Julie Kagawa: The Iron Queen (The Iron Fey #3)

Eräänä joulukuisena viikonloppuna päätin vetää pienen The Iron Fey -sarjan ahmimisen, kun halusin saada koko trilogian luettua samassa rytäkässä. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes päätin mennä lukemaan kolmannen kirjan lopun etukäteen (kyllä, minä teen tätä :D) ja tajusin, että tämä ei samperi vieköön olekaan trilogia. Sarjassa olikin ainakin neljä kirjaa. Turhaa olin yrittänyt ahmia kaikki. No, tästä traagisesta tarinasta voimme siirtyä itse kirjaan :D

Kuva täältä

Meghan Chase on karkoitettu Neverneveristä loppuiäkseen elämänsä rakkauden Ashin kanssa. He ovat pohtimassa, että mitä he tekevät elämällään, kun uudeksi Iron Kingiksi itsensä nimittänyt huijari lähettää heidän kimppuun apulaisiaan. Meghan tajuaa, että hän ei pysty millään elämään normaalia elämää ellei hän voita sotaa valheellista Iron Kingiä vastaan. Samaan aikaan Neverneverin ylpeät hallitsijat huomaavat, että he saattavat sittenkin tarvita Meghanin apua ja tarjoavat tälle sopimusta. Jos Meghan tappaa Iron Kingin heidän puolestaan, poistavat he vuorostansa karkoitukset Meghanilta ja kumppaneilta. Mutta pystyykö Meghan kaikkeen tähän yksin ja voiko hän pakottaa muut kuolemaan puolestaan älyttömällä tehtävällä?

The Iron Queen oli kaikin puolin ihan viihdyttävä kirja ja jatkaa aika lailla samaa kaavaa kuin edeltäjänsäkin. Maailma sai edelleen syvyyttä ja uusia puolia, kun rautakeijujen valtakuntaan tutustuttiin enemmän ja heidän historiaansa valotettiin lisää. Maailma onkin ollut kaikkien näiden kolmen osan vahvuus minun mielestäni, vaikka onkin ehkä muihin keijutarinoihin verrattuna vähän lapsellisempi ja höpsömpi.

Kirjan ja koko sarjan huono puoli oli edelleen Meghan päähahmona sekä Meghanin romanssi Ashin kanssa. Meghanille täytyy antaa kyllä tässä viimeisessä osassa jonkin verran pisteitä, sillä hän on selvästi kasvanut ja tullut vahvemmaksi henkilönä. Mutta edelleen hän on hyvin kliseinen päähahmona ja hänestä puuttuu samaistuttavuus. Hänen romanssinsa on myöskin aivan liian kliseinen ja tuntuu pakoteltulta. En ymmärrä Ashia ollenkaan henkilönä, häneltä puuttuu kaikki persoonallisuus ja hän on käytännössä kopio jostakin "Näin kirjoitat YA-kirjojen synkistelevän poikkiksen"-kirjasta.

Yleensä minä olen melko hahmovetoinen noin lukijana ja inhoan kirjaa, jos en tykkää päähenkilöstä tai hänen romanssistaan. Näiden Iron Fey -kirjojen kanssa olen kuitenkin viihtynyt suhteellisen hyvin, vaikka Meghan on saanutkin vetämään hiuksia päästäni ja Ashin puheet pyörittelemään silmiäni.

Näissä on ollut aina hauska ja hyvä tarina YA-kirjoiksi. The Iron Queenin lopusta pidin erityisesti ja se pääsi yllättämään minut jossain määrin (vaikka spoilasinkin sen itseltäni :D). Maailma on antanut kaikille kirjoille loistavasti tilaa ja aina on oppinut uutta maailmasta, vaikka fantasiamaailman sulautuminen nykymaailmaan ei aina soljukaan erityisen vaivattomasti. Lisäksi kirjoissa on ollut mahtavia sivuhenkilöitä, jotka ovat olleet todella hauskoja tyyppejä. Kolme tähteä on kuitenkin korkein arvosana, jonka tälle kirjalle pystyn antamaan.

