä enemmän erilleen. Olisin halunnut, että Rossi olisi särkenyt vähän minunkin sydäntäni ja tallonut vielä päälle, mutta vähän liian helpolla tuntui lukija pääsevän heidän suhteen.

Paljaan taivaan alla kirjaa kehuessani sanoin, että sivuhenkilöt olivat erinomaisesti rakennettuja ja niin ne olivat edelleenkin tässä. Edelleen etenkin Roar kuului yhtälailla lemppareihin Arian ja Perryn lisäksi. Sellainen huomautus kuitenkin, että kirjassa on Perryn sisko, Liv, jota Rossi yrittää tehdä lukijalle tärkeäksi ja läheiseksi, mutta minulle hän jäi valitettavasti vähän liian etäiseksi. Hänestä tehtiin vähän liian täydellistä kuvaa muiden kertomana, ja toisaalta taas koin hänen käytöksensä Ariaa kohtaan jopa ärsyttäväksi. Hän on kuitenkin tarinan (ja seuraavan kirjankin) kannalta merkittävä henkilö, joten olisin hänen kohdallaan toivonut vähän enemmän rakennusta.

Ensimmäisessä osassa ei juuri vaivauduttu asioita selittämään ja ei niitä kyllä tässäkään juurikaan selitellä. Se ei kuitenkaan edelleenkään ollut mikään varsinainen ongelma, minä pidin siitä maailmasta, jonka olin itse kuvitellut päässäni, enkä ymmärrä mitään säästä ja myrskyistä, joten en kaivannut selittelyjä eetterille. Hieman vajanaisen maailmanrakennuksen huomasin kyllä herättävän mielessäni muutamia kysymyksiä tämän kirjan kohdalla. Muun muassa paikkojen etäisyydet askarruttivat moneen kertaan. Usein kirjassa matkustettiin paikasta toiseen jalan, esimerkiksi viiden päivän ajan, ja huomasin pohtivani, että mikähän mahtaa olla silloin paikkojen etäisyys. Varsinkin, jos kuljetaan lumessa tai muussa ja matkanteko on pakostakin hidasta. Toisaalta taas kirja antoi ymmärtää, että etäisyydet olisivat suuriakin. Mutta kaipa kaikki on suhteellista.

Kaiken kaikkiaan siis viihdyin kirjan parissa edelleen todella hyvin, mutta aivan ensimmäisen osan veroiseksi tämä ei yltänyt.

Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Kuva täältä

Paljaan taivaan alla kirjassa eletään dystopiamaailmassa, jossa maan päällä eläminen on vaarallista eetterimyrskyjen ja kulkutautien riehuessa siellä, ja ruuan ollessa vähissä. Niinpä osa ihmisistä on otettu kauan sitten asumaan maan alle kapseleihin, joissa ihmiset elävät virtuaalimaailmoissa ja fyysinen läheisyys on harvinaista. 17-vuotias Aria elää yhdessä näistä kapseleista, kunnes hänet heitetään ulos sieltä erään onnettomuuden vuoksi. Kapselien ulkopuolinen maailma on pelottava paikka hänelle ja ihmiset siellä ovat hänen silmissään villejä. Yksi näistä villeistä, Perry, päätyy kuitenkin auttamaan Ariaa takaisin kapseliin, sillä Perry tarvitsee yhtä lailla Arian apua.

Vähän yllätyin itsekin siitä, miten paljon pidinkään tästä kirjasta. Olin kait pettynyt niin moneen YA-kirjaan tätä ennen, että odotukseni olivat melko matalalla ja toisaalta olin lukenut arvosteluita, joissa moitittiin, ettei mitään oikein selitetty kunnolla, ja minä rakastan selityksiä. Minulle hyvät selitykset ovat tärkeitä etenkin niiden asioiden osalta, joihin olen itse jossakin määrin perehtynyt, kuten esimerkiksi lääketiede ja genetiikka. En halua lukea enää yhtäkään Allegiantin/Kapinallisen tyyppisiä selityksiä.

Olin siis valmistautunut jälleen yhteen nuorten aikuisten kirjaan (YA-kirjaan) instarakkaudella ja mukamas juonen tapaisella kyhäelmällä varustettuna, mutta sen sijaan sainkin ihanan, hiljalleen kasvavan romanssin sekä kiinnostavan tarinan. Ei tämän kirjan romanssi tai tarina ole mitään omaperäisimpiä, mutta hahmot olivat niin hyvin kirjoitettuja, että en voinut olla pitämättä. Yksikään heistä ei ollut liian typerä, tylsä tai vinkunut kaikesta.

Tosiaan selityksiä ei tässä kirjassa tule juurikaan millekään ja maailmaa kuvataan muutenkin hyvin vähän. Esimerkiksi tiivistelmässä mainitsemani eetterimyrskyt kuvataan vain jonkinlaisena myrskynä, jonka itse kukin saa aika pitkälle kuvitella oman päänsä sisällä. Jonkun silmissä tämä dystopiamaailma voi näyttää hyvin synkältä paikalta ja toisen päässä taas aivan tavalliselta nykymaailma eetterimyrskyillä, sillä melko paljon jätetään lukijan oman mielikuvituksen varaan. Selitysten puuttuminen ei kuitenkaan haitannut minua laisinkaan, sillä minä rakastin sitä salaperäisen tulevaisuuden kuvaa, jonka itse maalasin päässäni, ja samaan aikaan vähäinen kuvailu jätti päähäni hyvin primitiivisen maailman, josta pidin paljon. Tämän kirjan maailma oli kyllä outo, sitä en voi kieltää, mutta toisaalta se oli myös äärettömän kiinnostava minun mielestäni.

