Kirjan päähenkilö Corey aloittaa Harkness Collegen aivan toisella tavalla kuin olin alun perin kuvitellut. Hänen piti pelata huippujääkiekkoa tyttöjen joukkueessa, mutta hän istuukin pyörätuolissa jaloistaan halvaantuneena. Hänen koko elämänsä on muuttunut täysin ja tuntuu yhdeltä taistelulta päivästä toiseen, mutta onneksi hänen asuntolassa on naapurina Adam Hartley, kuumaakin kuumempi jääkiekonpelaaja, jolla on myöskin jalka murtunut ja pelit hetkeksi pelattu. Yhdessä he viettävät tyhjää aikaansa ja heillä on kivaa yhdessä. Niin kivaa, että Corey ihastuu Hartleyyn alta aika yksikön, mutta Hartleyllä on tyttöystävä. Ja kuka voisi pitää pyörätuolissa olevaa tyttöä seksikkäänä?
Ensiajatukseni tämän luettuani oli blaah. Mielialani oli aivan vääränlainen tätä varten, ja siitä johtuen tämä kirja sai osakseen vähän enemmän kriittisyyttä kuin muulloin olisi. Tämä oli hyvin perus New Adult tai chick lit -kirja eikä tässä ollut mitään ratkaisevia virheitä ja asioita, joiden vuoksi tämä olisi ollut huono. Kirjoitus oli ihan hyvää, hahmot enemmän hauskoja kuin ärsyttäviä ja heillä oli jonkin verran myös syvyyttä. Tarina oli se perus "hylkiö tyttö ihastuu koulun suosituimpaan poikaan, eikä poika tiedä, mitä haluaa". Twistinä oli se, että tyttö on tosiaan halvaantunut jaloistaan, eikä pysty kävelemään itsenäisesti.
Minä olen lähtökohtaisesti kriittisempi sellaisia kirjoja kohtaan, joissa on jokin tällainen terveysongelma/sairaus. Esimerkiksi Tähtiin kirjoitettu virhe on siitä syystä lukematta, että luulen sen suututtavan minua (elokuvan olen kyllä nähnyt). Sairauslähtöisistä kirjoista tulee herkästi sellainen fiilis, että kirjailija yrittää oikein lypsämällä lypsää tunteita ulos lukijasta. Monesti myös opiskeluistani johtuen rupean kiinnittämään huomiotani yksityiskohtiin, jotka eivät pidä paikkaansa. Päähenkilöihin samaistuminenkin on vähän vaikeampaa, jos heillä on joku hankala sairaus. The Year We Fell Down onnistui kyllä minun mielestäni käsittelemään halvausasiaa varsin asiallisesti ja uskottavasti. Olin vain muutaman kerran ärsyyntynyt halvausjuttuun. Mielestäni siitä ei olisi pitänyt tehdä niin suurta asiaa ja kaiken draaman lähtökohtaa. Toisaalta oli hienoa, että tässä pohdittiin pyörätuolissa olevan henkilön seksikkyyttä ja seksuaalisuutta.
Tämä ei siis ollut huono romanttiseksi kirjaksi, minä satuin vain olemaan tätä lukiessa huonolla tuulella. Tästä puuttuu juuri se tarpeellinen määrä persoonallisuutta, että se olisi jäänyt mieleeni pyörimään eikä olisi tuntunut niin tylsältä. Ihan hyvin kirjoitettu, mutta tästä puuttui kaikki konfliktit. Olisin halunnut, että tämä kirjaa särkee sydämeni palasiin ja talloo sen päälle vielä, mutta sitä se ei tehnyt. Ja se on tylsää. Äskettäin lukemani The Winner's Curse kosketti huomattavasti syvemmältä kuin tämä.
Toinen tylsistyttävä asia tässä olivat hahmot, jotka olivat turhan täydellisiä ihmisiä. Heille oltiin rakennettu ihan kivasti taustaa kyllä, mutta se ei riittänyt minulle tällä kertaa. Kirja olisi kaivannut vähän munaa vaikka sitten siinä muodossa, että Hartley olisi ollut kurjempi tyyppi. Mutta tämä oli NA-kirja ja hahmot yleensä on niissä ärsyttävän täydellisiä. Sen kanssa täytyy tulla toimeen tai sitten olla lukematta NA:ta.
Nyt annan 2.5 tähteä, mutta hyvänä päivänä tämä saisi 3 :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!