Marissa Meyer: Cinder (The Lunar Chronicles #1)

Kuva täältä

Cinder on kyborgi, osittain ihminen ja osittain kone, ja hän työskentelee mekaanikkona torilla adoptioäitinsä orjatyövoimana. Hän elää tulevaisuuden maapallolla New Beijingissä, jossa teknologia on osa arkea ja androidit kulkevat näppärästi avustamassa askareissa. Ruuhkaisilla kaduilla leviää tappava kulkutauti, johon ei ole olemassa parantavaa hoitoa ja myös Cinderin elämä romahtaa taudin takia. Samaan aikaan kuussa asuvat ihmiset tarkkailevat maan tapahtumia sivusta ja odottavat hyvää hetkeä hyökätä kimppuun ja valloittaa Maa. Cinderin ja komean prinssi Kain välit kohtaavat, kun tilanne on epätoivoisimmillaan, ja Cinder joutuu keskelle mahdotonta tilannetta.

Viime kesänä näin Disneyn uuden live action Tuhkimo-elokuvan, joka oli suorastaan lumoava kaikessa perinteisyydessään ja satumaisuudessaan. Aivan samankaltaiseen koskettavuuteen Cinder, Tuhkimon sicif/fantasia-mukaelma, ei päässyt, mutta viihdyttävä se kuitenkin oli ja erittäin mielenkiintoinen teos. Itse retelling/mukaelma puolesta pidin tarinassa itse asiassa aika vähän ja kirja olisi pärjännyt paremmin omillaan minun mielestäni. Tässä itse Tuhkimo-tarinan pointit jäivät köykäisemmiksi muun tarinan hallitessa.

Juoni oli ihan viihdyttävä, vaikka tajusinkin lopputuleman ensimmäisen 30%:n aikana. En ollut kuitenkaan kertaakaan tylsistynyt tarinan aikana, sillä tahditus oli mielestäni tässä kirjassa kohdallaan. Pidin erityisesti siitä, miten kirja keskittyi kertomaan tarinaa eikä sen keskipiste ollut romanssissa. Hienoa oli myös se, että siinä naiset ovat vahvoja hahmoja, jotka voivat johtaa ja tehdä päätöksiä yhtä lailla kuin miehetkin.

Scifi- ja fantasiaelementit sekoittuivat hienosti toisiinsa ja rakensivat täysin omanlaisen maailmansa. Maailmanrakennus oli kuitenkin kaiken kaikkiaan mielestäni heikkoa ja cyberpunk-elementtejä jäin kaipaamaan paljon lisää. Kaipasin lisäksi selityksiä tälle tulevaisuuden maailmalle enemmän. Esimerkiksi Kuussa asuvien ihmisten kehittyminen ja sotiminen jäi itselleni melko suureksi mysteeriksi. Kaikista eniten minua jäi vaivaamaan se, miksi kyborgit olisivat mukamas kakkosluokan kansalaisia.

Henkilöistä Cinder jäi mieleeni parhaimpana hänen siskonsa Peonyn lisäksi, mutta yhdestäkään hahmosta ei tullut erityisen rakasta minulle. Sekä Cinderin että prinssi Kain ongelmana on liiallinen täydellisyys, mutta molemmissa on kyllä paljon hyvääkin eikä täydellisyys tässä kirjassa mene mielestäni ihan niin pitkälle kuin joissain se menee.

Joten, tykkäsin Cinderistä kyllä ja odotan innolla seuraavaa osaa, mutta toivon, että maailmaa syvennetään huomattavasti. Joko scifi- tai fantasiapuoli saisi olla vahvempi.

Kolme ja puoli tähteä. 

Kirja Tag

Kirjavarkaan blogissa oli tällainen muissakin blogeissa kiertänyt tägi, jonka päätin tehdä piristämään ainaisia kirjapostauksia ja vähän avartamaan kirjatottumuksiani.

1. Onko sinulla kotonasi tietty paikka, jossa luet?
Tykkään lukea sohvalla tai sängyllä. Joskus luen keittiön pöydän ääressä. Tässä täytyy ottaa huomioon, että asun 50-neliöisessä asunnossa eli valinnanvaraa ei mitenkään jumalattomasti ole :D

2. Kirjanmerkki vai palanen paperia?
En ole aiemmin ollut kiinnostunut kirjanmerkeistä, mutta ennen joulua näin aivan mielettömän ihania muumi-kirjanmerkkejä. Tällä hetkellä kirjanmerkkinä on toiminut ponnari, joka sattui olemaan käsien lähelle, kun kirja keskeytyi.