Ja kuten sanottua hahmoista pidin hyvinkin paljon. Perry oli tietysti aivan lemppari, erinomaisesti rakennettu miessankari tähän kirjaan. Minä olen muuten jostain syystä aivan rakastunut tuohon Perry-nimeen (mutta olen kyllä ollut sitä jo ennen tätä kirjaakin). Sanoinkin jo aiemmin, että Aria oli ehkä himpun verran sellaisen Miss Täydellisen puolelle kallellaan, mutta ei missään nimessä liikaa, ja senkin keksin lähinnä, kun yritin miettiä huonoja puolia oikein miettimällä. Perryn ja Arian välinen keskinäinen suhde oli hyvinkin kiinnostava, alkuun se perustui ainoastaan sille, että he tarvitsivat toinen toisiaan saadakseen asioita, ja se kehittyi hienosti kirjan aikana.

Arian ja Perryn lisäksi kirjassa oli myös hyviä sivuhenkilöitä, esimerkiksi Roar, Perryn paras ystävä, joka tuli lukijalle tutuksi kuin huomaamatta ja onnistui naurattamaankin. Mikä oli vieläkin hienompaa, oli se, että lähes kaikki sivuhenkilöt olivat tässä hyvin rakennettuja ja tarpeellisia juonen kannalta. Joskus YA-kirjoissa tuppaa näkemään nimittäin sitä, että kaikki, tarina ja sivuhenkilöt, on vain kirjoitettu siksi, että kirjailija voisi kirjoittaa romanttisen kirjan erikoisemmalla twistillä ja sitten on ollut pakko keksiä täytehenkilöitä ja muuta. Tässä romanssi ei kuitenkaan onneksi ollut pääasia, vaikka se kyllä kieltämättä kahmaisi aika ison osan kirjasta.



Viihdyin erittäin hyvin kirjan seurassa ja odotan innolla joskus paluuta tämän pariin. En kuitenkaan suosittelisi tätä, mikäli olet sellainen ihminen, joka kaipaa selkeää maailmanrakennusta dystopialta, eikä kaipaa erityisemmin romantiikkaa kirjaltaan.

Beth Ravis: Miljoona aurinkoa (#2 Across the Universe)

Huom! Tämä on Across the Universe -sarjan toinen osa, joten sisältää mahdollisia spoilereita osasta yksi. 

 Kuva täältä

Miljoona aurinkoa on toinen osa Across the Universe -sarjassa, jossa seurataan avaruusaluksen matkaa maasta kohti uutta planeettaa. Tarinan toisessa osassa Seuraaja on ottanut aluksen hallintaansa, mutta asiat eivät näytä sujuvan ihan suunnitelmien mukaisesti. Amy taas taistelee sen kanssa, pitääkö hän Seuraajasta oikeasti vai vain siksi, ettei aluksella ole muita oman ikäisiä.

Minun mielestäni Miljoona aurinkoa oli vähintään yhtä hyvä kuin sarjan ensimmäinenkin osa. Olin törmännyt useampiin arvosteluihin, joissa tätä pidettiin heikompana kuin ensimmäistä kirjaa, mutta jollakin tapaa taisin pitää tästä jopa enemmän. Juoni oli tiiviimpi ja liikkuvampi, ja useampia asioita tapahtui samanaikaisesti, joten kiinnostukseni pysyi yllä paremmin. Tässä tapahtui myös selkeää kehittymistä tarinassa enkä kokenut, että tämä olisi kärsinyt trilogian toisen kirjan syndroomasta eli kirja olisi täytettä ennen kuin päästään siihen itse asiaan. Päin vastoin, tämä tuntui olevan merkittävä kokonaisuuden kannalta. Minä myös satun pitämään avaruusjutuista, joten se helpotti huomattavasti.

Päähenkilöt ovat näiden kirjojen heikkous minun mielestäni. Amy on liian täydellinen, mikä tekee hänestä hetkittäin ärsyttävän. Seuraaja taas kaipasi vähän persoonallisuutta ollakseen muistettava. Heidän välinen suhteensa taas ei oikein perustu mihinkään eikä jäänyt mieleeni erityisen eeppisenä tms. Ennemmin tulee mieleen monia syitä, miksi he eivät olisi hyvä pari ja pitäisi toisistaan. Heidän suhteeseen liittyen kirjan kannessa oli ihan kaunis ajatus poimittuna jostain päin kirjaa, joka meni suurinpiirtein näin: "Rakkaus, joka ei ole valinta, ei ole rakkautta ollenkaan." Minulla kuitenkin on henkilökohtaisesti täysin vastakohtainen filosofia rakkauden suhteen eli rakastumista ei voi valita. Ymmärrän kyllä Ravisin pointin, mutta silti.

Minun mielestäni tämä oli erittäin vahva kakkososaksi. Loppuikin vielä niin, että kiinnostus seuraavaa osaa kohtaan jäi erittäin korkealle. Neljä tähteä.

Kenelle suosittelen: Scifistä pitäville, jotka kestävät YA-kirjallisuuden typeryydet ja instalovetukset.