3. Voitko lopettaa lukemisen milloin vain vai luetko aina sivun tai kappaleen loppuun?
Periaatteessa kykenen lopettamaan lukemisen missä kohtaa sattuu ja joidenkin kirjojen kohdalla tätä teenkin. Pyrin kuitenkin lukemaan niin hyviä kirjoja, ettei lopettaminen kesken kaiken tule kysymykseenkään ja yleensä joudun sopimaan itseni kanssa, että "saan lukea vielä yhden kappaleen ja sitten menen nukkumaan".

4. Syötkö tai juotko lukiessasi?
Harvemmin, sillä syödessäni katselen yleensä youtubea tai telkkaria. Olen todella surkea juomaan, joten juotuakaan ei tule.

5. Voitko kuunnella musiikkia tai katsella televisiota lukiessasi?
Musiikkia voin kuunnella ja toisinaan oikein varta vasten haluankin. Lukiessani tentteihin kuuntelen aina musiikkia, sillä se auttaa minua keskittymään jostakin kummallisesta syystä :D Telkkarin katselu on vähän kyseenalaista. Saatan laittaa telkkarin päälle eikä se häiritse lukemista, mutta en minä siihen pysty keskittymään samaan aikaan eli se on vain tasutamölynä.

6. Luetko kotona vai missä vain?
Kotona lähinnä. En tykkää lukea julkisilla paikoilla :D Eläydyn lukiessani aika paljon ja minun on mahdotonta pitää naama peruslukemilla, joten en tykkää, että muut näkee.

7. Luetko ääneen vai hiljaa päässäsi?
Pään sisäisesti suurimmaksi osaksi. Tentteihin saatan joskus käyttää äänenlukemis-taktiikkaa, sillä se auttaa minua usein konkreettisesti muistamaan asioita, kun pakotan itseni oikeasti toistamaan perässä luetteloita asioista. Kaunokirjojen kohdalla tällainen on kuitenkin turhaa :D

8. Luetko kaikki sivut vai hypitkö sivujen yli?
Hypin sivujen yli surutta, jos kirja on huono tai tylsä. Toisinaan on tullut ihan satojakin sivuja hypittyä yli. Kärsivällisyyteni ei riitä lukemaan pakolla ja toisaalta olen huono jättämään kirjan täysin kesken, joten päädyn skippailemaan sivuja helposti.

9. Hajoaako kirjan selkä lukiessasi vai pysyykö se kuin uutena?
Yleensä kaikki kirjat kestävät ihan minkälaisella tyylillä tahansa yhden lukemisen. Ja minähän en lue kirjoja kuin yhdesti (yleensä) :D Mutta siis, en tietoisesti pyri säästelemään kirjoja ja luen niitä juuri sillä tavalla kuin se on minulle mukavinta.

10. Kirjoitatko kirjoihin?
En, mutta olen kyllä pitkään pohtinut, että pitäisikö ostaa muistilappuja ja laittaa niitä sivuille ja kirjoittaa ylös tärkeimpiä ajatuksia. Tämä siksi, että tykkään e-kirjoissa laittaa muistiinpanoja kirjoihin ja yliviivata kohtia. Niistä on ollut hauska myöhemmin muistella ajatuksia.

Siinäpä se :D

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Konejumalat (Routasisarukset #3)

Kuva täältä

2300-luvun Euraania on täydessä kaaoksessa, kun Zulda lietsoo sotaa tiinettärien välillä ja vaatii Onawen tuloa valtaan. Utu taas on kostoretkellä Onawen luokse ja on murheissaan menettämänsä Muinaisen, mahtavan koneen, puolesta. Utun ja Onawen kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja heidän tulee päättää, kenen puolella he seisovat ja minkälaisen Euraanian puolesta he taistelevat. Samalla kaikki ihmiset ovat vaarassa lihansurma-viruksen jyllätessä kaikkialla.

Tykkäsin Konejumalista paljon enemmän kuin kakkososasta, mutta sarjan momentti ehti hieman hiipua kohdallani ja ykkösosa jäi edelleen vaikuttavimmaksi teokseksi sarjasta minun kohdallani. Tässä viimeisessä osassa kaikki juonenpätkät punottiin hienosti yhteen ja kertojia oli vähemmän kuin Hiekkasotilaissa, joten kokonaisuutena kirja oli oikein viihdyttävä.

Konejumalat päätti sarjan hyvin ja tarina oli hyvinkin mukaansa tempaava, vaikka loppuratkaisu tuli mielestäni vähän turhan helpolla. Edellisosan hidaskulkuisuus vaivasi tätäkin osaa jossain määrin ja siitä johtuen lukeminen meni minulla ajoittain selailun puolelle. Vähän vähemmän ihmissuhdedraamailua olisi riittänyt tarinan kannalta ja enemmän toimintaa olisi ollut jees.

Kertojia oli tosissaan kaksi, Onawe ja Utu, jotka molemmat olivat ihan kivoja ja tarinat menivät vähemmän päällekäin kuin edellisessä osassa. Vaikka pidinkin pienemmästä määrästä kertojia ja kumpaisestakin kertojasta erikseen, olisin mieluummin halunnut lukea Hurian seikkailua Onawen sijasta. Nyt Metsän tapahtumat jäivät täysin pimentoon ja toisaalta kertojana pidin Huriasta enemmän Hiekkasotilaissa. Olen edelleen myös sitä mieltä, että päähenkilöiden olisi pitänyt olla symppiksempiä ja osa hahmoista uhrattiin vähän liian aikaisin (ja turhaan).

Mutta kaiken kaikkiaan komeaa suomalaista dystopiaa, jonka paras puoli on upea maailmanrakennus ja se, ettei tarina ollut niin mustavalkoinen kuin YA-dystopiat tuppaavat olemaan. Maailma on todella pitkälle mietitty ja siitä tuli alkuun mieleen jopa jonkinlainen fantasiamaailma. Henkilöt ovat monikerroksisia eikä kirja tyydy yksinkertaistuksiin heidän kohdallaan. Kiehtovia ajatuksia tulevaisuuden maailmasta ja ihmisistä.

Kolme ja puoli tähteä.

Naomi Novik: Uprooted

Kuva täältä

Agnieszka elää pienessä kylässä hiljaisen laakson keskellä, jonka rajalla seisoo turmeltunut metsä. Metsässä velloo synkkä voima, joka varjostaa laakson jokapäiväistä elämää. Toisinaan metsä vie ihmisiä eivätkä he koskaan palaa ennallaan takaisin ja toisinaan metsä taas pilaa viljan ja karjan. Laaksoa metsältä suojelee Dragon, mahtava velho, joka vaatii maksuksi suojeluksestaan nuoren naisen kymmenen vuoden välein luokseen asumaan. Se on melkein yhtä hirveä kohtalo kuin joutua Metsään. Seuraava Dragonin valinta lähestyy vauhdilla ja kaikki kylässä tietävät, että Dragon tulee viemään Agnieszkan pahaan ystävän, Kasian, joka on niin kaunis kuin rohkeakin. Mutta Agnieszka pelkää aivan väärien asioiden puolesta. Kun Dragon tulee, Kasia ei ole se, jonka hän valitsee.

Voih, miten ihana ja hauska fantasiakirja tämä oli. Tiivistelmä johtaa vähän harhaan kirjan sisällöstä, mutta enempää tästä ei kannata paljastaa, sillä juoni on paljon parempi, kun tietää vain pienen osan siitä. Kirja kuulostaa hyvin yksinkertaiselta YA:lta, jonka pääpointtina olisi romanssi, mutta tämä on kyllä kaikkea muuta kuin romanssi. Uprooted on melko perinteistä fantasiaa eikä se sisällä mitään rakettitiedettä tai muuta tajuntaanräjäyttävää, mutta se on hauska, omaperäinen ja koskettava tarina. Siinä yhdistyy taikuutta, sotimista, keskiaikaa ja itä-eurooppalaista mytologiaakin (josta minulla itsellä ei ole kylläkään mitään hajua, mutta uskon kun sanotaan :D). Sen lukemisesta jäi minulle ihan mielettömän hyvä mieli ja tyytyväinen olo ja tekisi mieli lukea kirja heti uudestaan.

Parasta kirjassa on se, että siinä keskitytään tarinankerrontaan alusta loppuun saakka. Kirjassa on romantiikkaa, päähenkilön kasvutarina ja toimintakohtauksia, mutta ne ovat vain pienempiä palasia suuremmasta tarinasta. Juoni oli mielestäni erittäin hyvä ja todella antoisa, vaikkakin osasin arvostaa sitä kunnolla vasta kirjan päättymisen jälkeen. Paljon ehti kirjan aikana sattua ja tapahtua, mutta keskivaiheilla oli hieman hitaampi vaihe, joka väsytti lukijaa.

Uprootedin maailma oli ihana ja lumoava kaikessa perinteisyydessään. Laaksoa ympäröivä metsä oli kiehtova konsepti, joka kehittyi tarinan aikana mahtavasti. Usein näissä YA-kirjoissa maailmanrakennus jää vähän puolitiehen, mutta tässä maailma oli tärkeä osa tarinaa eikä pelkkä tausta tapahtumille. 

Myös hahmot kannattelivat tarinaa hyvin. Heissä oli hauskoja ja rakastettavia piirteitä ja sitten niitä asioita, jotka tekivät heistä inhimillisempiä. Päähenkilö Agnieszka on vähän höpsö, mutta rohkea oman tiensä kulkija, jota ei voinut kuin tsempata. Myös Dragon on hauska kaikessa tympeydessään ja ylväydessään, mutta hänestäkään ei tehdä yksiulotteista tai ennalta arvattavaa hahmoa. Tykkäsin heistä molemmista erittäin paljon juuri siksi, ettei heitä oltu kirjoitettu miellyttämään kaikkia.

Ainoa valituksen aiheeni on oikeastaan juurikin aiemmin mainitsemani tahditus, joka oli välillä vähän hitaahkon puoleinen. Muistan pohtineeni jossakin vaiheessa, että miksi ihmiset tykkäävät tästä niin paljon, mutta nyt kun olen jo kirjan lukenut, voin sanoa, että Uprooted kyllä palkitsi kaiken jaksamiseni. Uprooted voi olla osalle lukijoista vähän tylsä myös siksi, että siitä puuttuu tietyllä tapaa YA-kirjallisuuden suurellisuus ja dramaattisuus. Uprootedissa hallitsee hillityt sävyt, tarina ei ole musta-valkoinen ja henkilöt voivat olla hankalia sympatiseerata.

Itse kuitenkin sanoisin, että kyseessä on erinomainen tarina. Se ei sinänsä pääse yllättämään, mutta on niin mieltä lämmittävän sydämellinen ja mukaansatempaava, että ah. Viisi tähteä.

Laini Taylor: Aika taistelun ja tähtivalon (Daughter of Smoke and Bone #2)

Kuva täältä

Kirja alkaa aika lailla siitä, mihin ykkösosa jäi. Akiva marssii kimeereitä surmaavassa armeijassa ja etsii kaikkialta merkkejä Karousta, jonka hän pelkää jo kuolleen. Karou taas muistaa jälleen kuka hän on ja suree kaikkia menettämiään perheenjäseniä. Hän on palannut tuhottuun Loramendiin ja ryhtyy auttamaan kimeereitä salatulla kyvyllään. Akiva toivoo, että Karou pystyisi antamaan anteeksi hänelle tehdyt teot ja löytäisi tämän ajoissa hyvittääkseen kaiken. Karou taas on surun murtama ja yrittää karkottaa Akivan mielestään kaikin voimin. Kun sota repii kimeerien elämää kahtia, tuntuvat haaveet maailmasta, jossa kaikki tulisivat toimeen, naurettavilta ja kaukaisilta.

Pidin tästä paljon enemmän kuin ykköskirjasta, joka sekin oli mielestäni varsin kelpoa nuorten aikuisten kirjallisuutta. Tässä tunnelma on huomattavasti synkempi ja houkutteli minua enemmän sisään kuin ykkösosan kepeämpi tarina. Tunnelma on masentuneempi ja epätoivoisempi ja sopi paremmin minun mielestäni päähenkilöille. Tarina oli myös vahvempi ja mielenkiintoisempi eikä aivan niin ennalta-arvattava. 

Maailmanrakennus on ollut tässä sarjassa aina aivan ykkösluokkaa eikä siitä ole mitään jupisemista minulla tämänkään osan kohdalla. Usein en ole tykännyt sellaisista kirjoista, joissa nykymaailma kohtaa fantasiamaailman, mutta Taylor on onnistunut liittämään ne toisiinsa todella hyvin vaivattomasti. Enkelit ovat aina myös vähän kinkkinen rasti kirjoissa, mutta näissä on löydetty asiaan mainio ratkaisu ja pidän Akivaa hyvinkin jännittävänä henkilönä, jonka kohdalla miljoonia mahdollisuuksia.

Myös Taylorin kirjoitustyyliä on paljon kehuttu ja kyllähän kieli kaunista ja runollista on, mutta minä henkilökohtaisesti koin sen ajoittain ihan pikkuriikkisen melodramaattiseksi. Kokonaisuudessaan toki hienoa kerrontaa, mutta jossain määrin hidasta ja vähän ehkä jopa turhankin angstailevaa, vaikka sinänsä pidinkin synkemmästä sävystä.

Yksi aivan todella ilostuttava asia tässä jatko-osassa on se, että kaikki hahmot kehittyivät huomattavasti ja saivat paljon lisää kerroksia. Karou oli kirjan aikana mielenkiintoisessa elämänvaiheessa, melko synkässäkin sellaisessa, ja oli äärettömän kiinnostavaa seurata hänen tarinaansa. Akivasta en ykköskirjan jälkeen välittänyt juurikaan, mutta tässä häntä kyllä rakennettiin niin hyvin, että en voinut olla pitämättä hänestä. Kirjassa on myös monia sivuhahmoja, jotka ovat hauskoja ja symppiksiä. Liiallinen imelyys hahmojen väliltä oli karissut ja tilalle oli tullut huomattavasti kypsempiä suhteita.

No, mistä sitten kiikasti? Tarina oli vähän hidaskulkuinen, aivan niin kuin ykkösosassakin. Olisin kaivannut enemmän toimintaa ja etenemistä, mutta loppujen lopuksi viihdyin hyvin kirjan parissa. Olin erityisen iloinen siitä, että Akivan ja Madrigalin rakkausjuttua ei enää puitu niissä määrin, mitä ykkösosassa. Romanssi on muutenkin näiden kirjojen heikkous minun kohdallani, Karou ja Akiva ovat yksistään mielestäni kiinnostavempia kuin yhdessä.

Kolme ja puoli tähteä.

 

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö (Mifonki-sarja #1)

Kuva täältä

Dante Rondestanin veli Arran lähettää Danten hakemaan kirjaa antikvariaatista toiselta puolen merta Merontesin valtakunnasta. Vanhassa kirjassa kerrotaan salaisuuksia ihmisten menneisyydestä sekä myyttisistä alkuolennoista, mifongeista, jotka ovat kadonneet aikoja sitten maan päältä. Rondestanit ole ainoita, jotka havittelevat mifongeista kertovia kirjoja ja kilpajuoksu niiden löytämiseksi on alkanut. Dante päätyy matkallaan vahingossa Merontesin prinsessan Ardisin henkivartijaksi, joka on luvattu Belonen kuninkaalle vaimoksi. Heidän välilleen syttyy odottamatonta kipinää ja kirjanhakumatka muuttuu monimutkaisemmaksi kuin sen alunperin piti olla. Tästä alkaa fantasiaseikkailu, jossa kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja vaaralliset salaisuudet paljastuvat pikkuhiljaa nuorille seikkailijoille.

Mifongin perintö on ihan kiva YA-fantasiakirja. Maailmanrakennus on hyvää, vaikkakin maailma on fantasian keskuudessa melko perinteinen. Yhteiskunta on keskiaikaisen oloinen, naiset ovat pitkissä mekoissa ja taistelut hoidetaan miekoilla. Kirjalle ominaisista asioista kuten marmosiinikansasta ja mifongeista en oikein tajunnut mitään ja niiden suhteen olisin kaivannut ehkä vähän enemmän selontekoa. Melko pitkästikin niihin liittyen tuli tekstiä, mutta en niistä juuri kostunut. Lisäksi olisin kaivannut taikuutta tai jotakin muuta lisä-twistiä tarinaan ja jonkun lisävaihteen juoneen, joka olisi päässyt yllättämään, sillä tarinakin oli niin perinteinen.

Henkilöt ovat kuitenkin se, mistä minulla jäi kiikastamaan suurimmaksi osaksi. Hahmot olivat vähän hengettömiä, heidän väliset suhteet tuntuivat toisinaan puisilta ja keskustelu heidän välillään oli vähän niin ja näin. Kirjassa on myös aika paha instalove, joka sai hiukseni harmaantumaan asteen tai kaksi. Romanssissa oli toki hyvin mielenkiintoisiakin piirteitä ja tiettyä monimutkaisuutta, mutta vielä pidin romanssia enemmän ärsyttävänä kuin ihanana. Hienoa on henkilöissä on se, että he eivät olleet täysin kaksiulotteisia ja että heitä tosissaan oli roppakaupalla eli tarina ei joudu nojaamaan pelkästään muutaman henkilön varaan. Toisaalta kukaan heistä ei ollut erityisen rakastettava ja se söi ainakin omaa intressiäni. Päähenkilöistä etenkin prinsessa Ardis raastoi hermojani ja voisinpa sanoa hänen jopa ärsyttäneen minua enemmän kuin ihastuttaneen.

Jaksan aina myös ihmetellä suomalaiskirjailijoiden teemoja näissä YA-kirjoissa. En halua spoilata ketään, joten sanon tämän mahdollisimman epämääräisesti: koin tietyt juonenosat ja valinnat vähän epämiellyttäviksi YA-fantasialle. Itse pidän YA-fantasiassa vähän kepeämmästä otteesta (täysin henkilökohtainen näkemys, kuten kaikki varmaan ymmärtää). Tai jos otetaan aikuisempi ote, niin sen tulisi heijastua kaikessa esille eli ei sitten lapsellisia hahmoja ja instalovea ja tarinaankin eri tavalla syvyyttä.

Mutta kaiken kaikkiaan ihan hauskanoloinen sarja, vähän jäin syvyyttä kaipaamaan. Edelleen odottelen sellaista suomalaista YA-kirjaa, jossa hahmot ovat todella koukuttavia ja romanssi saa minunkin sukkani pyörimään.

Julie Kagawa: The Iron Daughter (The Iron Fey #2)

Kuva täältä

The Iron Daughterissa Meghan Chase on Neverneverin talvivaltakunnassa luvattuaan prinssi Ashille, että hän tulee sinne vastapalveluksena veljensä pelastamisesta. Talvivaltakunnassa Meghanin täytyy kovettaa itsensä ja yrittää selvitä, kun kaikki yrittävät murtaa hänet ja kiusata hengiltä. Tilannetta ei yhtään paranna se, että Ash on kylmäkiskoinen Meghania kohtaan ja haluaa, että heidän välinsä unohdetaan täysin. Samaan aikaan rautakeijut saavat lisää valtaa Neverneverissä ja Meghanin täytyy valmistautua jälleen kerran kohtaamaan heidät, jotta voisi pelastaa keijumaailman ja sen asukkaat.

The Iron Daughter oli ihan kelpo jatko-osa ja kakkoskirja sarjassa. Tarina eteni mukavasti ja juoni oli ihan kiinnostava. Kagawa on kyllä hyvä keksimään tarinoita ja tuntuu, että näissä kirjoissa tilanteet ehtii muuttua moneen kertaan ennen lopullista finaalia. Maailmaa avattiin edelleen lisää ja oli hauskaa päästä katselemaan talvikeijujen hovia. Talvikeijujen julmuus olisi tosin voinut olla vähän rankempaakin. Maailmanrakennus oli siis hyvää, mutta osa jutuista kuulostaa vähän höpsöiltä ja tekee kirjasta himpun verran lapsellisen.

Kirjan ongelmat kulminoituvat lähinnä Meghanin tyhmyyteen sekä romanssiin, joka on kuin suora kopio Twilightista. Jos olet Twilightin fani ja haluaisit kovasti lukea jotakin, missä on saman tyyppinen suhdekoukero, niin tässäpä sinulle oivallinen sarja. Kaikille niille, joiden tekee mieli repiä silmät päästä lukiessaan Twilightia sanoisin, että näissä sentään on juoni, jota jaksaa seurata ja jossa on järkeä eli huomattavasti parempi vaihtoehto. Päähenkilö ei myöskään ole aivan niin toivoton tomppeli kuin Bella on.

Mutta Meghan on Meghan, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Hän tekee sopimuksia keijujen kanssa miettimättä koskaan asiaa minuuttia pidempään ja käyttää kaiken aikansa Ashista murehtimiseen ja mahdollisimman säälittävältä näyttämiseen. Meghanin ja Ashin välinen instalove on kyllä kirja typerin ja tylsin puoli. He ovat tunteneet toisensa ehkä viikon verran ja Ash persoonaltaan tylsä, angstailee ja synkistelee päivät pitkät. Jokin ei vain toimi näissä kummassakaan henkilössä, molemmat ovat liian käsikirjoitettuja. Romanssi on kaikessa komeudessaan tylsä ja hengetön ja latisti kirjan muuten hauskaa ja menevää tarinaa.

Mutta sivuhenkilöitä sitten rakastan huomattavasti enemmän. Grimalkin, puhuva kissa, on aina yhtä viihdyttävä. Puck on toinen ikuinen lempparini ja hänestä olisi saanut niin hyvän romanttisen kohteen, kun olisi vain ihan vähän muuttanut asioita. Tokassa kirjassa esitellään tarkemmin myös Ironhorsea hahmona, joka hänkin oli hyvin hauska lisä tarinaan.

Kaiken kaikkiaan tämä on sarjana ihan ok -tasoa. Sanoisin, että tässä on enemmän hyvää kuin huonoa minun kohdallani. Kolme tähteä.

Vuoden 2015 kirjakatsaus ja vuoden 2016 tavoitteita

Oikein hyvää alkanutta uutta vuotta! Tässä vielä vuoden 2015 koontia kirjojen osalta ja tulevan vuoden suuunnitelmia. Blogeissa on ollut todella hienoja yhteenvetopostauksia kuluneesta vuodesta. Ihastuin erityisesti Piktochartilla tehtyihin hienoihin postereihin ja minulle tuli hirvittävä himo tehdä esitelmä omasta vuodestani sillä. Koska minulla ei oikeastaan ole ollenkaan vapaa-aikaa, oli äärettömän hyödyllistä käyttää useampi tunti tämän vääntämiseen.... Yritin tiivistää ja pitää suuni kiinni, mutta en onnistunut.

Loading...

Ja sitten niihin vuoden 2016 suunnitelmiin. En halua enkä voi laittaa turhan tiukkoja ja määriteltyjä tavoitteita, mutta ainakin jonkinlaista suuntaa on hauska hahmotella. Voin sitten vuoden päästä katsoa, että kuinka pääsin tavoitteisiini.

Loading...

Ja niinhän siinä kävi, että tuo Neil Shusterman Unwindeineen jäi vuodelle 2016. Joulukuuni olikin odotetumpaa kiireisempi :'(

Onneksi sain tämän vääntämisestä nautintoa :D Työtunteja en viitsi edes laskea. Ensi vuonna tavoitteena on siis reteästi 80 kirjaa, mutta Goodreadsin Reading Challengeen saatan laittaa vähän alhaisemmankin määrän. Tykkään pitää tavoitteet alhaisina niin ei tule pettymyksiä :D

Ei muuta kuin 2016 pyörimään ja uusia ihania kirjoja kehiin!